Suositeltu

Ummikkona USA:ssa

Vuosi oli 1967. Muistan Maurin kuuntelemassa englanninkielisiä kasetteja. Oli tullut tieto, että hänet oli valittu vuodeksi opiskelemaan Purduen yliopistoon West Lafaytteen. Opin sanat International  Road Federation, lyhennettynä IRF. Se tarkoitti stipendin myöntäjää. Minä en osannut englantia. Saksalla ja ruotsilla olin selvinnyt opiskelusta suomenkielen lisäksi.

Miten minä opin edes auttavasti selviytymään Amerikassa?

Whatsapp- viesti  perjantaina 30.11.2018 herätti muistelemaan. Elina-tyttäremme kirjoitti: ”Nuorisolle tiedoksi, että uutinen A clock on the Purdue University Bell Tower fell to the ground on Thuesday on siksi kiinnostava, kun vaari on opiskellut Purduen yliopistossa. Olimme USA:ssa silloin koko perhe. Minä olin viisi vuotta vanha ja aika paljon muistan. Martti kävi siellä ekaluokan. Minä olin joinakin päivinä päiväkodissa, kindergartenissa.”

Vastasin viestillä: ”Minä olin joitakin kertoja mukana päiväkodissa ja opin, mitä tarkoittaa kun ohjaaja sanoo head down. Elina ja kaikki lapset panivat lattialle levitetylle matolle päivälevolle. Oli leikitty ja touhuttu monenlaista. Kindergarten oli englanniksi nursery school. Se näkyi meidän ikkunasta leikkipuiston vierestä ja oli yliopistossa opiskelevien lapsille järjestetty päiväkoti.”

Aamuisin koulubussi pysähtyi Nimizdrive -kadun varteen ja kuusivuotias Martti kiipesi bussiin monen muun koululaisen kanssa. Lapset olivat useista eri maista. Varmuuden vuoksi Mauri kirjoitti Martin koulureppuun Does not speak english. Martti  oppi nopeasti. Oli joitakin sanoja, joitten ymmärtäminen tuotti vaikeuksia. Kirjalliset viestit kulkivat kodin ja koulun välillä tarvittaessa. ”Voisitteko selittää Martille, mitä tarkoittaa less” ja viesti joulun alla: ”Martilla on mumps.”Ja kohta kaikilla neljällä lapsella oli myös mumps, sikotauti.

Elle presbyteerisestä kirkosta tuli käymään, kun olin pienten kanssa kotona, Martti koulussa ja Mauri yliopistolla.  Opin uuden sanan husband. Hän toisti sanaa useamman kerran ja kävi lopulta näyttämässä ovikyltistämme Maurin nimeä. Ellen viesti oli, että pääsen opiskelemaan presbyteerisen kirkon tiloihin englantia sitä osaamattomien naisten kanssa. Lapsille järjestetään omaa ohjelmaa kirkon tiloissa. Ilkka, Yrjö ja Elina pääsivät osallistumaan ja oppimaan leikkimällä.

Tehokkuutta opiskelussa lisäsivät pienryhmät, joihin meidät oli jaettu asuntoalueittain.  Meidän ryhmän opettajana toimi Edgrenin rouva, niin häntä kutsuimme. Hän oli eläkkeellä oleva opettaja. Muistan ja näen mielessäni vieläkin kun Edgrenin rouva käveli ikkunan luo ja sanoi: ”I am opening the window” ja hän oli aukaisevinaan ikkunan.

Meille oli järjestetty presbyteerisen kirkon taholta monenlaisia oppimisympäristöjä. Yksi hauskimpia oli ryhmä nimeltä the Wives of the World, naisia yli neljästäkymmenestä maasta. Oli mieleen painuva  kokemus laulaa piirissä käsi kädessä kunkin maan omalla kielellä Oi kuusipuu, oi kuusipuu…O Tannenbaum, o Tannenbaum lauloin norjalaisten naisten kanssa saksaksi.  

Tärkeänä muistona olen säilyttänyt ruskeakantista pientä osoitekirjaa Adresses, jossa on kaikkien klubilaisten nimet  ja osoitteet ja puhelinnumerot. Wives of the World- klubin presidentti lahjoitti sen meille.

IMG_0104 2

Vasemmalta Martti, Ilkka, Pirkko, Elina ja Yrjö.
Kuva Mauri Myllylä 1967

Myös lähellä oleva puisto oli opinahjo. Siellä järjestettiin erilaisia tapahtumia, kesäleiri lapsille, johon Elinakin osallistui ja pääsiäisen aikaan pääsiäismunien etsintää. Pöytien ympärillä pidettiin syntymäpäiviä ja tarjoiltiin herkkuja. Siellä tutustuin vietnamilaisiin tyttöihin Leitiin ja Lelamiin ja heidän äitiinsä. Yritin keskustella saksaksi saksalaisen nuoren naisen kanssa ja ruotsiksi Ewyn kanssa. Häneen pidimme yhteyttä ja tapasimme kerran Malmössä Amerikan matkamme jälkeen. Yrjö ja Ewy olivat ystävystyneet ja Yrjö halusi tavata Ewyä.

Kielen oppiminen oli hauskaa, vaikka väärinkäsityksiltäkään  ei voinut välttyä. Kerran eräs äiti pahentui ainakin hetkellisesti meihin lasten leikkipuistossa. Syytä en tiennyt enkä osannut kysyä.

Yksi parhaista opettajista oli samassa rapussa asuvan perheen  viisivuotias tyttö. Hän tuli meille leikkimään ja opetti topakkana englantia. Tyttö käveli keittiössä ja osoitteli paikkoja, nimesi niitä kuten this is the table or this is the chair. Selvästi hän nautti opettajan roolistaan ja minä nautin pienen tytön tavasta olla apuna kielen opiskelussa.

Pihamaallakin leikkiessään kaksivuotiaat pikkumiehet puhuivat toisilleen kielillä vinks vonks tai jotain sinnepäin. Englanninkielen aksentti jäi lapselle äidinkieleen joksikin aikaa.

Kielikylpylässä olin Amerikassa ollessamme. Toivoin sen jatkuvan kun kylpy oli hyvällä alulla ja pystyin jopa pitämään pienen alustuksen pyydettäessä. Pyytäjä oli Maailman naisten klubin presidentti. Hän ehdotti, että minä yhtenä monista pitäisin syksyllä puheenvuoron yhteisessä isossa tilaisuudessa. Siihen osallistuisivat lapsemme, puolisomme ja kaupungin hallintoihmisiä. Aiheena oli kertoa, mitä haluaisimme viedä mukanamme Amerikasta kotimaahan. Helppo oli pitää oma puheenvuoro, kun sen sai valmistella etukäteen. Vaikeampi oli osallistua keskusteluun. Niin, minä halusin viedä taidon puhua englantia!

Noin kolmen kuukauden jälkeen tajusin ymmärtäväni ihmisten puhetta ja puhuvani itse. Kokemus oli hämmästyttävä ja voisin verrata sitä lukemaan oppimiseen. Kirjaimista ja  äänteistä muodostui sanoja ja ajatuksia.

I was opening the window. If I don’t use it, it will close.

 

Oppia ikä kaikki

Ruotsinkieltä oppimassa

Koulutoverini Kyllikki oli idean äiti. Åland -lehdessä etsittiin kesätyöntekijöitä. Innostuin heti. Lähtisimme yhdessä oppimaan ruotsinkieltä. Pidin kielestä ja pidin ruotsinkielen opettajastamme Maritasta. Menin ensimmäiseen työpaikkaani Maarianhaminaan seitsemäntoistavuotiaana.

Lähdössä. Kuva Laura Fiskaali 1954

Jos tarkkoja ollaan, olin ollut tilapäisiä lyhyitä keikkoja työssä kaupoissa, mutta ilman palkkaa. Kotikyläni osuuskaupan tuttu myyjä pyysi joululomilla vuodenvaihteen inventaarioon. Se tarkoitti jokaisen neulan ja naulan, karkkien ja kankaitten, kahvien ja jauhokilojen, kaiken myytävän tavaran merkkaamista muistiin. Työskentelin lyhyen rupeaman myös kesäapulaisena sukulaisen kaupassa. Yksi mies osti pallojuustoa, jossa oli paksu punainen kuori. Hän käski irrottaa kuoren ennen punnitsemista. Minä tottelin. Ei olisi saanut tehdä niin, Hannes-kauppias neuvoi.

Maalaistalon tyttönä kesälomat tarkoittivat heinätöitä, kasvimaan kitkemistä, syksymmällä sadon korjuuta, aamu- ja iltalypsyjä laitumella, kaikkea mahdollista halonhakkuusta alkaen. Isä epäilikin onnistumistani herrasväen palveluksessa ja ennusti minun tulevan kipin kapin takaisin.

Popliinitakissa iso matkalaukku edessäni seison siskon ottamassa valokuvassa kotini pihamaalla ennen lähtöä Ylivieskan asemalle. Kyllikin kanssa matkustimme junalla Turkuun ja sieltä laivalla Maarianhaminaan. Tiesin osoitteeni Havsgatan tio ja tiesin työni. Palvelisin herraa ja rouvaa, vanhempaa avioparia. Piikomista se olisi minulle tutummalla termillä.

Melkein kättelyssä sain kuulla suomen kielellä edeltäjästäni. Palvelijanhuone oli heti ulko-ovesta tullessa oikealla, kapea huone, jossa kalusteena sänky. Ikkuna avautui pihamaalle. Ikkunasta edeltäjäni oli paennut mukanaan varastettuja kruunuja.

Kyllä minun rehellisyyttäni sitten testattiin. Siivotessani löysin kolikoita ja seteleitä milloin mistäkin, pöydiltä pölyjä pyyhkiessä tai lattialle pudonneina. Nostin lattialle pudonneet rahat näkyviin ja pöydiltä löytyneet annoin olla samassa paikassa. Vähitellen rouva uskoi, että en ole varas.

En osannut laittaa ruokaa. Äiti meillä kokkasi. Rouva tyytyi ja sain auttaa muuten.

Rouva ja herra olivat rikkaita, niin päättelin. He omistivat omakotitalon lisäksi kaupunkiasunnon, joissa majoittui ruotsalaisia turisteja. Vaihdoimme rouvan kanssa lakanoita ja siistimme huoneita asukkaiden vaihtuessa.

Kotiin kirjoitin: ”Ostin uimapuvun.” Käsialaani luettiin: ”Ostin omenapuun” ja ihmeteltiin. Kävin joka aamu uimassa meressä. Isän rippilahjaksi ostama kullanhohtoinen rannekello kastui ja lakkasi käymästä. Surin sitä.

Herra oli ateisti. Minä puhuin herralle Jumalasta. Pidin keskusteluista herran kanssa ja pidin herrasta. Luulen että herrakin piti minusta. Ainakin hän oli kiinnostunut ajatuksistani.

Vapaata minulla oli sunnuntai-iltapäivät. Sain lainaksi polkupyörän ja lähdin Kyllikin luo Jomalaan. Hän tuli minua vastaan. Katselimme kirkkoa ulkopäin ja pyöräilimme lähiseuduilla muuten vain. Kyllikki oli apulaisena lapsiperheessä. Juhannuksena hän tuli Maarianhaminaan. Värikäs koristeltu juhannussalko puistossa oli nähtävyys, se jäi mieleen.

Herran ja rouvan puutarha oli upea. Kirsikkapuita en ollut aikaisemmin nähnyt edes kuvissa. Opettelin keittämään kahvia ja tarjoilemaan rouvalle ja hänen vierailleen puutarhaan.

Ne kirsikkapuut! Minulla on lastenkirja Kirsikkakestit, Edith Unnerstadin kirjoittama ja Ilon Wiklandin kuvittama. Kun katselen kirjan kuvia kirsikkapuista, muistan puutarhaa osoitteessa Havsgatan tio.

Ett halvt kilo sibullor

Kirsikat kypsyivät ja minä sain tehtäväksi poimia niitä ja viedä myytäväksi. Täydet kirsikkaämpärit pyöränsangassa poljin läheiseen kauppaan. Rahat kauppias tilitti rouvalle. Minä tein samalla muita ostoksia, ruotsinkielellä tietenkin. Korviani punoittaa vieläkin kun muistan. Halusin ostaa ett halvt kilo sibullor. Olisihan minun pitänyt tietää. Löökistä naapurin mummokin puhui.

Isän ennustus ei toteutunut. Palvelin herraa ja rouvaa kaksi kuukautta. Sain ensimmäisen palkkani. Kesätyön rahallista arvoa suurempi merkitys selvisi vuosia myöhemmin. Yliopisto-opintojen loppuvaiheeseen kuului suorittaa kypsyysnäyte ruotsinkielen taidossa. ” Har du varit I Sverige?” tentaattori kysyi. Ylpeänä kerroin kesätyöstäni Maarianhaminassa rouvan ja herran palveluksessa. Ansioluettelossani lukee:

”Asianomaisen tutkintolautakunnan apujäsenen antaman todistuksen mukaan osoittanut hyvää taitoa käyttää suullisesti ja kirjallisesti ruotsinkieltä.”

Oulussa 15.11.2022

Pirkko Myllylä

Muistojen vuosirenkaat

Kuva Yrjö Myllylä

On marraskuu, kun lupauduin pitämään alustuksen vanhusten kerhossa. Samaan aikaan asuinalueeni lähistöllä on menossa metsätyöt. Useampi metsuri on kaatamassa suuria honkia ja raivaamassa aluskasvillisuutta. Pyöräilen yhden luo ja kysyn, voisiko hän samalla sahata minulle kiekon jonkin kaadetun hongan tyvestä. Tarvitsen sitä havaintovälineeksi. Saan kiekkoni.

Mitä saamani puun vuosirenkaista voi lukea? kyselen. Mitä kaikkea vuosirenkaat kertovat? Saan vastauksia tai pikemminkin kysymyksiä, joihin vuosirenkaita tutkimalla voi etsiä vastauksia. Millaisessa maaperässä puu on kasvanut? Onko kasvuympäristö ollut valoisa vai pimeä? Onko ympäristössä tapahtunut jotakin muutosta, esimerkiksi saastepäästöjä? Onko puulla ollut tilaa kasvaa? Onko ympäristöä avarrettu ja ja valo lisääntynyt? Kaikki tällainen on luettavissa puun vuosirenkaista. Minun saamastani kiekosta näkyi puun valoisa lapsuus ja hyvä kasvupaikka vanhetessa. Välissä on ollut kitukasvuisia vuosia, metsäalan ihminen selittää.

Tarkastelemme kerholaisten kanssa puun elämää alkaen kiekon sisimmistä vuosirenkaista. Johdattelen kuulijat vuosirenkaitten tutkimisessa heidän lapsuutensa maisemiin, alkaen ennen kouluikää. Missä päin maailmaa oli heidän kotinsa, minkälainen oli talo, millainen ympäristö, kun he lähestyivät kotia ulkoapäin. Ulkoa he siirtyvät mielikuvissaan sisälle taloon, kävelevät huoneissa, aistivat lattian askeleittensa alla, matot, kodin seinät, näkymän ikkunoissa, huonekalut, tuoksut, tunnelmat, äänet.

Olen varannut jokaiselle piirustuspaperia ja värikyniä. Pyydän heitä piirtämään itsensä lapsuuden puuna ja sijoittamaan puuhun ikäkauteen liittyviä tapahtumia ja tunnelmia värien avulla. Pyydän heitä piirtämään myös nykyisyyden puunsa. Millainen puu siitä tulisi.

On mielenkiintoista jakaa kokemuksia puun piirtämisestä ja lapsuuden tarinoista yli kahdenkymmenen ihmisen kanssa. Lapsuuden maisema, koti paikkana, elää mielen syvissä kerroksissa. Muistiin palautuu tarkkoja kuvia. Kuikan huuto sunnuntaiaamuna järvellä. Joulu ja joulukuusi uudessa kodissa, johon lapsi on muuttanut. Kahden perheen talojen läheisyys ja lasten yhteiset pihaleikit. Paljon kertomista, tarinoita. Monilla muutto kodista rajan takaa lapsena. Vaikka jollakin muisti on heikentynyt, syntyy piirustuslehtiölle koivun heleä vihreys ja mieleen palautuu puu lapsuudenkodin ikkunan takana ja pihlajan kellanpunaisuus kypsän iän väreinä.

Elämänpuumme vuosirenkaissa näkyy kasvupaikkamme muutokset, valojen ja varjojen vaihtelut. Aistien kautta lapsi ottaa vastaan kokemuksia ympäristöstään. Ne ovat tallentuneet ruumiin muistiin voimakkaina tuntemuksina vaikka tietoinen mieli on ne unohtanut. Vanhustenkerholaiset katselivat elettyä elämää siitä kohdasta, missä he nyt olivat kuin lempeän suodattimen läpi.

Ihminen kantaa mukanaan omaa elämänhistoriaansa. Hän on elänyt jossakin paikassa ja paikkaan liittyy merkityksiä, muistoja. Latinan tunnilta jäi mieleen sananlasku: ”Omnia mea mecum porto” eli kaiken oman kannan mukanani. Aikuisuudessa ja vanhuudessa ihminen voi tavoittaa kasvupaikkansa kokemuskerrostumat. Pirkko-Liisa Linjaman runon sanoin: ”…kuin lettipäätytön juoksu pihan yli / kuin kesä, lapsuus, elämä.”

Muistaisimmeko muistojamme, jos emme muistaisi paikkoja? Muistot kiinnittävät meidät paikkoihin samalla tavalla kuin puu kiinnittyy juurilleen kasvupaikkaansa. Jokainen vuosirengas kertoo eletystä elämästä samoin kuin uurre kasvoissa. Kuulin kertomuksia lapsuuden kodista ja siihen liittyvistä muistoista. Nykyisyyden puusta kertominen jäi tarkoituksella vähemmälle. Kun ihmiset kertovat maailmasta, jossa he ovat eläneet, he kertovat elämästään, itsestään, identiteetistään. Kertominen on oman elämän hahmottamista. Kertomalla menneisyys ja muistot saavat uudenlaista tulkintaa.

Kuunteluoppilas

”Kerro mummu, kun sinä olit lapsi”, pyysi uudenvuoden vieraaksi kotiimme tullut pieni tyttö.

Ja minä kerroin, kun lapsena etsimme kananmunia. Kanat olivat munineet ulkorakennuksen alle. Naapurin Kaukon kanssa menimme elosuojaan paistamaan kananmunia ja sytytimme elosuojan tuleen. Aikuiset muodostivat ketjun kaivolta elosuojaan ja sammuttivat alkavan tulipalon. Sisareni muisteli aikuisena, että hän pääsi koulusta aikaisemmin kotiin, koska kotonani oli tulipalo.

Katolle kiipeäminen oli uroteko, jota aina muistelen lastenlapsille ja sitä nytkin muistelin. Sisartani pidettiin edelläkävijänä ja rohkeana ja kiipesin hänen perässään tikapuita pitkin talon katon harjalle. ”Et se sinä kiivennyt katolle”, yksi tädeistäni sanoi myöhemmin. Mutta minä muistan, kun istuin jyrkän katon harjalla ja navetan rakennustyömaalla ollut setä tuli hädissään auttamaan meidät alas.

Kun olin lapsi, ei ollut erikseen lasten pyöriä. Opettelin ajamaan äidin pyörällä ja opinkin. En osannut jarruttaa. Onneksi oli perunakellarin katto, johon pyörä pysähtyi.

Kerroin, kun pääsin kuunteluoppilaaksi yhden päivän ajaksi isosiskoni luokalle. Kuvailin koulun peräseinällä olevia puolapuita, joille voi kiivetä. Voimistelusali oli näin valmis ja paras muistoni on kun marssimme opettajan perässä ja lauloimme: ”Ken pojat tahdissa astua taitaa, suorana selkä ja pystyssä pää.”

Kerro, kun sinä olit kahdeksanvuotias, pyysi nyt kahdeksanvuotias tyttö.

Vieläkin voin palauttaa mieleen sen tunnin, jota muistelin lapsenlapselleni. Opettaja kertoi mielenkiintoisesti Joosefin tarinaa ja minä kuuntelin herpaantumatta. Niin kuunteli nyt kuunteluoppilaanikin kertomusta. Miten veljet olivat kateellisia Joosefille ja miten lopulta Jumala johdatti Joosefin elämää ja pelasti egyptiläisiä nälänhädästä ja miten Joosefin veljet tulivat hakemaan viljaa Egyptistä ja isä Jaakobkin tuli. Joosefin tarina oli minusta ihmeellinen ja meni yli ymmärrykseni.

Sitten alkoi Raamatun lukeminen Raimo Österbergin toimittamasta Kodin kuvaraamatusta. Sitä en ole lahjoittanut kenellekään. Tyttö kuunteli ja makasi kerrossängyn yläosassa, katsoi aina kuvat ensin ennen seuraavaa lukua. Minä istuin jakkaralla ja luin. Lue lisää, hän pyysi, kun aioin lopettaa. Jossakin vaiheessa panin merkin kirjan väliin. Jatkoimme jo seuraavana aamuna kirjan lukemista. Vanhan Testamentin jälkeen aloitimme Uuden Testamentin lukemisen.

Hän kuunteli, katsoi kuvia ja minä luin. Aina joskus hän kysyi jotakin. Mitä tarkoittaa evankeliumin kirjoittaja, hän kysyi, kun publikaani Leeviä kutsuttiin Matteukseksi. Ja mitä tarkoittaa ihmisten kalastaja? Se on vertauskuva, aloitin. Tarkoittaako se, että ihmiset uskoisivat Jumalaan? Olin lukenut, kuinka Henki vei Jeesuksen erämaahan Paholaisen kiusattavaksi ja Jeesus käski kiusaajaa menemään pois hänen luotaan. Nyt sinä sanoit kirosanan, hän kommentoi.

Mitä kaikkea tuo pieni tyttö mietti, kun hän keskittyneenä kuunteli. Yhtäkkiä hän kysyi: ”Miten kaikki tuo on voitu kirjoittaa Raamattuun?”

Selitin ja selitimme mitä osasimme. Meitä oli lopulta kolme aikuista vastaamassa lapsen kysymyksiin. Raamatun tapahtumia on kerrottu sukupolvelta toiselle suullisena perimätietona, selitimme. Myöhemmin on löydetty papyruskääröjä, joihin niitä on kirjoitettu. Jeesus syntyi kansan keskuuteen, jossa oli jo kirjoitustaito. Vanha Testamentti on kirjoitettu hepreaksi, Jeesus puhui itse arameaa. Uusi Testamentti on kirjoitettu kreikan kielellä. Esimerkiksi apostoli Paavali kirjoitti kirjeitä kreikankielellä tai hän saattoi sanella niitä. Kerroin, että minulla on kreikan- ja saksankielinen Uusi Testamentti kirjahyllyssä, Novum testamentum graece et germanice, painovuosi 1954. En ymmärrä kreikkaa, mutta kirja on minulle arvokas.

Raimo Österberg kirjoittaa lukijalle: ”Kodin kuvaraamattu on erityisesti lapsille ja nuorille suunnattu kirja. Sen tavoitteena on antaa kokonaiskäsitys Raamatun rikkaasta sisällöstä lyhyiden ja helposti ymmärrettävien kertomusten kautta. Kirjan jokaista kertomusta elävöittää kuva, jonka pyrkimyksenä on tukea kerrontaa ja havainnollistaa Raamatun maiden elämää, tapoja ja kulttuuria.”

Ei vain lapsille ja nuorille, ajattelen. Kuvaraamattu palvelee kaikenikäisiä lukijoita. Sitä voi tutkia yhdessä lasten kanssa ja yksinään. Se rohkaisee tarttumaan myös Raamattuun. Agricola käänsi aikoinaan Raamatun suomen kielelle. Kodin kuvaraamattu on käännetty englanniksi ja näin se tavoittaa lapsia ja nuoria ja vanhempia laajoilla alueilla.

Lapsi alkavan vuoden vieraana johdatti minut Raamatun kirjoitusten äärelle. Saimme kumpikin olla oppilaina.

Filippus julistaa evankeliumia etiopialaiselle hoviherralle. Kuva Raimo Österberg

Elämänpolkua

Kun täytin 60 vuotta, sain Sosiaalialan oppilaitosten opettajat – SOO ry:ltä lahjaksi Juho Karjalaisen grafiikkateoksen , jossa pieni lapsi makaa niskojensa varassa jalkojaan heilutellen. Takana on Anja Porion runo: ”Lapsi, tuo uuvuttava ja valloittava omistaa elämän ydinvoiman.”

Kun täytin 70 vuotta, jokainen lapsi ja lastenlapsi toi minulle makeansyöpölle lahjaksi suklaalevyn. Oliko se aikuisten lasteni toive, että oppisin kertarysäyksellä hillitsemään suklaahimoani.

Kun täytin 80 vuotta, sanoin syntymäpäiväjuhlassa 13-vuotiaalla tyttären pojalle: – Minun elämäni parasta aikaa eläkkeellä ollessa on ollut, kun sain hoitaa sinua pienenä. – Hyvä että kerroit, poika sanoi.

Ikä on muutakin kuin numeroita, kulunut fraasi jo.

Ennätin heitä jo kaivata, lomalaisia etelästä. Tiesin että meidän hiljainen talo täyttyy äänistä ja elämän ilosta. Olohuone muuttui hetkessä. Sohvatyynyt ja patjat – niitä on useita varastossa yöpyjiä varten – muuttuivat kaupungiksi, näyttävämmäksi kuin legopalikoilla rakennettu. Pääkatukin kaupungissa oli. Kaikki minun komeron hyllyille vuosien varrella kertyneet huivit löysivät kulkureiteiksi mikä mihinkin. Kaupungissa tarvittiin ajoneuvoja, tarvittiin liiketiloja ja pankkia. Kaikki järjestyi. Lastenhuoneesta – se on edelleen lastenlapsia varten – löytyi vanhoja ”rahoja”, jostakin pelistä säästyneitä, ja kätevä pankkiiri loihti lisäksi pankkikortit, eihän se mikään ihme ollut. Leikki kehittyi koko ajan, siihen tuli uutta ja uutta. En ennättänyt pysyä kaikessa mukana.

Yöksi kaupunki palautui entiselleen eli olohuoneeksi. Mutta jo seuraavana päivänä kehittyi uusi leikki. Autolla lähdettiin matkalle. Minua pyydettiin kuskiksi. Mihin matkustamme? – Venäjältä Thaimaahan, oli nopea vastaus kysymykseeni . Olihan se pitkä matka. Auto varustettiin hyvin. Monipuolinen asuntoauto se lopulta oli, koko ajan autoon kehitettiin lisätiloja. Minä istuin kuljettajan pukille ja törryyttelin ja puksuttelin parhaani mukaan eteenpäin. Välillä jaloiteltiin. En tiedä, pääsimmekö koskaan perille. Tärkeintä oli matka ja matkan teko, matkalla olo. Ehkä vielä tärkeämpää itse tekeminen, toiminta ja sen synnyttämä ilo. Ei siinä kännyköitä kaivattu.

Odotan jo seuraavaa vierailua. En enää sano, että olen vasta siivonnut eikä sohvatyynyjä saa panna lattialle. Sohvatyynyt palvelkoon. Alvar Aallon suunnittelemat sohvat ja sohvatyynyt ovat palvelleet ja kestäneet yli viisikymmentä vuotta. Sohvatyynyistä on moneksi. Niillä pieni poika aikoinaan huristeli vinhaa vauhtia, nyt tuo poika on jo nuori mies ja huristelee oikealla autolla. Vielä käy lastenlapsia leikkimässä kotimme olohuoneessa ja lastenhuoneessa. Minussa lapsi pääsee vielä mukaan ja innostuu. Kun vähän pintaa raapaisee, se löytyy jälleen.

Leikitäänkö piilosta vai leikitäänkö sokkosilla oloa? Muistan tätejäni, lasten kanssa leikkiviä tätejäni. Ja näen mielessäni vieläkin lapsuuden tuvan pitkän pöydän, jolle Anni-täti kiipesi piiloon, ettei sokko häntä tavoittaisi. Ja melkein kuin tuntisin ihollani tuon ihanan tunteen, kun tädit heijasivat siskoani ja minua vuorotellen viltissä isäni lapsuuden kodissa, jota ei enää ole.

Mitä muistoja minusta jää lapsilleni? Onko työ ollut etualalla elämässäni. Riipaisevaa oli nelivuotiaan pyyntö: – Jää äiti kotiin. Apulaisten voimin oli selvitty lastenhoidosta. Minä jäin kotiin. Sanoin irti työstäni valtion vakinaisesta virasta. Mutta haalin koko ajan uusia töitä. Olin levoton, en osannut olla kotiäiti.

Teuvo Ahon runo kirjasta Näkymättömän linnun pesäpuu käy kohti. Se on kuin omaa kokemustani, omaa puhettani. Tunnen kiitollisuutta elämän lahjasta ja sen rikkauksista.

Minulla on kiire.
Elämä odottaa.

Enää ei ole kiirettä.
On vain aikaa ajatella
Odottaa auringon laskemista,
odottaa uuden päivän
ihmettä.
Kiittää elämän lahjasta
tällä pysäkillä.

14.2.2021
Pirkko Myllylä

Sisällissodan runoilijoita

Luopioinen Mikkelinmäki. Kuva Mauri Myllylä 2018.

Luopioisten Mikkelinmäen ulkomuseoalueella vietettiin 15.7.2018 perinteistä kirkastussunnuntain kotiseutujuhlaa ja sen Runo-Kukkia tapahtumaa. Tilaisuuden järjestäjätahon Kukkia-Seura ry:n vuonna 2019 edesmennyt puheenjohtaja kyläaktivisti Erkki Toivari kuvassa selin oikealla. Teemana oli vuosi 1918. Sisällissodan runoja esitti lausujaryhmä ohjaajanaan Oili Ruukki. Kesäasukkaina osallistuimme juhlaan.

Tunnettujen runoilijoiden runot sisällissodan tapahtumista olivat minulle uutta. Tunsinhan minä heidän tuotantoaan mutta kaikki lausutut runot olivat uutta, Viljo Kajavan Helmikuun hämärässä, Kyttälä paloi ja Ihmiset piiloutuivat kellareihin, Emme me nähneet, Larin Kyöstin Tappotantereella ja Saapuville sankareille, Sauvo Puhtilan Ruusu on punainen, L. Onervan Aamun sarastus, Timo Malmin Tuolta marssivat valkoiset ja Tehtaan tytöt, pienten peltojen kasvatit, V.A. Koskenniemen Nuori Anssi, Anu Leppälän Runo Maire mummusta, Niilo Forsin Surun säveliä, Uuno Kailaan Kulkue ja Veljelleni. Runo-Kukkian esityksen aloitti Oili Ruukki Uuno Kailaan runolla Kulkue. Se samoin kuin Veljelleni on kokoelmassa Silmästä silmään, 1926. ”He tulevat iltaruskon aikaan, he tulevat työstä, he tulevat tehtaistaan. Noki niin kuin naamio kasvoilla; siinä on vakoja hien. Ja kaikkien selkä on painunut kumaraan.” Kansanlaulut ja kenraalimajuri Pertti Salmisen juhlapuhe liittyivät tilaisuudessa sisällissodan tapahtumiin.

Kun juhla oli ohi, jäimme juttelemaan Oili Ruukin, lausunnan ohjaajan kanssa. Ohjelmaa oli harjoiteltu pitkään. Jokaiselle vuodelle oli oma teemansa. Vuonna 1918 sisällissodasta oli kulunut 100 vuotta. Se kosketti luopioislaisia läheltä. Huomaamatta keskustelumme ajautui Uuno Kailaan runoihin, johtuiko se eläytyvästä esityksestä. Mikä Uuno Kailaan runo on läheisin lausunnan ohjaajalle, kysyimme. Hän mainitsi runon Kun olin kuollut. ”Kun olin kuollut, kun olin tuhkaa hiven vaskiuurnassa, alla mullan, kiven.” Se kosketti minuakin mutta mainitsin runon Paljain jaloin. ”Niin mä kerran tieni aloin, niin mä kuljen: paljain jaloin. Avohaavat syvät näissä ammottavat kantapäissä.” Maurille rakkain Uuno Kailaan runo on Suomalainen rukous laulettuna. Taneli Kuusiston säveltämänä se esitettiin ensi kerran Messuhallissa marraskuussa ennen talvisodan puhkeamista. ”Siunaa ja varjele meitä Korkein kädelläs. Kaitse ain kansamme teitä – Virsikirjaan virsi 584 otettiin vuonna 1986. Suomalainen rukous on ”kaunein koskaan kirjoitettu runo” psykiatrian professorin Kalle Achten mukaan.

V. Tarkiainen kirjoittaa 14.11.1932 mm. näin: ”Hän on luonut unen ja kuoleman rajamailla liikkuvista mielikuvista ja tunnoista yksinkertaisia ja eheitä runoja, joissa tuntuu väkevän hengen käynti ja joille sen vuoksi saattaa ennustaa pysyvää sijaa kirjallisuudessamme.”

Runoja julkaisunsa esipuheessa Uuno Kailas kirjoittaa Tuusulan Onnelassa 24.11.1932. ”Teen aluksi lukijalle paljastuksen, ehkä hiukan oudolta kuuluvan, mutta sen pahempi, toden: minun on ollut annettava kaikki alkuperäiset teokseni – lukuunottamatta poloista esikoiskokoelmaani, jonka julkaiseminen oli kokonaan erehdys – painettavaksi omasta mielestäni liian aikaisin, enemmän tai vähemmän keskeneräisinä. Jos lukija kysyy, miksi? Vastaan: siksi, että en omista linnaa Caprilla. Sellainenkaan puhtaasti henkinen ilmiö kuin runous ei voi välttää niiden lakien puserrusta, joilla aineen valta edelleen hallitsee maailmaamme…Lyriikka v o i ihmeellisesti kukoistaen elää kivenkolossakin, mutta sen t u l i s i, puhjetakseen harmonisimpaan kauneutensa täydellisyyteen, saada versoa ylellisyyskasvina, kiireettä, vapaasti, huolettoman onnellisena.”

Kotiin palattuani etsin kirjahyllystä runoteoksen Uuno Kailas Runoja. Se sisältää osiot Tuuli ja tähkä, 1922, Purjehtijat, 1925, Silmästä silmään, 1926, Paljain jaloin, 1928, Uni ja kuolema, 1931. Kirjan alkusivulla Uuno Eskolan maalauksessa katselee vakavakatseinen Uuno Kailas. Kirjani on kahdeksas painos, WSOY:n vuonna 1951 kustantama. Kirja on minulle lahja ja arvokas muisto abiturienttina. Luen omistuskirjoituksen: Pirkolle, Kaamasessa jouluna 1954 Elmalta, Paulilta ja Toivolta.

Selaan runokirjaa, pysähtelen. Koen voimakkaita tunteita lukiessani. On helppo yhtyä V. Tarkiaisen arviointiin. Viimeisessä osioissa löydän tutuista tutuimman runon Riemulaulu. Miksi se on niin tuttu. Olen merkinnyt lyijykynällä siihen lausuntaohjeita, painotuksia. Raudaskylässä musiikinopettajani Arvi Kytömäki ohjasi minua kun esitin sen juhlatilaisuuksissa.

Oulussa 13.9.2020

Pirkko Myllylä

Vierailu Riutulan lastenkodissa

Joululoma Kaamasessa vuonna 1954 on unohtumaton kokemus. Olimme abiturientteja Elman kanssa. Elman veli Toivo oli kansakoulun opettajana Kaamasen kansakoululla, jossa vietimme joululoman. Myös  veljeksistä nuorin tuli Savosta pohjoiseen joulunviettoon. Sain Elman veljeltä lahjaksi Tuomo Itkosen kirjan Samikiel Abis  Lapinkielinen aapinen ja Uuno Kailaan Runoja, arvokkaita muistoja molemmat tuolta matkalta.

20200330_162118

Mutta miten me pääsimme maailman pohjoisimpaan lastenkotiin Riutulaan? Pitkospuitako pitkin kävelimme ne viimeiset kahdeksan kilometriä vai porokyydilläkö? Varmaankin porokyydillä, olimmehan saaneet olla poroajelulla Kaamasessa aiemmin. Presidentti Urho Kekkonen vieraili lastenkodissa ja ihmetteli, kuinka näin eristyksessä on mahdollista elää ja lupasi tien, joka valmistui hänen käyntinsä jälkeen vuonna 1963. Tarpeellinen lahja kaukana erämaassa olevaan lastenkotiin.

Naemi Von Bonsdorf tuli Inariin sairaanhoitajaksi ja osti rappeutuneen Riutulan tilan Inarista Muddusjärven rannalta vuonna 1903. Hän lahjoitti sen NNKY:lle vanhusten ja lasten turvakodiksi.  Vanhuksille rakennettiin oma turvakoti  Toivoniemi Muddusjärven toiselle rannalle. Lastenkodille olikin pohjoisessa tarvetta, sillä Lapissa oli vielä 1900-luvun alussa käytössä huutolaisjärjestelmä. Lastenkodin toiminta alkoi loppiaisena 1907 ja toimi siinä tehtävässä vuoteen 1978. Naemi Von Bonsdorf oli sen ensimmäinen johtajatar. Sosiaaliturvan ja elintason kohotessa lastenkoti voitiin lakkauttaa.

Maailmanlaajuinen Espanjantauti  vuosina 1918 -1919  surmasi  arviolta 40 – 50 miljoonaa ihmistä, ehkä enemmänkin.  Tautiin kuoli 19000 – 27000 suomalaista. Erityisen tuhoisa epidemia oli Inarissa. Taudin kolmas aalto jätti jälkeensä lukuisia orpolapsia, sillä tauti surmasi 10 prosenttia Inarin väestöstä. Yllätyin, kun luin, mitä tapahtui yli kolmekymmentä vuotta aikaisemmin Kaamasessa, jossa me vierailimme:  Inarin ja Utsjoen aluelääkäri  Yrjö Jukola totesi ensimmäiset influenssaan sairastuneet 10.päivä tammikuuta 1920 Kaamasen kylässä. Potilaat olivat saaneet tartunnan kauppamatkallaan Norjan puolella Näätämön kylässä. Tauti levisi nopeasti koko Kaamasen kylään ja edelleen muihin kyliin. Elina Linnanmäki, Anaras – Espanjantaudin tuhot Inarissa 1920

Norjan puolella mekin kävimme Elman kanssa vain saadaksemme kertoa, että ylitimme rajan. Lähdimme päivän matkalle postiautolla kohti pohjoisinta Suomea. Ennen paluumatkaa auton ollessa pysähtyneenä juoksimme pikaisesti Norjan puolelle ja takaisin. Olimme käyneet ulkomailla! Emme silloin tienneet Kaamasen nyt jo sadan vuoden takaista surullista tautihistoriaa.

Espanjantauti Inarissa jätti jälkeensä noin 120 orpolasta. Lapset hoidettiin osin keräysavustuksilla perustetussa lastenkodissa  täysin suomenkielisessä ympäristössä, mikä oli omiaan edistämään suomalaistumista.  Riutulan lastenkoti oli pelastus näille orpolapsille. Elina Linnanmäki,  Anaras – Espanjantaudin tuhot Inarissa 1920 http://www.samimuseum.fi/anaras/historia/espanjan.html

Toinen maailmansota koetteli silloisia lastenkodin lapsia ja henkilökuntaa. Heidät lähetettiin evakkoon Ruotsiin ja Ylivieskaan vuonna 1944. Onneksi rakennukset olivat jääneet saksalaisilta miehittäjiltä polttamatta. Panokset he olivat  asettaneet valmiiksi. Irtaimisto oli tosin tuhottu, kertoo Vassatokan, Nuoriso- ja luontomatkailukeskuksen historia.

Ja siellä me nyt vierailimme Elman kanssa, muistaakseni uudenvuoden puolella vuonna 1955. Muistikuvani on, että istuimme lattialla tai jollakin korokkeella lasten kanssa ja lapset touhusivat ympärillämme, esittelivät meille jotakin, kirjaako, jota luimme heille. Joku pienimmistä lapsista tuli istumaan syliin. Tilava huone ja paljon lapsia ympärillä. Lapset olivat kouluikäisiä ja nuorempia. Riutulassa oli oma koulu lapsille. En muista muita yksityiskohtia tuosta vierailusta. Vain sen, että istuimme lasten ympäröimänä ja keskityimme lapsiin. Aikuiset olivat jossain taustalla. Olisin monta kertaa halunnut vaihtaa ajatuksia Elman kanssa myös tuosta vierailustamme Riutulan lastenkodissa. 2000-luvun alkupuolella pidimme ensimmäisen luokkakokouksen. Kyselin tietoja Elmasta. Myöhemmin yksi luokkatovereistani tiesi kertoa Elman kuolemasta.

Vuotta myöhemmin Riutulassa vierailumme jälkeen luin lehdestä mielenkiintoisen uutisen.  Amerikkalaiset sotilaat  käynnistivät vuonna 1956 Riutulan lastenkodin lapsille joululahjajakelun, joka jatkui joka joulu vuoteen 1978 saakka, niin kauan kuin lastenkoti oli toiminnassa. Lastenkoti tuli tunnetuksi USA:laisen viestintälaivueen operaatiosta ”Kulkuset.”

Lapin Kansa kirjoitti asiasta  20.12.2017: Riutulan lastenkodin luminen piha täyttyi innokkaasti huiskuttavista lapsista, kun joululahjoja tuova Amerikan ilmavoimien kone kaarsi talon ylle vaaputtaen siipiään tervehdyksenä. Lahjoiksi lapset saattoivat saada rattikelkkoja, koulutarvikkeita, suksia, transistoriradioita, leluja ja vaatteita. – Syrjäisessä Riutulassa saatiin silloin maistella jopa ennen näkemättömiä appelsiineja.

Turun Sanomat kirjoitti 17.12.2018: Amerikkalaislentäjät toivat joulun Lapin lapsille. Yhdysvaltain Euroopassa olevien ilmavoimien yksikön lentäjät tulivat tervehtimään pieniä suojattejaan ja valmistamaan heille iloisen joulun.

Inariin ja pohjoisen hiihtokeskuksiin on ollut tungosta tänä talvena 2020. Olimme Inarissa tammikuun viimeisellä viikolla hiihtämässä. Matkan varrella kohtasimme kiinalaisia huoltoasemilla, kauppakeskuksissa ja matkalla lentokentälle. Joillakin oli suojanaamarit. Ensimmäinen koronaepäily kerrottiin olleen Kiinasta tulleella matkailijalla. Epäily osoittautui silloin aiheettomaksi.

Miten nyt Inarin ja muitten  Lapin kuntien terveyspalvelut  kestäisivät suomalaisten matkailijoiden ryntäystä laskettelukeskuksiin. Miten ne kestivät espanjantaudin aikaan. ”Inarin kunnallinen sairaanhoito oli aluelääkärin, sairaanhoitajan , 7 -paikkaisen sairaalan ja apteekin varassa. Sairaala täyttyi nopeasti influenssapotilaista.  Sairaanhoitaja Ylioja ja hänen kaksi apulaistaan sairastuivat pian itsekin. Kullankaivaja Otto Schneider tuli pelastajaksi, lämmitti huoneet, keitti ruokaa ja lääkitsi potilaita.” Anaras – Espanjantaudin tuhot Inarissa.

Ystävyyttä, pyyteetöntä avunantoa, sitä tarvittiin silloin ja tarvitaan tänään.

 

Elämäni merkkivuosia

Mistä muistoista olisi kiva kirjoittaa. Anja Koski-Jännes on julkaissut  vuonna 2018 mielenkiintoisen kirjan MUSTA JA VALKOINEN PROTESTISUKUPOLVI Kuohuva kesä 68 Yhdysvalloissa. Hän kiersi nuorena freelancertoimittajana  kesällä 1968 Yhdysvalloissa. Samana kesänä  mekin kiersimme Yhdysvalloissa.

Olisiko muita oman elämäni merkkivuosia, joista haluaisin kirjoittaa. Pitää oikein ruveta miettimään.

Sitten keksin. Olin tilaisuudessa, jossa nainen kertoi viettäneensä 20-vuotisjuhlaa. Aiheena oli hänen innostumisensa runojen lausumiseen. Hän oli saanut opetusta ja siitä oli syttynyt ilo ja rakkaus runoihin ja niiden esittämiseen.

Mietin, milloin ja miten minun rakkauteni runoihin on syntynyt. Minä sain oppikoulussa luokkatovereilta ja  opiskeluaikana kurssitovereilta ja aikuisopiskelijoiltanikin  lahjaksi runokirjoja. Ostin niitä kyllä itsekin. Ja syntymäpäivilläni kymmeniä vuosia myöhemmin oppikoulussa alemmilla luokilla opiskellut  sanoi, että minut muistetaan lausumassa runoja koulun juhlissa.

Palaan alkuun eli kansakoulun ensimmäisen luokan kevätjuhlaan, jossa lausuin Otto Mannisen runon Joutsenet. Yli soiluvan veen ne sousi, ne aallon ulpuina ui. Kun aurinko nuorna nousi, yöt pohjolan kun punastui.  Ja viimeinen säkeistö: Kohos siiville kerran ne sitten, suvi kun oli muistoja vain… ja näen joutsenparven, valkopukuisten luokkatoverien,  kohoavan siiville ja lehahtavan näkymättömiin väliverhon taakse. Merkkivuosi on ollut jatkosodan jatkumoa.

Olin oppikoulussa toisella paikkakunnalla Raudaskylässä ja palannut lauantaina kotiin. Istuimme äidin kanssa tuvan pöydän ääressä lavitsalla. Siinä äiti lausuu minulle Aleksis Kiven runon Kaukametsä. Hetki on pyhä, on pyhän aatto. Sota on ohi, on rauhan aika. Palasin tuohon hetkeen aikuisena.

Näky

Ruokapöydän vieressä on lavitsa. Ikkuna avautuu pihamaalle. Orapihlaja-aita erottaa sisäpihan ulkorakennuksista, navetasta ja tallista, liiteristä ja pikkutuvasta, jossa on sauna ja leivinuuni tuvan puolella. On lauantaipäivä. Sauna on lämpiämässä. Istun äidin vieressä lavitsalla ja näen ulkorakennukset, mutta näen myös korkeat siniset ukonhatut puutarhassa, sinisemmät kuin taivas, marjapensaat ja luonnonkivistä ladotun käytävänkoivukujalle ja maantielle, jota pitkin pääsee vaikka kaupunkiin asti, mutta minä olen liian nuori  matkustamaan niin kauas yksin.  ”Haluatko kuulla runon?” äiti kysyy.

Havahdun. Yllätyn. Kirjoja äiti on aina tuonut kaupungista. Minulla on kaikki Anni Swanin kirjat ja runotyttökirjat, on Mika Waltarin Kaarina Maununtytär ja on Raul Roineen satukirjoja. Jokaisella kaupunkimatkalla äiti on ostanut kirjan tuliaiseksi. Nyt olen jo oppikoululainen, asun toisella paikkakunnalla ja olen käymässä kotona viikonloppuna.  ”Haluan.”

Äiti katsoo jonnekin kauas, yli pihamaan, yli maantien ja aloittaa: Alas kalliolta lapsi riensi, äitins’ luoksi riensi hän.

Minä näen lapsen juoksevan kalliorinnettä alas äitinsä luokse vaalea tukka hulmuten ja kuulen hänen huutavan jo kaukaa näkemästään ihastuneena kasvot loistaen: ”Nähnyt olen taivaan maan.”  Runon äiti on ihmeissään ja kysyy lapselta: Mitä haastelet, mun pienoiseni, mitä taivaan kaukamaast’? Missä näit sä autuaitten maailman? Sano kultaomenain.

Enää edessäni ei avaudu kotipiha, ei sen ulkorakennukset. Äidin ääni johdattaa lapsen kulkua. Seison vuoren harjanteella, katselen ympärilleni ja näen nummen sinertävän, honkametsän kaukasen. Katselen näkyä, joka avautuu eteeni. Aivan kuin aurinko valaisisi koivujen kärjet, hongiksi ne muuttuvat ja tie muuttuu, se kohoaa ylöspäin, hohtaa kullalle, on kultasannotettu tie. Jokin itsessä liikahtaa, onko se kaipaus, kauneuden ja pyhyyden kosketus, äidin lausuessa minulle runoa. Avaamassa minulle runon näkyä, joka mykistää. Äidin ääni jatkaa, runon äiti puhuu lapselleen. Olen tuo lapsi, joka on näkynsä lumoissa siinä kodin lavitsalla arkisena lauantaipäivänä, pyhän aattona.

Runojen puhuteltavana

Mielestäni en ole musikaalinen mutta minulla oli oppikoulussa hyvä musiikinopettaja Arvi Kytömäki. Hyvä siinäkin mielessä, että hän huomasi kiinnostukseni runoihin ja rupesi ohjaamaan minua lausunnassa. Hän on siis ensimmäinen opettajani lausunnassa ellei oteta huomioon silloin kansakoulun ensimmäisellä luokan kevätjuhlassa opettajani Anni Lempisen ohjausta. Muistan monia rakkaita runoja, joita lausuin oppikoulun juhlissa. Jostakin syystä minua eniten ravisuttanut runo on Jaakko Haavion runo Excelsior: Ylös vuorelle tieyli rotkojen, iljangoiden, päin huippuja korkeita…Eli voisin viettää  saamani ohjauksen 70-vuotisjuhlaa.   

Runot seurasivat mukana työelämään. Mielenkiintoista oli hyödyntää runoja opiskelussa. Pyysin opiskelijoita etsimään ikäkausiin liittyviä runoja ja he etsivät niitä tahoillaan. Alpo Noposen runoa Mahdoton ratkaista olen esittänyt monta kertaa. Se on ystävät ratkaista mahdoton minä aikana ihminen kaunein on. Vaikuttavinta oli esittää pyydettynä nuorukaisen osuus auto-onnettomuudessa kuolleen sukulaispojan hautajaisissa.

Yksi kauneimpia runoja on mielessäni Otto Mannisen runo vuodelta 1905: Veet viihtyy, tyrskyt tyventyy: vuo syvenee.  Häät häipyy,  vieraat vähenee:  yö lähenee. Yö uinua sun syleilyys, suur’ iäisyys. Myös tuon runon kuuleminen ensi kerran oli vaikuttava kokemus. Olin koulutuksessa, joka käsitteli vanhuutta. Kouluttaja mainitsi tämän Otto Mannisen runon ja esitti sen. Siitä asti se on ollut mielessäni yksi kauneimmista runoista.

Leikittelen ajatuksella, että minäkin järjestän juhlan, jossa lausun minulle rakkaimpia runoja. Ohjelmistooni kuuluisi myös Uuno Kailaan runo Riemuvuosi. Uuno Kailaan kirja  Runoja on sekin lahjaksi saatu. Omistuskirjoitus on upealla käsialalla: Pirkolle, Kaamasessa jouluna 1954 Elmalta, Paulilta ja Toivolta. Myös Pentti Murron runokirjan runoja PEILIMAASSA Runoja vammaisuuden verhon takaa kuuluisi ohjelmistooni. Kirjassa on omistuskirjoitus:  Pentti 19.12.94. Olin kirjan julkistamistilaisuudessa. Lausuisin runon Eilen olin peilimaassa  varoin,  varoin  mutta yhden rikoin  tänään se halkeama  jakaa kasvoni kahtia  kuin nauruni olisi   kaksi naurua  rikki ollessani  olen enemmän.

Ehkä ohjelmistooni ottaisin Aila Meriluodon Lasimaalaus. Sain kirjan luokkatoveriltani Siljalta, Pirkolle muistoksi 6.4. -53.  Siljaakaan en voi enää tavata. Kirjan välissä on Aila Meriluodon runo Ateljee. Siljan muistoksi haluaisin sen esittää. Runon lopussa on Siljan kauniilla käsialalla teksti: Pirrelle 22.11.-54 Siljukalta.

Teen yllättävän havainnon. Minun Aila Meriluodon lahjakirjani on 9. painos 1951 ja painosten yhteismäärä 27.000 kpl. Minulla ei ole vertailulukuja nykyisten runokirjojen painosmääriin.

Aivan viime aikoina olen opiskellut Aale Tynnin runoa Kaarisilta. Toisille annan toiset tehtävät   mutta sinulta lapseni tahdon   että kaarisillan teet…

Joskus jokin runo vavisuttaa. Muistan hetken kun jossakin koulutustilaisuudessa huonetoverini antoi minulle Nazim Hikmetin runon Niin se on. Ostin tuon Brita Polttilan suomentaman turkkilaisen pakolaisen runokirjan Punainen omena, painovuosi 1976. Se on yksi vaikuttavimpia runokirjojani. Siinä elämäntilanteessani tuo runon vaikutus järisytti. Kuin olisin ollut kirkossa jonka katosta tulvi valoa. Seison voimistuvassa valossa,  maailma on kaunis, käteni täynnä halua.  En väsy puitten katsomiseen,  täynnä toivoa ne viheriöivät.  Aurinkoinen polku polveilee  silkkiäispuiden alla.  Seison vankilan sairaalan ikkunassa,   lääkkeitten tuoksu ei tunnu,  ehkä neilikat kukkivat jossain.  Että on vanki ei merkitse mitään  tällä hetkellä,  vain se merkitsee, että ei hellitä.  Niin se on.

Oli kaksivuotisen koulutuspäivämme päätös vuonna 1995  ja hyvästijättöjen hetki. Kerroin Martti Lindqvistille tuosta Nazim Hikmetin runosta. Martti sanoi, että myös hänelle nuo runot merkitsevät paljon ja hän lausui itselleen tärkeimmän runon: Meristä kaunein  on vielä purjehtimatta.  Lapsista kaunein  on vielä kehdossaan.  Päivistä kauneimmat ovat vielä elämättä.  Sanoista kaunein  jonka haluan sinulle sanoa, se on vielä sanomatta.  

En taida sittenkään järjestää runojuhlaa. Mieluisia runoja on enemmän kuin muistinkaan. Ja tässä on vain osa nuoruusvuosiin liittyviä merkkivuosia.

Reetta Räty kirjoittaa HS TEEMA nro: 1/2020: ”Aleksis Kivi kirjoitti aikana , jolloin suomen kirjakielen kehitys oli kesken. Siitä seurasi aivan ainutlaatuinen  tapa käyttää suomen kieltä.”

 Kaukametsä
Alas kalliolta lapsi riensi,
äitins luoksi riensi hän,
lausui loistavalla katsannolla:
nähnyt olen taivaan maan.

”Mitä haastelet mun pienoiseni,
mitä taivaan kaukamaast?
Missä näit sä autuitten maailman?
sano, kultaomenain”

Vuoren harjanteella kauan seisoin,
katsahdellen koilliseen,
siellä näin mä nummen sinertävän,
honkametsän kaukasen.

Puitten kärjill’ näin mä kunnaan kauniin,
armas päivä paistoi siell’,
ylös kunnaan kiirehelle juoksi
kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämmeni riutui,
kyynel juoksi poskellein,
enkä ymmärtänyt miksi itkin,
mutta näinhän taivaan maan.

”Ei mun lapsein; sineydes’ ylhääl’
taivaan korkee sali on,
siellä lamput, kultakruunut loistaa,
siell’ on istuin Jumalan”

Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall’
kaukametsä haamottaa,
siellä ompi onnellisen mailma,
siellä autuitten maa.

 

 

Omenapuu

bty

Mitä haluat syntymäpäivälahjaksi, lapset kysyivät minulta 50-vuotiaalta.

Omenapuun, vastasin. Ajattelin aikaa, jolloin olemme eläkkeellä ja istuskelemme kesämökin ulkopenkillä omenapuun alla.

Paikka ei ollut hyvä, omenapuu ei tykännyt, puustoa oli liikaa. Etsimme uuden  ja väljemmän ja istutimme sen muhevaan multaan kukkapenkkiin lähelle puuaidan rakennelmaa. Pihlajan kaadoimme, suuren kuusen säästimme.

Mikä nyt oli vikana. Järveltä puhaltava  tuuli vai mikä? Se ei kukkinut kuin yhden kerran ja yhden omenan saimme. Maurin veli poimi sen Hämeen mökiltä ja juoksutti meille Ouluun. Kiitos hänelle. Siitä on yli kymmenen vuotta aikaa.

Mitä teemme omenapuulle, jonka varsi on taipunut vinoon, paennut aitaa? Kysyimme omenapuun lahjoittajilta: Odotammeko me vielä, että tämä rakas puumme kantaisi toisen hedelmän piristykseksi pohjalaisillekin.

Vastaus: Odotamme.

Puu on kahdeksan hallituskauden ikäinen eikä ole kokenut yhtään noususuhdannetta.

Tytär: Kyllä se siitä. Pitää vain luottaa.

Toinen tytär: Sille puulle voisi ihan jutella. Tarkoitan että ihan oikeesti. Ja kertoa että se on hieno puu. Vois vaikka kysyä, miksi se ei ole tehnyt kukkia. Jos kuuntelee herkästi, kuulee vastauksen. Se voi olla rankkaa jos odotetaan että on jotakin muuta mitä on. Jos vaikka odotetaan kukkia ja itse haluaisi vain kasvattaa juuria ja antaa lehtien nauttia kesätuulesta.

Toinen tytär: Voi olla myös ettei pidä tuulesta.  Mutta minusta se on hyvä puu vaikka ei kukkisikaan.

Minä pari päivää myöhemmin: Puhuin omenapuulle ja sanoin että saat olla oma itsesi sellaisena kuin olet.  Sanoin vielä, että minä tykkään siitä.

Päivää myöhemmin yllätyin: Monta nuppua  tuulelta suojatulla sivustalla. Nyt meillä oli innostusta tehdä sille enemmän tilaa.

Viestejä: Puunkuiskaaja. Vau! Niin kyllä ne puut on niin herkkiä. Olipa kiva tuo tarina omenapuusta. Kiva kun juttelit sille. Minä oikein ilahduin.

Omenapuukin todennäköisesti ilahtui, kun Mauri poisti sammalkerroksen sen alta ja pani tilalle säkillisen puutarhamultaa.

Aamuisin kävin tarkastuskierroksella. Olivatko nuput tallessa vai oliko järveltä puhaltava kova tuuli karistanut ne.  Olivat tallessa ja lisäksi muutama uusi nuppu oli puhjennut. Emme odota uutta omenaa sinulta, kuiskasin. Hyvästelin omenapuun ja palasimme hyvillä mielin takaisin pohjoiseen.

Omenapuun tositarina merkitty muistiin kesältä 2019.

Eri isä ja äiti

Aune oli yksitoistalapsisen perheen kuopus. Vanhimman ja nuorimman sisaren ikäero oli 25 vuotta.

Äiti ja isä olivat nuoria, kun ensimmäiset lapset syntyivät. Äiti leikki ja lauloi lastensa kanssa. Nuori perhe eli onnellista aikaa. Vanhimmista lapsista kasvoi avoimia, ulospäin suuntautuneita.

Kun Aune syntyi, äiti oli sairas, reuman jo merkitsemä, ahdistunut. Ei hän enää jaksanut leikkiä, ei laulaa. Isää  rasittivat suuren perheen leipähuolet.

Aune kertoo:

Pelkäsin lapsena että äiti kuolee. Hän oli sairas, oli kipuja. Kädet olivat reuman koukistamat. Minulla oli alituinen huoli äidistä. Vanhimmat lapset olivat lähteneet kotoa. Äiti ei enää jaksanut huolehtia minusta ja pikkuveljestä. Minä huolehdin äidistä.

Olen aina ollut ahdistunut. Vanhimmat sisarukset eivät ymmärtäneet sitä enkä minä heidän iloisuuttaan ja valoisuuttaan. Ihmettelin heidän ulospäin suuntautuneisuuttaan, taitoa toimia toisten ihmisten kanssa. Minä vetäydyin yksinäisyyteen.

Aina puhutaan, että ison perheen sisarukset ovat erilaisia. Miksi ei puhuta, että sisaruksilla on eri isä ja äiti. Vanhimmilla nuori äiti ja isä, nuorimmilla ikääntynyt, ehkä sairas äiti ja isä.

Vanhin sisareni ja nuorin veljeni tapasivat toisensa ensimmäisen kerran viidentoista vuoden jälkeen. Sisareni oli matkustanut nuorena Ruotsiin tädin avuksi. Veli syntyi myöhemmin. Syttyi sota eikä sisar päässyt matkustamaan takaisin Suomeen.

Kun talvisota syttyi olin murrosikäinen ja sodan päättyessä kahdeksantoistavuotias. Monet tutut nuoruuden ystävät kaatuivat sodassa. Seisoin monta kertaa oman kylän poikien avoimien hautojen äärellä. Surin tuhottua Saksaa, sen kaupunkien arvokkaita rakennuksia, joita ei koskaan saada takaisin. Surin sodan tuhoja kotimaassa ja ankaria rauhan ehtoja ja jälleenrakentamisen vaivaa.

Äiti eli yli yhdeksänkymmentävuotiaaksi ja minä hoidin häntä. Vasta nyt vanhemmiten olen tajunnut ahdistuneisuuden, joka on ollut osa itseäni.

Näin lehdestä kuvan tutusta kymmenlapsisen perheen äidistä. Siitä alkaen olen muistellut elämää lapsuuden perheessä ja mitä itse olen kokenut. Oman ahdistukseni olen tunnistanut jo aikaisemmin. Siinä on lapsen pelkoa ja huolta. Äiti voisi kuolla.

Näistä asioista on tarve puhua.

 

Toistamme tarvitsemme

Huulilta lukemista en osaa enkä viittomakieltäkään. Naapurin Anjan kanssa pystyin kommunikoimaan, sillä Anja oli kuuroutunut kolmivuotiaana ja oppinut puhumaan ennen kuin sairastui aivokalvontulehdukseen. Nuorena Anja koki itsensä ulkopuoliseksi toisten nuorten seurassa. Oikeastaan nuoret eivät halunneet häntä yhteisiin rientoihin. Ymmärsinkö itsekään heidän ikäisenään erilaisuutta? Olisiko minullakaan riittänyt pitkämielisyyttä yrittää pysähtyä, kuunnella vaillinaisesti lausuttuja sanoja, katsoa suoraan kasvoihin ja muodostaa omat sanani selkeästi huulillani?

Sinikan kanssa keskustelu onnistui tulkin välityksellä tai kirjoittamalla. Kyllä hän puhuikin, mutta meillä kuulevilla oli vaikeuksia ymmärtää. Kurssitoverien keskuudessa Sinikka tunsi itsensä yksinäiseksi. Eivät he tulleet hänen luokseen eikä hän mennyt heidän luokseen. Kun minä menin kuulovammaisten kotiin Sinikan mukana hänen ohjaajanaan, tunsin itseni kielitaidottomaksi. Silti minuun otettiin kontaktia monin tavoin. Katse kutsui luokse, liike, olemus.

Työvuosilta mielessäni on monia ihmisiä, jotka eivät pystyneet ilmaisemaan itseään puheella. Martti, lempinimeltä Hömmä, oli yksi heistä. Hän ilahtui joka kerta tapaamisesta. Siksikö hänen luokseen meni aina mielellään? Yhtään selkeää sanaa hän ei kyennyt sanomaan ja hän liikkui vain pyörätuolilla. Ruumis oli vääntyneessä asennossa. Varhaiskuntoutus olisi aikoinaan auttanut, mutta ei sellaista ollut saatavilla hänen lapsuudessaan. Silti Martin kanssa tunsi keskustelevansa. Hän vastasi ilmeikkäällä äänellä. Kuulen melkein Martin äänen ja näen hänen ponnistelunsa saada ääntä tulemaan. Ponnistelussa koko ruumis oli mukana. Vartalo kääntyi ja kädet.

Samalla osastolla oli toinen pyörätuolilla liikkuva nuori mies. En ollut tavannut häntä aikaisemmin. Yritin lähestyä, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran. Jokin hänen olemuksessaan esti tulemasta lähelle. Ilman sanoja nuori mies kertoi sen. Kokemus oli voimakas ja opettava itselleni. Ihminen tarvitsee suojansa. Kunnioita sitä!

Kun terve nuori mies joutuu äkkiä puhekieltoon, edes kuiskaaminen ei ole sallittua, hiljenee itsekin melkein puhumattomaksi. Pelolla ajattelee mahdollisuutta, että hän voi menettää äänensä kokonaan. Entä jos äänihuulet ovat vioittuneet. Se on vakava asia. Sanaakaan ei ole lupa puhua. Itse huomaan opettelevani kysymyksiä, joihin riittää vastaukseksi pään pudistaminen tai nyökkääminen. Opettelen myös tarkkanäköisyyttä. Mitä katse kertoo, kasvojen ilme, ruumiin asennot, olan kohautus.

Kynä ja paperi tai tietokoneen näyttö saavat uuden merkityksen. Voi kysyä monimuotoisemmin. Voi kysyä vaikka miten puhekiellossa oleva kokee tällaisen muutoksen. Saa lukea näytöltä: vaikeana. Voi kysyä miten perhe on kokenut. Saa pitemmän tekstin selitykseksi. Syntyy vuoropuhelua.

Toisaalta tiedän, että apua on saatavilla ja jonakin päivänä ehkä pitkällisen hoidon ja kuntoutuksen jälkeen nuori mies puhuu.

Apua on saatavilla

Niin, hoidon ja kuntoutuksen jälkeen… Joko siitä on kuusikymmentä vuotta?

Opiskelen fonetiikkaa. Opiskeluun liittyy puhehäiriöisten hoitoa ja kuntoutusta. Tutkimme nuoren miehen vioittuneita äänihuulia yhdessä opettajamme kanssa. Professori Antti Sovijärvi on loistava  opettaja. Meitä on vain muutama oppilas. Opetus on henkilökohtaista, mielenkiintoista.

Sitten äkkiä täyskäännös. Ei minusta ole tällaiseen ammattiin. Ei mihinkään, mikä viittaa sairauteen ja lääketieteeseen. Hyvästelen opettajan, jota jään kaipaamaan.

Yhtenä päivänä olen itse opettaja. Työni on mielenkiintoista. Opetan myös vammaistyötä. Näen tärkeänä vammaisen ihmisen hyvän elämän.

Kurssini kanssa päätämme tutustua kaikkiin mahdollisiin apulaitteisiin, joilla voidaan auttaa ihmisiä, jotka eivät pysty puhumaan. Suunnittelemme opintokäyntiä yliopistollisen sairaalan osastolle, jonka erityisosaamiseen apulaitteet kuuluvat. Tarvitsen oppilaitoksen ulkopuolelta puheterapeuttia opettamaan ja samalla valmentamaan opiskelijoita opintokäynnille. Kohtaan vaikeuksia. En anna periksi. Lopulta luovutan omat opetustuntini käyttöön ja saan aikomukseni toteutettua. Itselle se tietää lisääntynyttä opetusvelvollisuutta. Ei se haittaa.

Toisaalta ihmettelen, miksi olen valmis järjestelyihin, jotka ovat epäoikeudenmukaisia itseäni kohtaan. Miksi näen tärkeänä, että puhumaton ihminen voi ilmaista itseään, tulla ymmärretyksi.

Sitten muistan kuin eilisen päivän. Olen  opiskelija. Saan tiedon äidin vakavasta loukkaantumisesta. Lähden yöjunalla Ylivieskaan. Isä on asemalla vastassa. Sairaalassa äidistä näkyvät vain kasvot, muuten hän on valkoisissa kääreissä. Äidin katseen suunnasta näen että hänen on jano. Pöydällä on vesilasi. Kostutan äidin huulia vanutupolla.

img

Äitini Sylvi Fiskaali toipilaana vuonna 1958

Kuin oksat vihannoivat

Olen kirjoittanut edellä olevan tekstin kolmetoista vuotta sitten 5.1.2006. Kun nyt luen sitä, muistan Leena Impiön virren 464. Se on Koti ja perhe-osiossa ja alkaa: Kuin oksat vihannoivat / vain puussa pysyen, / niin toisten kanssa yhteen / on luotu ihminen. Jokainen ihminen tarvitsee ainakin yhden luotettavan ihmisen, jonka puoleen voi kääntyä lapsena, nuorena, aikuisena, vanhuksena.

Virren toisessa säkeistössä ovat sanat: Toistamme tarvitsemme, / syliä avointa, / vanhemman kokemusta / ja lapsen katsetta. /  Kohtaamme pettymykset, / ilot ja yllätykset / toistemme rinnalla.

Kaikenikäiselle on tärkeä, että hänestä välitetään ja se osoitetaan. On menetyksiä, luopumista, on hyviä uutisia, onnistumisia. Onko helpompaa iloita iloitsevien kanssa kuin itkeä itkevien kanssa?

Kolmas säkeistö: Voi itsekkyys ja kiire / niin meidät sokaista, / ettemme lainkaan huomaa / läheisten tarpeita. / Rukoilla silloin saamme, / työn paineet, kuormat jaamme / Kristuksen hoivassa.

Kiire ja itsekkyys sokaisee, kaikkein lähimpien kohdallakin käy niin. Voi tuntea arkuutta, osaamattomuutta miten lähestyä toista. Elämänkohtalot tuovat ajallista kuormaa. Sairautta, taloudellisia vaikeuksia, yksinäisyyttä. Omaa kuormaa ei voi panna toisen kannettavaksi, mutta kuormaa voi purkaa ja keventää. 

Tänään minua koskettavat erityisesti virren sanat: Toistamme tarvitsemme, syliä avointa, vanhemman kokemusta ja lapsen katsetta. Virren sanoma koskee ihmisten välistä kanssakäymistä, viestintää, joka on paljon enemmän kuin puhetta.