Kesätöissä Vuorelan koulukodissa

Vuonna 2004 Kaisa Vehkalahti julkaisi kirjan KISSANPÄIVIÄ JA KOULUNKÄYNTIÄ 110 vuotta kasvatustyötä Vuorelan koulukodissa. Kustantaja Vuorelan koulukoti. Takakannen tekstistä: Vuorelan koulukodin ovet avautuivat ensimmäisille oppilaille maaliskuussa 1894. Aikanaan laitos oli Suomen ensimmäinen valtion ylläpitämä kasvatuslaitos tytöille ja aina toisen maailmansodan vuosiin myös ainoa. Perustamisensa jälkeen Nummelassa sijaitseva Vuorela on tarjonnut kodin ja koulun yhteensä 1737 oppilaalle.

Kesäkuun ensimmäinen päivä vuonna 1958

Jään pois Nummelan kirkonkylässä ja päätän kävellä Vuorelan koulukotiin. Sillä tavalla saan vielä aikaa ajatella, mihin oikein olen lupautunut. Opiskelun kautta tutuksi tullut ystävä on kehottanut hakemaan kesätöihin pahantapaisten tyttöjen koulukotiin Vuorelaan. Oikeastaan pahantapaisuuden sijaan puhutaan jo sopeutumattomuudesta ja kasvatuslaitosnimitys on muuttunut koulukodiksi.

Muistelen edellisen kesäloman työpaikkoja. Minulle onneksi rakennusalan lakko alkoi kaksi viikkoa sen jälkeen kun olin pestautunut muurarin apulaiseksi helsinkiläiselle rakennustyömaalle. En olisi jaksanut koko kesää kuljettaa laastia muurareille. He olivat herroja ja heidän tahdissaan tytön piti ennättää juosta ylös toiseen kerrokseen täysinäisen laastilastin kanssa ja taas alas täyttämään astiaa.

Toisesta kesätyöpaikasta muistot ovat valoisammat: Veikkolassa tutun insinöörin porukassa vaakitsemassa. Ihanteellinen kesätyöpaikka opiskelijan näkökulmasta. Sai olla ulkona, liikkua luonnossa, metsissä, melkein kuin olisi retkellä kaiket päivät. Mittakeppi vain kädessä ja sen siirteleminen sopiviin paikkoihin mestarin neuvojen mukaan. Luksusta oli nuotiolla sateen jälkeen vaatteiden kuivattelu ja oikean kirjailijan tarinoiden kuunteleminen. Rakennusmestari tunnusti kirjoittaneensa poikien seikkailukirjoja. Mies- ja poikaporukassa olin ainoa tyttö. Lomaa se oli.

Kävelen maantietä eteenpäin. Punaisen talon pihalta juoksee koira vierelleni ja lähtee seuraamaan minua. Se on pystykorva, samanlainen kuin meillä kotona. Monta kilometriä kuljen ja koko ajan koira seuraa minua. Jospa se onkin Vuorelan koulukodin koira.

Käännyn maantieltä oikealle koulukotiin vievälle tielle. Komeita ovat maisemat täällä etelässä, nuokin havupuut korkeampia kuin meillä pohjoisessa.

Pysähdyn. Minun on saatava hengähtää, viivytellä vielä, ennen kuin kukaan näkee minua. Edessäni on huoliteltu hiekkakäytävä, joka johtaa suureen valkoiseen päärakennukseen. Hiekkakäytävät haarautuvat sivuille ja jokaisen käytävän päässä on suuria rakennuksia, tyttöjen asuntoloita, opettajien asuntoloita, talousrakennuksia, sauna rannassa. Idyllinen kartanomaisema on edessäni.

Lähden liikkeelle hiekkakäytävää kohti päärakennusta. Vasemmalle jää kaksikerroksinen rakennus. Ikkunat ovat auki ja ikkunoissa roikkuu tyttöjä, arvioni mukaan iältään viidentoista molemmin puolin. He tosiaan roikkuvat, kurkottavat niin kauas kuin pystyvät, he näkevät saapumiseni ja huutavat minulle. He huutelevat solvauksia, he nimittelevät minua kielensä moninaisilla ilmauksilla, kiroavat minua. Onneksi olen kevätlukukaudella ollut harjoittelijana Auroran sairaalan lastenpsykiatrisella osastolla ja onneksi minun omana lapsenani oli kymmenvuotias aggressiivinen tyttö, jonka kanssa möykkähuoneessa kävimme yhdessä purkamassa hänen paineitansa. Kaikesta huolimatta tervetulotoivotus tuntuu pahalta.

Päärakennuksessa vastaanotto on sydämellinen. Johtajatar Sirkka Vesterinen on odottamassa minua. Hän on viisas nainen. Hän sanoo, että minun on ensin itse tutustuttava tyttöihin, joita on kuutisenkymmentä. Papereihin saan perehtyä vasta myöhemmin. Kesätehtäväni on kouluikäisten tyttöjen asuntolanhoitajan viransijaisuus ja kaikkien tyttöjen ohjaaminen käytännön töissä.

Syön hyvän aterian, käyn saunassa ja nukun ensimmäisen yön päärakennuksessa puhtailta tuoksuvien valkoisten lakanoiden välissä.

Vielä koirasta. Johtajatar kysyy vähän empien, olenko tuonut koiran mukanani. Hän luuli, että koira on minun. Kerron minkälaisesta talosta koira lähti seuraamaan minua. Talon autolla aikovat viedä koiran takaisin omistajalleen.

Kun on kesä ja ulkona tarkenee

Kolme seuraavaa kuukautta olin Kisalassa asuntolanhoitajana. Pienimmät tytöt olivat kymmenvuotiaita, isoimmat neljäntoista. Kisalassa ovia ei lukittu.  Minulla oli oma makuuhuone, tytöillä yhteinen isompi huone, jossa kerrossängyt. Oliko tyttöjä 12 vai 14, en muista varmuudella. Alusta asti otin tavakseni käydä jokaisen tytön sängyn luona toivottamassa hyvää yötä. Huomasin, että näitä hetkiä odotettiin. Ne olivat joskus herkkiä hetkiä.

Huoneeni lipaston päällä oli sulhaseni kuva. Tytöt kyselivät kuvasta ja minä kerroin. Myöhemmin joku ohjaajista sanoi, ettei saisi kertoa omista henkilökohtaisista asioista.

Tulopäivänäni olin ihaillut hyvin hoidettuja hiekkakäytäviä. Isompien tyttöjen kanssa haravoimme niitä monet kerrat kesän aikana ja näin ne pysyivät hyvässä kunnossa. Samaa työtä olin tottunut tekemään kotonani. Päärakennuksen verannalla herkuttelimme välillä. Ulkotöistä jäi mukavia muistoja. Kesä, luonto, aurinkoiset päivät, nuoruus. Vaikka päivät olivat kohtuullisen pitkiä, ei kukaan muistaakseni pahemmin kapinoinut. Kaipasivatko tytöt kuitenkin vapautta? Karkureissut, seikkaileminen ja pitkät poissaolot kotoa, autokuskien mukaan lähteminen ja monet muut seikat olivat syynä koulukotiin sijoittamisessa.

Työ Vuorelassa oli moninaista, ohjaajien mukana navetassa, keittiössä, leipomossa, mutta yhtä lailla kehittelivät tytöt myös vapaa-ajanviettomuotoja. Rantasauna ja uiminen olivat parasta vapaa-ajanviettoa omasta mielestäni. Koska olin kesätyöntekijä, koulumaailma jäi minulle vieraaksi samoin kuin monet kurssit, joihin tytöt osallistuivat lukukausien aikana.

Minulle tuttua sen sijaan oli marjastaminen ja läheisessä metsässä poimimme mustikoita tyttöjen kanssa. Onneksi en ollut yksin, henkilökunnasta kokenut ohjaaja oli aina mukana metsäretkillä. Opin aika pian kesän mukanaan tuomat houkutukset karata ja opin olemaan valppaana. Juhannuksen tienoilla läheisellä Hiidenjärvellä saattoi kierrellä venekuntia tähyilemässä Vuorelan suuntaan. Ennen juhannusta Kisalan pihakeinussa yksi nuorimmista tytöistä kertoi minulle salaisuuden: tytöt suunnittelevat karkumatkaa. Sain tämän tiedon avulla estettyä karkaamisen Hiidenjärvelle. Pihakeinu oli muutenkin tärkeä. Siinä hiljalleen keinuessa saattoi avautua yhteys tyttöjen ja kesätyöntekijän välille. Myöhemmin sain Helsinkiin kirjeen, jossa yksi tytöistä palasi näihin keinumuistoihin.

Kerran puhkesi kova ukonilma pihatöiden aikana. Tytöt pelkäsivät. Minäkin pelkäsin. Kotonani lapsena olimme olleet äitini ja sisareni kanssa puutarhatöissä kun meidät yllätti äkillinen ukonilma. Ennätimme juuri eteiseen kun kuului räsähdys. Salama iski läheiseen sähköpylvääseen ja pylvään säpäleet lensivät yli kymmenen metrin päähän. Nyt en saanut pelätä. Keräsin kaiken rohkeuteni ja yritin valaa rohkeutta pelkääviin tyttöihin.

Koulukodissa haluttiin tukea tyttöjen opiskelua ja ammatinvalintaa. Minä sain tehtäväkseni käydä jo rippikoulun käyneen Tuulan kanssa Helsingin Ammatinvalinnanohjaustoimistossa, jossa Pehr Charpantier tutki tytön soveltuvuutta tämän aikomalle alalle. Tuula, se ei ollut hänen oikea nimensä, jännitti aluksi testitilannetta, mutta vapautui. Meille kummallekin käynti laitoksen ulkopuolisessa maailmassa oli lähes ulkomaanmatkaan verrattava.

Toisenkin matkan tein, nyt Jyväskylän tienoille. Johtajatar pyysi kerran juttelemaan Ennin asiassa. Kutsun tyttöä tässä Enniksi. Enni ei hänen mielestään kuulunut Vuorelaan. Tein Ennille älykkyystestin. Johtajatar oli arvioinut aivan oikein. Enni oli kehitysvammainen tyttö ja pääsin saattamaan häntä Jyväskylän lähellä olevaan kehitysvammaisten hoitokotiin. Siellä oli Ennin siskokin. Enni ihmetteli, kun hänellä ja siskolla on yhteinen isä.

Yhden yön valvoin eristyksessä olevan tytön luona, ettei hän vahingoittaisi itseään. Tuo yö avasi silmiä tyttöjen joskus hyvinkin rankkaan taustaan. Vähitellen sain tutustua niihin lukemalla heidän papereitaan. Olin kysynyt luvan tehdä opiskeluni loppuvaiheeseen kuuluvan tutkielman Vuorelan koulukodin tytöistä.

Lähetin vajaan kahden vuoden kuluttua tekemäni kirjallisen työn Vuorelan koulukodin johtajattarelle. Hänen kirjeestään ote:

Kiitän molemmista kirjeistänne! Todistuksen viipyminen on huolimattomuutta. Tahtoo vain aina lykätä sellaista asiaa, joka ei ole aivan ajankohtainen. Erikoisesti kiitän laudaturtyöstänne. Se on sitä asiaa, jota mielellään tekisi, mutta johon ei riitä koskaan aikaa. Oli perin mukava lukea todistettuna ja tutkittuna asiaa, josta on ollut mielikuva, mutta ei virallisesti todettua. Jaksaisi vain joskus tehdä suunnilleen saman tutkimuksen oppilasaineksesta noin viisikin vuotta tätä tutkimusta aikaisemmin, niin selviäisi, miten ratkaisevasti tyttöjen pahantapaisuuden laatu on muuttunut viime vuosina. Meillähän pitäisi teoriassa olla vain omaisuusrikkomustapauksia ja koulunkäynnin laiminlyöneitä ja muuten sopeutumattomia, mutta ei seksuaalisesti epäilyttäviä tapauksia. Samoin oli jotenkin lohdullista meidän kannaltamme se sinänsä vaikea juttu, kuljeskelun ja karkailun yleisyys ennen laitossijoitusta, sillä yleensähän käsitetään taipumus karkailuun laitoksessa olon seuraukseksi kokonaisuudessaan. Tämä on tietysti meille ajankohtainen, kun on kevät ja metsässä tarkenee.

 Pyörän ehdimme lähettää, ennen kuin toinen lähetyksenne tuli. Opettaja Kortelainen kiirehti sitä, kun hän on kesäkuuksi lähdössä lomalle. Kaikki lähetämme terveisemme. Tervetuloa joskus saunaan.

Niin, pyöräni olin unohtanut Vuorelaan ja pyysin lähettämään sen Helsingin linja-autoasemalle.

Siihen kesään liittyi raskas kokemus omassa elämässäni. Sain kesäkuun lopussa sähkösanoman äitini vakavasta loukkaantumisesta liikenneonnettomuudessa. Matkustin yötä myöten junassa kotipaikkakunnalle. Isä oli aamulla vastassa asemalla. Sairaalassa äidistä näkyivät vain kasvot. Muu osa ruumiista oli kääreissä, jalka ylös kohotettuna vedossa. Voin vain kostuttaa hänen kuivia huuliaan vanutupolla. Hän jäi elämään. Minä palasin takaisin Vuorelaan. Seuraavalla kesälomalla olin kotona auttamassa vaikka osaamattomaksi hoitajaksi tunsin itseni.

Helpommallakin tavalla olisin voinut kesälomani viettää. Työn vaativuus oli samalla kannustin.  Kun eronhetki tuli, oli vaikea erota. Suuren kuusen ympärillä Kisalan pihassa viivyttelimme hyvästijättöä, sekä tytöt että minä. Kolmessa kuukaudessa ehti kiintyä molemmin puolin.

Kirjan takakannen teksti päättyy: Esille nousevat koulukodin arkinen elämä haasteineen ja ongelmineen mutta myös koulukotikasvatuksen laajemmat kehityslinjat 1890-luvulta 2000-luvulle…kasvatuskäsitykset ja keinot ovat vaihdelleet, mutta jotain on myös säilynyt läpi vuosikymmenten: pyrkimys kulkea nuoren rinnalla häntä tukien ja eteenpäin auttaen.

 

 

 

 

 

 

 

Mainokset

Pentti Murtoa (1954-2005) muistellessa

Minäkin kätken
sisälleni
ehjän helmen

Tämä Pentin runo on hänen ensimmäisessä runokirjassaan PeilimaassaRunoja vammaisuuden verhon takaa. Runot ovat kahdenkymmenen vuoden ajalta. Sain kirjan Pentiltä sen julkistamistilaisuudessa 19.12.1994.

Kun jäin eläkkeelle, hakeuduin NLP- koulutukseen (Neuro – Linguistic – Programming) ja Master -koulutuksen vaiheessa teimme kirjallisen työn aiheena NLP ja mestaruus työssäni. Tekstiä siitä on pitkästi. Lainaan osiosta Loogisten tasojen avulla tehdyt kysymykset työni mallitukseen paria kohtaa: Kuka minä itse olen? Mikä on roolini?

”Ajattelen ensin mallittaa CP-vammaisena syntynyttä ystävääni runoilija-kirjailija Pentti Murtoa, jonka kanssa olen pitänyt yhteisiä tunteja vammaisuudesta ja kuntoutumisesta. Pentin runoja olen käyttänyt opetuksessa. Pentin selviytymistarina on rinnakkainen oman tarinani ja omien löytöjeni kanssa. Vähitellen olen ruvennut näkemään Pentin tavoin: Minäkin kätken / sisälleni / ehjän helmen.

Mikä on tärkeää minulle? Miksi haluan tavoitteeni?

Arvosta itseäsi ja toista, luota itseesi ja toiseen ja välitä itsestäsi ja toisesta. Minun on lupa olla myös keskeneräinen niin kuin toisenkin.  Pentti: Avattu ovi  / kääntää oven sinuun /yhteinen avain /on kosketus.

Mihin luotan elämässä? Mihin uskon pystyväni? Mahdollisuuksieni rajat?

Sokea ei voi toista sokeaa taluttaa. Tulemalla tutuksi oman varjoni kanssa olen löytänyt itsessäni olevia voimavaroja, joita vuorostani voin herätellä toisissa. Vertauskuvana soitin. ( Päiväkirjasta 5.5.1999: ”Kiitos kun herätit meissä itsemme ikävän” luki eräässä opiskelijan kortissa. Minun tehtäväni on herätellä soittimia soimaan niin kuin vain tuo soitin voisi soida,  jotta se taas voisi viritellä soimaan toisia soittimia.”) Pentti: Kuntoudun, / astun eilisestä / tähän päivään / kehykset heiluvat.

Mitä jo osaan? Mitä haluan oppia?

Ryhmässä on paljon virtaavaa energiaa. Olen opiskellut taitoa kohdistaa sitä tavoitteiden suuntaan ja oppinutkin.  Erilaiset tavat havainnoida ryhmää ovat tietoisia ja osin tiedostamattomia. Ryhmässä on kaikki ja siksi ryhmä on ehtymätön lähde oppia ja yllättyä. Pentti: Kuulolaite avaa metsän /puhu minulle /heinän liikahduksen äänellä /metsä kuuluu selvästi /sinun sanasi / läheisyyden tahdissa.”

Näin olen kirjoittanut syksyllä 2000. Muutamaa vuotta myöhemmin menin kesäyliopiston luennolle kuuntelemaan Penttiä. Luennon jälkeen Pentti ehdotti että menisimme kahville kauppatorin laidassa olevaan kahvilaan. Muistan keskustelujamme kahvilan hämyisessä nurkkapöydässä. Kumpikin meistä mietti samantyyppisiä asioita. Pentti ehdotti yhteistä koulutustakin ajatustemme pohjalta.  Se oli viimeinen tapaamiseni Pentin kanssa. Hänen äkillinen kuolemansa syksyllä 2005 pysähdytti.

Miten minä tutustuin Penttiin? Ottiko Pentti ensin yhteyttä minuun vai minä Penttiin? Ehkä Pentti otti ensin yhteyttä ja tarjoutui pitämään luennon vammaisuudesta ja kuntoutumisesta koulutuksessa olevalle ryhmälle. Yhteistyömme jatkui  koulutuksen  poluilla. Joskus Pentti soitti arkaillen ja kysyi voinko järjestää opetusta. Kun minä lupauduin Sosiaalialan oppilaitoksessa vuonna 1995 ottamaan vastuulleni Pitkäaikaistyöttömien kurssin, pyysin Penttiä hoitamaan minun tehtäviäni kuntoutukseen liittyvässä koulutuksessa. Pentti oli paras kokemusasiantuntija.

Pentin tie CP-vammaisena syntyneestä keskoslapsesta ”puhetyöläiseksi”, tutkijaksi ja erityispedagogiikan lehtoriksi Oulun yliopistoon ja tuntiopettajaksi Oulun sosiaalialan oppilaitokseen, on selviytymistarina. Vanhemmille ennustettiin ettei lapsi koskaan kävelisi eikä puhuisi. Huonon kuulon takia lapsi kuuli puhuttavan keskoslapsen sijasta kekkoslapsesta. Kirjassaan Kekkoslapsi  – Happikaapista puhujanpönttöön (1995) Pentti Murto kuvaa elämäänsä: ”Olen kokenut fyysisen kehittymisen hitauden, mutta myös kuntoutumisen voiman. Lapsuuden ja nuoruuden vaikeudet – kömpelyys, änkytys, yksinäisyys, koulukiusaaminen – olivat osa elämääni, jotka jättivät syvät arvet; toisaalta hyvät, vahvat asiat ovat löytyneet kotoa, kotipihalta, kesäasunnolta, ystävistä, opiskelusta, kirjoittamisesta. Olen selvinnyt eteenpäin elämässä, joka on tapahtunut paitsi oman uskon ja tahdon lujuudella niin myös vanhempien, koulun, kuntoutuksen ja vammaisjärjestöjen suosiollisella myötävaikutuksella. Kuntoutumisen myötä olen kiinnittynyt elämään. Vaikeudet tuntuvat nyt kevyemmiltä. Olen tullut enemmän valon ääreen.”

Kirjoittamalla murrosikäinen poika käsitteli kipeitä asioita, joihin hän törmäsi ja joista ei voinut puhua. Myöhemmin hän osallistui kirjoittajakursseille. Sitä kautta  avautui väyliä työstää tekstejä ja runoja. Muistan Pentin käyttäneen  runoja myös opetuksessa.

Voin hyvin samaistua Pentin kokemuksiin  kuntoutuksesta 1960 – ja vielä 1970 -luvuilla. Aloitin työni kehitysvamma-alalla 1970 ja siirryin koulutuksen pariin 1974. Pentti kirjoittaa, että vammaisuus oli tuolloin tabu, siitä vaiettiin eikä vammaisen lapsen tarpeita osattu ottaa huomioon. Se aiheutti heikkoa itsetuntoa ja itsensäkieltämistä, häpeää erilaisuudesta, pelkoa, ettei hyväksytä, kiusaamista. Arvostan suuresti Pentin vanhempia, jotka tuona aikana kuuntelivat poikansa toivetta päästä  tavalliseen kouluun eikä apukouluun tai raajarikkoisten kouluun. Psykologinlausunnolla vanhempien piti todistaa pojan koulukypsyys. He myös kuntouttivat poikaa oman taitonsa mukaan ennen kuin oli mahdollisuutta saada puheterapiaa tai fysioterapiaa.

Noin vuosi Pentin kuoleman jälkeen toteutui Taiteellinen ilta, jossa eri taiteiden kautta lähestyttiin Pentin kaunokirjallista tuotantoa. Olin mukana tuossa illassa. Pentin vaikutus hänen kanssakulkijoihinsa on ollut mittava. Sen tajusin tuon illan aikana. En ollut ainoa.

Eilen olin peilimaassa
varoin, varoin
mutta yhden rikoin

 tänään se halkeama
jakaa kasvoni kahtia
kuin nauruni olis
kaksi naurua

rikki ollessani
olen enemmän.

Lainaan Oulun ammattikorkeakoulun Kutsua Pentti Murto – seminaariin 17.3. 2016:  ”Alakko nää mua? – yhteisillä kokemuksilla kohti osallistumista.”

”Hyvät kokemukset alkavat yhdessä muiden kanssa. Rohkenen mennä mukaan. Tapaan muita ikäisiäni ja tapaan itseni. Nyt avaan ilon maljan ja narri avaa nauraen oven selkosen selälleen. Yhteisen ilon vahvistamana minäkin nauran itseni hereille syvähorroksesta. Veto peilin tälle puolelle on voimakas ja matka muiden luokse jatkuu.”

Edesmenneen erityispedagogiikan lehtori Pentti Murron poikkeuksellinen elämäntyö päättyi väitöskirjan käsikirjoitukseen. Pentti Murron elämäntyö on kantanut hedelmää, ja inkluusio sekä erilaisuuden kohtaaminen kasvatustyössä ovat saaneet hänen innoittamanaan uusia ulottuvuuksia. Kolmatta kertaa toteutettavassa seminaarissa on läsnä myös Pentti Murron runous.

Pentiltä saamani runokirjan Peilimaassa – Runoja vammaisuuden verhon takaa  runot  tulevat  kohti.

Vammaisuuden verho on ohut
huono kuulo
 pakkoliikkeet

 kaikkea
minkä alta löydät
minut.

 

 

 

 

 

 

 

 

Anni Swanin luona kylässä

Kirjahyllystä on pudonnut lattialle kirjasta irronnut selkäosa. Nostan sen ylös. Tummansinisellä pohjalla kullatuin kirjaimin lukee: Anni Swan Kootut kertomukset, alaosassa Me kolme ja Ritvan suojatit IX.

Löydän kirjahyllystä sarjan puuttuvat osat alkaen Tottisalmen perillisestä. Siitäkin on selkäosa kadonnut. Kansikuvassa nuori Yrjö haravoi Tottisalmen puutarhassa, Klaus kävelee ylpeänä merimiespuvussa Yrjön ohi, punamekkoinen Beata on kääntynyt katsomaan palkollista, jonka isoisä on tuonut taloon. Kaikkien osien kannet ovat vanhahtavaa keltaista sävyä. Jokaisen kirjan alkuun olen koulutytön käsialalla kirjoittanut nimeni ja useimpiin vuosiluvun 1951. Äiti on ostanut minulle kirjat kaupungissa käydessään. Kotipitäjässäni ei lapsuudessani ollut kirjakauppaa.

Pikkupappilassa oli minulle rakkain noista kirjoista. Omistamani sarjan osa on painettu vuonna 1945 ja on viides painos. Kirjan kannessa Ulla istuu haaveellisena ladon oviaukossa ja tummatukkainen Mark soittaa ladossa viulua. Pikkupappilan lapsista Ulla tuntui läheisimmältä. Kuiskasin Ullan lailla: ”Metsien kaukainen sini.” Haltioiduin ihmeellisistä sanoista. Myös minun kotonani asui orpo poika Yrjö, kirjan Mark minulle.

Pääsin ylioppilaaksi ja lähdin opiskelemaan Helsinkiin. Maailma avartui. Sisälläni eli edelleen samanlainen uneksija kuin oli Pikkupappilan Ulla. Ei se mihinkään ollut kadonnut. Löysin sukulaissieluja opiskelijatytöistä ja -pojista.  Yksi sukulaissieluista oli Ilmo. Tietämättään hän valitsi minut tehtävään, josta tuli yksi opiskeluaikani tähtihetkistä. Vuosi oli muistaakseni 1956  ja se johti arvostamani kirjailijan mieleenpainuvaan kohtaamiseen.

Anni Swan oli toimittanut lasten ja nuorten Sirkka-lehteä vuodesta 1919 vuoteen 1945. Aluksi lehden nimi oli Nuorten toveri ja hän toimitti sitä Alpo Noposen kanssa. Lehteen oli kirjoittanut rovaniemeläistyttö Helli. Helli oli sairastunut kymmenvuotiaana vaikeaan selkätuberkuloosiin, joka oli vaurioittanut selkärankaa. Helli joutui liikkumaan lapsesta saakka kainalosauvojen avulla. Sairaalassa ollessaan Helli löysi kirjepalstan, jota Anni Swan piti yllä ja vastaili lasten tekemiin kysymyksiin ja ilmeisesti jatkoi kirjeenvaihdolla alkanutta ystävyyttä. Sirkka-lehden yksi tehtävä oli tukea sairaita lapsia.

Aikuisena Hellin haave oli tavata Anni Swan. Hän kirjoitti Ilmolle, tuntemalleen rovaniemeläispojalle, ja pyysi tätä soittamaan kirjailijalle ja kysymään, voisiko Helli tulla tapaamaan häntä Helsingin matkallaan.

Ilmo soitti ja sopi tapaamisen, ensin yksin ilman Helliä. Se ei kuitenkaan onnistunut. Ilmo kertoi: ”Sen ensimmäisen käyntini vaiheilta minulla on tallessa pieni kirje, vain kirjekuori, jolle Anni Swan on vapisevalla vanhan leidin käsialalla kirjoittanut pahoittelunsa siitä, että hänelle tuli este, jonka vuoksi hän ei voinut ottaa vastaan juuri silloin sovittuna aikana. Sain sen postin ovikelloa soitettuani – kotiapulaisensa tai joku muu henkilö oli avaamassa ovea. Kaiketi en ollut antanut tapaamisesta puhelimessa sopiessani omaa osoitettani enkä puhelinnumeroa.”

IMG Helli 2

Ilmon ansiosta Hellin haave lopulta toteutui. Tuli päivä, jolloin Helli, Ilmo ja minä lähdimme Kruunuhaasta Vironkadulta Katajanokalle, jossa Anni Swan asui jossakin sen alueen tyypillisessä kerrostaloasunnossa. Helli istui miesten polkupyörän tangolla kainalosauvoineen, Ilmo talutti pyörää toiselta puolelta, minä toiselta. Kerrostalossa ei ollut hissiä. Hinasimme Helliä rappuja ylös ja Ilmo muistelee, että taisimme välillä kantaa häntä kultatuolissa. Helli kykeni kyllä liikkumaan ketterästi kainalosauvojensa avulla, mutta ei rapuissa.

Anni Swan oli ovella vastassa, kaunis Anni Swan, valkotukkainen jo, jos oikein muistan, yhdeksästä tummasta joutsenesta yksi. Mielessäni on vain hajanaisia kuvia, mitä keskusteltiin ja millainen koti hänellä oli. Istuimme pöydän ympärillä, huonekalut olivat tummaa kiiltävää puuta ja tyylikalusteita. Vanhempi nainen, kotiapulainen, kaatoi kahvia. Ei mistä vain kahvipannusta, vaan ehkä hopeoidusta kannusta. Anni Swan ja Helli keskustelivat vilkkaasti. Varmaankin Hellin elämänvaiheista ja vuosia kestäneestä evakkoajasta Ruotsissa. Hellille se oli suuri hetki. Niin oli meillekin. Kirjailijan silmien iloinen pilke, hymy, pulppuava hiukan käheä puhe ja vieraistaan välittäminen olivat aistittavissa. Pikkupappilan kirjoittajan henki, elämänviisaus siinä. Satusilmät!

”Minä omasta puolestani välitän viis rahoista ja sen semmoisista. Pääasia, että on satusilmät.

  • Satusilmät!
  • Niin, sellaiset, että näkee maailman omalla ihanalla tavallaan, aivan toisin kuin miltä se näyttää kenen tahansa silmissä.”

Vuoden 1958 maaliskuun lopulla luin lehdestä suru-uutisen Anni Swanin kuolemasta. Hän oli kaatunut kodissaan ja loukannut itsensä eikä enää toipunut.

Anni Swanin kirjan alkulehdellä lukee: ”PIKKUPAPPILASSA  Kuvaus isoäidin ajoilta Omistettu rakkaan Äitini muistolle.” Minä olen kiitollinen äidilleni, joka johdatti minut Anni Swanin kirjojen maailmaan.

 

 

Mene tunturiin

Unessa etsin ratkaisua johonkin kysymykseen. Jossakin on viisas mies, joka tietää. Lähden etsimään miestä. Tulen rakennukseen, jonka ulkopuolelle en jouda pysähtymään. Etsin miestä sisältä. Tulen huoneeseen. Huonekalut ovat tyylikkäitä, seinillä on arvokkaita tauluja. Tekijä on venäläinen, nimenkin kuulen, mutta unohdan. Taulu ei ole myytävissä mistään hinnasta.

 Mies neuvoo minua: – Pitää mennä syvälle. Hänellä on jonkinlainen puuesine, jonka hän painaa alaspäin ja näyttää, kuinka voi mennä syvälle. Mies ei neuvo enempää. Itseni on löydettävä ratkaisu kysymykseeni. Aamulla katson kalenterista merkinnän: jouluna Lapin viikko. Kirjoitan paperille sanat: kevät, kesä, syksy, talvi. Mene tunturiin.

IMG-20151222-WA0015[1]

Ahonpää jouluna 2015. Kuva Henry Myllylä

Lapissa joulupäivänä 2005 lumipeite on painanut vaivaiskoivut entistäkin nöyremmiksi. Ne kumartuvat maahan saakka. Kuuset ovat valmiiksi sypressimäisiä, kapeita, säästävät voimia, etteivät murru täällä pohjoisessa.

Liikun kuin taidenäyttelyssä eteenpäin. Ihmeellisiä nämä teokset! Joltakin suunnalta muistuttavat eläimiä, toiselta ihmishahmoja tai mielikuvitusolentoja. Karhuemon päällä lepää rentona alaston valkoihoinen ihminen kädet ja jalat ojossa. Lintu, olisiko riekko, istuu terhakkaana siivet supussa ja naali, voi yhtä hyvin olla susi tai kettu, nuuskii jälkiä kuono maassa ja iso peikon koura kurkottaa sormet harallaan ilmaa, pieni pyöreä pää pilkistää ison olennon hartioilla ihmettelevänä.

Taidenäyttely tämä on parhaimmillaan. Liu’un eteenpäin ja katson oikealle ja vasemmalle. Tämä on ainakin yhtä hyvä kuin Nasan avaruusnäyttelyn yhden päivän kierros tai Louvre, jossa olisi tarvittu viikkoja aikaa tutustua edes pintapuolisesti taideaarteisiin. Yksi päivä riitti tutustumiseen vain yhteen huoneeseen, siihen, jossa Mona Lisa katseli ylhäältäpäin arvoituksellisena suojalasin takaa. Tai tämä on enemmän kuin Eiffel–torni tai Empire State Building tai delfinaario, jossa katsojan tarvitsi vain seisoa paikallaan lattialla, joka liikkui ja kuljetti ympäri näyttelytilaa. Minäkin liu’un nyt samalla tavalla suksilla suurenmoisessa näyttelytilassa enkä väsy katsomiseen. Valo ja pimeys leikkaavat toisiansa. Pimeys heti valon takana, pimeä metsä, katse ei tavoita mitä siellä on.

Olen niin lumoutunut näyttelystä, että en muista nostaa katsetta ylöspäin. Vilkaisen taivaalle vasta kun irrotan sukset jalastani näyttelykierroksen päättyessä ja lähden kiipeämään lumihangessa jyrkkää mäkeä ylös majalle. Katson uudestaan. Taivaalla on tiheässä vieri vieressä tähtiä. Kirkkaana näkyy Otava ja pohjantähti, seulaset, pieni karhu. Nasan avaruustutkijat ja CCN -tornin tai Eiffel–tornin arkkitehdit ovat suurten luomusten luojia. Tässä minä saan katsella Luojan suuria töitä keskellä Lapin erämaata jouluiltana. Tähti, suurempi muita.

Tapaninpäivänä. Hengitän sisään Lapin luontoa. Joulukuun alussa kaamoksen sininen hämärä laskeutuu näille korkeuksille. Kaamoksessa ei ole pimeä yölläkään. Luen lehdestä että sininen hämärä syntyy lumesta heijastuvan kuun, tähtien ja revontulien valosta. Valkoinen lumi ei ole valkoista. Auringon kajo taivaalla sinisen ja punaisen eri sävyissä värjää myös hangen.

Hiihtelen tänään yksin, omassa tahdissa. Vauhti on minulle sopiva. Ohittajia on, mutta se ei haittaa. Luonto on levossa, puut liikkumatta lumipeitteen alla. Lepo, sitä täällä on. Itsessäkin sen huomaa. Kun on levossa, ehkä jokin liikkuu syvällä roudan alla. En yritä, odotan mitä tulee. Hylkää entinen ja aloita alusta.

Maaliskuussa 2006 viikon sää vaihteli laidasta laitaan. Tunturiin uskaltautuivat vain uhkarohkeat. Ylhäällä tuuli oli rajua. Valkoiset nenänpäät ja posket kertoivat paleltumista. Tapahtui eksymisiä sakeassa tuiskussa kun hyvin auratut ladut umpeutuivat ylhäällä ja rastit katosivat näkyvistä. Ympärillä oli vain lumipyörrettä. Nilanpään latukahvilassa tytöt kertoivat hiljaisella äänellä kuolemasta, joka tapahtui aivan latukahvilan vieressä jokin aika sitten. Kolme uhkarohkeaa lähti siitä huolimatta uhmaamaan tuntureita. He vetivät myrskypipot kasvojen suojaksi. Me lähdimme laskettelemaan alas Muotkan majan suuntaan. Ylhäällä latu oli ummessa. Piti hiihtää vauhdilla, että ei paleltunut.

Edellinen ilta oli elämys. Auringon monimuotoisuus ja värimaailma ennen kuin aurinko painui horisonttiin! Sen jälkeen vielä kullalta hohtava taivaanranta, joka punersi edessä näkyvät tunturit purppuraan. Seisoin ladulla ja katselin taakseni aurinkoa, kuuntelin tuulenkohinaa ja hiljaisuutta, jonka sen laantuminen aiheutti. Tuuli tuli kaukaa, voimistui ja häipyi kohisten ohitseni, sitten tuli hiljaisuus. Hetken kuluttua etäältä kuului taas kohinaa, kuin kaukainen liikenteen virta, se lähestyi ja voimistui, tuli lähellä paikkaa, jossa seisoin, hyppäsi ohitseni ja lempeästi kohisten häipyi. Siinä seisoessani aurinko muutti väriään, sen kehrä muuttui koko ajan, purppuraa, kultaa, violettia. Hiihtolatu hohti kullanpunaisena, violettina.

Seuraavana päivän aamuna ihannesää, aurinkoa, sopiva pakkanen. Hiihtelin yksin kurun reunaa laavulle. Helsinkiläinen päiväkotiryhmä siellä. Iloista meininkiä. Paluumatkalla yllätti tuisku. Nilanpäältä laskettelin alas näkemättä latua. Miten olisin nähnyt. Sitä ei ollut. Oli vain latupohja. Edelläni hiihti mies, jonka tumma puku erottui, sitten sekin katosi. Kun olin alamaissa, selkeni taas.

Kyllä aamut ovat erilaisia. Katson ulos ikkunasta. Tuuli puistelee mäntyjen latvuksia. Katolta pöllähtää sakea lumipilvi ikkunoiden eteen. Jääpuikot räystäällä ovat tänä keväänä ennätyksellisen pitkiä. Pisin metri kaksikymmentä. Se on melkein kiinni ikkunan alla olevassa lumikinoksessa. Jääpuikot ovat kuin urkupillit, väärinpäin vain.

Tuleeko tästä päivästä hiihtopäivä? Tunturiin ei ole menemistä, jos on kova tuuli ja pyryttää. Näkyvyys voi kadota hetkessä. On minulla siitäkin kokemuksia. Mihinkä asti ovat selvinneet ne kaksitoista ihmistä, jotka eilen lähtivät rinkat selässä matkalle Luirojoelle ja sieltä Lankojärvelle ja vielä eteenpäin? Osa matkalaisista oli ensikertalaisia. Kun ohitin heidät tauolla tunturin kupeessa, hiki virtasi jo monilla.

Entä missä on mies, jonka kohtasin myöhemmin ladulla? Ensiksi miehestä näkyi leveälierinen hattu ja nauravat kasvot. Seuraava havainto oli miehen koko, pitkä ja harteikas. Syntyikö vaikutelma taakasta, jota hän kantoi selässään?  Mies oli kiivennyt mäen päälle ja tuli suoraan kohti kädessään pieni digikamera. Kahden tulitikkulaatikon kokoinen kamera miehen kämmenellä hymyilytti.

-Saanko pyytää ottamaan minusta kuvan nyt kun olen vielä elossa. Tuskin tällä matkalla on enää vastaantulijoita. Sanoi ja nauroi.

Otin kuvan ja otin toisenkin. Mies kiitti ja lähti jatkamaan matkaa. Kääntyi vielä katsomaan taaksensa, sillä olin kysynyt matkan päämäärää.
– En halua suunnitella tarkkaan. Haluan irti arjesta ja työstä viikoksi. Ilmoitin meneväni Luirojoelle kun jokin päämäärä piti ilmoittaa hiihtokeskukseen. Sanoi ja meni. Onnellinen mies.

WP_20170315_008[1]

Onnellisia olimme mekin maaliskuun viikolla 11 nyt vuonna 2017 hiihdellessämme Saariselän maisemissa. Viisaan miehen ansioitako on, että olemme eri vuodenaikoina hiihtäneet ja vaeltaneet tunturissa lukuisia kertoja. Luonto on ihmeellinen neuvonantaja.

Paista päivä, lämmin päivä

Kun muistamme aikoja ja paikkoja, muistamme itsemme. Leena Krohn

Istun aamuaurinkopaikalla kesämökillä siinä penkillä, jonka takana kasvoi jonkin aikaa omenapuu. Joko siitä on yli kaksikymmentä vuotta kun saimme sen lahjaksi lapsilta. Kahvitteluhetket aamuisin ovat vielä muistoissa. Omenapuu siirrettiin toiseen paikkaan eikä ole tuottanut kuin yhden ainoan omenan. Jänikset söivät rungon. Enää omenapuu ei edes kuki. Aamuaurinkopaikka on nyt ruusupensaitten katveessa ja kutsuu kesäisin istahtamaan. Valkoiset juhannusruusut tervehtivät mökille tulijaa, tuoksu on huumaava, myöhemmin avautuvat tummanpunaiset hansaruusut ja monet muut.

Oikeastaan ensimmäiseksi kävelen polkua alas aamu-uinnille ennen kuin aallokko huuhtoo rantaa. Viime kesä oli poikkeus. En voinut uida. Huhtikuussa teloin jalkani jäissä. Kevät ja jäät ja jäiden lähtö on upeaa, jos sen pääsee kokemaan. Parasta mitä muistan on jäiden lähtö Haltian selältä ja saarten takaa Kukkian suunnalta kiirivä voimistuva kumu. Kun pakkasyön jälkeen aamupäivän aurinko lämmittää jääpeitteen veden lämpötilaan, kumu vaimenee.

Minä muistan nyt Hella Wuolijokea ja Eino Leinoa. Kukkian Ahonsaareen Hella Wuolijoki vei Eino Leinon toipumaan tavallista pahemmasta juopottelukaudesta kesällä 1914. Vei turvaan myös ensimmäisen maailmansodan melskeiltä kolmeksi kuukaudeksi Hellan ja Sulon kesäasunnolle. Eino Leinon runokokoelma Elämän koreus On Kukkian kuvailuja. Ahonsaaressa Eino Leino kirjoitti:

Paista päivä, suuri päivä,
paista suurta sunnuntaita
saarelle suven ijäisen;
paistat työnkin paahtajalle,
elon arki-askareihin,
joista voimani väsähti.

Kesällä 2014 Luopioisissa muistettiin ja juhlittiin eri tavoin sata vuotta sitten tapahtunutta. Erkki Tuomiojan otsikoi seminaaripuheenvuoronsa Hella ja Sulo ja Leino – 100 v. Kukkian kesästä.

IMG_0012 2

Muistan kirkkoveneet. Kirkonkylän rannassa kävimme kirkastussunnuntaisin vastaanottamassa kirkkovene Ahtia. Oli juhlallinen hetki kun kirkkovene saapui laituriin. Airot kohosivat tervehdykseksi vastaanottajille. Väkeä oli runsaasti koolla. Irtaantuessa  laiturista vene halkoi järven pintaa ja jätti vanan, joka heikkeni ja katosi. Samalla tavoin katosi Ahti vähitellen näkyvistä saarten taakse. En muista että olisimme pitkään aikaan olleet saattelemassa kirkkoveneen lähtöä.

Vuonna 2014 elokuussa  Sydän-Hämeen Lehti  kirjoitti: ”Sata vuotta sitten kirkkoveneet olivat Kukkian järvellä joka sunnuntainen kaunistus. Viime viikonloppuna saatiin jälleen nähdä, kuinka puiset joutsenet suhahtelivat pitkin Kukkiajärven pintaa, sillä varhain sunnuntaiaamuna kirkkoveneet Ahti II Puutikkalasta, Aallotar Kuohijoelta ja Kukkian Kulkuri Luopioisista lähtivät viistämään Kukkian selkää.

Veneet järvelle veti viikonlopun perinteinen kirkastussunnuntain Kotiseutujuhla Luopioisissa. Kotiseutujuhlissa palattiin kesän Eino Leino-teemaa noudattaen Kukkian Ahosaareen ja sadan vuoden takaisiin tunnelmiin.”

Nelisenkymmentä vuotta siitä jo on kun me asetuimme asumaan Haltian rannalle. Muistan luistelut tai pitkät hiihtoretket maaliskuulla jäällä saarten lomitse repussa voileivät ja termospullossa kahvia tai kaakaota, nuotio saaren kupeessa ja makkaranpaistoa. Taisimme käydä Ahonsaaressa asti. Retket lasten kanssa hiihtolomilla suuntautuivat ilman muuta kesämökille. Kauan aikaa sitten kun olimme vielä nuoria, vasta kihlautuneet, soutelimme Kukkialla. Mustankuusenlahdessa meidät yllätti tornado, harvinainen vesipyörre lähestyi vauhdilla kohti venettämme. Henkeä pidättäen yritimme soutaa rantaan päin. Pyörre pysähtyi ennen kuin saavutti meidät. Tavoitan tuon hetken ja pelon tunteen vaikka siitä on kymmeniä vuosia.

2

Muistan Yrjön, kotiimme sota-aikana saapuneen orvon 15-vuotiaan Yrjön, minulle kuin isoveljen. Olin silloin viisivuotias. Avioiduttuaan hän muutti pois kodistani ja kotiseudultani jonnekin Hämeeseen. Vieläkö Yrjö elää, vieläkö voisimme tavata? Selvitin osoitteen. Yhtenä kesäpäivänä lähdin tyttäreni kanssa tapaamaan heitä. Soitin ovikelloa, Yrjö tuli avaamaan. Hän seisoi oviaukossa, kumpikaan ei puhunut hetkeen mitään. Yrjö tunsi minut vielä. Meillä oli paljon keskusteltavaa minun kodistani, Yrjön muistoista, Yrjön ja hänen perheensä elämästä, suruista ja iloista. Nyt hän ja hänen puolisonsa ovat eläkkeellä. Yrjö kertoi harrastuksestaan. Heitä oli miesporukka, joka kävi kevätjäitten aikaan pilkkimässä Haltialla.

Kerran näin miehiä pilkkimässä jäällä. Oliko Yrjö siellä? Hiihtelin yksikseni  kiertelin ja kaartelin, en kehdannut mennä lähietäisyydelle. Miksi en mennyt vaikka mieli teki? Minua on kaduttanut. Enää en voi tavat Yrjöä. Yrjö on kuollut. Yrjö, isoveli, on kuollut. Kun nyt ajattelen häntä ja itseäni, elämän kulkua, tulee mieleen ajatus, jonka olen lukenut: ”Aika virtaa. Läsnä on tämä hetki. Aikuinen aikuisena juuri nyt. Läsnä on menneisyys – aikuisen lapsuus, joka on läsnä nykyhetkessä. Aika virtaa lapsuuden ja aikuisuuden välisissä suhteissa.” Bardy

Muistoissa menneet hiihtolomat. Eino Leinon runosta Kukkialle ja Ahonsaarelle ja kaikille:

Paista päivä, lämmin päivä,
paista mulle, paista muille,
koko kylmälle kylälle;
anna mulle uusi usko,
muille armas aamurusko,
enin orjille elämän.

 

Vastauksiani Rainerin koulutehtävään

Isovanhemmat huomioidaan monella tavoin lasten ja nuorten elämässä. Päiväkodit kutsuvat isovanhempia tutustumaan lasten päiväkodin arkeen. Koulun oppiaineissa luodaan yhteyksiä sukupolvien välille. Ilahduin 10-vuotiaalle  pojanpojalleni Rainerille opettajan antamasta tehtävästä seitsemän vuotta sitten. Etämummona sain vastata kysymyksiin, kertoa omaa tarinaani. 

039-2

Missä aloitit koulunkäyntisi ja kuka oli ensimmäinen opettajasi? Miten kuljit kouluun? Aloitin kansakoulun vuonna 1943 Sievissä Jyringinkylän kansakoulussa. Se oli kaksikerroksinen keltainen puurakennus. Opettajia oli kaksi, alakoulun ja yläkoulun opettajat, jotka myös asuivat koulurakennuksessa. Minun ensimmäinen opettajani oli Anni Lempinen. Tykkäsin hänestä.  Yhden ikimuistoisen päivän sain kuusivuotiaana olla siskoni mukana kuunteluoppilaana.  Oikeana koululaisena ekaluokalla lempiaineitani oli uskonto, sillä opettaja osasi kertoa mielenkiintoisella tavalla Raamatun henkilöistä. Joosefin tarina puhutteli. Ekaluokan kevätjuhlan näytelmässä sain lausua Otto Mannisen runon Joutsenet. Runo alkaa  Yli soiluvan veen ne sousi, ne aallon ulpuina ui. Koulumatka oli vajaat kaksi kilometriä ja kuljin sen jalkaisin sisareni ja naapurin poikien kanssa.

Minkälaisia leluja sinulla oli? Mitä leikit ja mitä loruja muistat?  Puulelut olivat mieluisia. Meillä asui orpo poika Yrjö, joka osasi tehdä Tuomaan ristit ja potkulaudat. Siskolla ja minulla oli nukkeja ja minulla nukenkätkyt, jonka isän veli Hannes oli tehnyt  minulle joululahjaksi. Isä haavoittui sodassa ja äiti kävi katsomassa häntä Porin sotilassairaalassa. Hän toi tuliaisina sisarelleni peltisen nukenastiaston ja minulle nukenvaunut. Meillä oli lastenkirjoja ja nuorten kirjoja, joita äiti osti. Naapurin tyttöjen kanssa leikin paperinukkeleikkejä. Teimme itse paperinuket ja niille vaatteet ja kehittelimme heidän vintissään tarinoita, sellaisia mielikuvitustarinoita. Yksi kiva leikki oli tulitikuilla. Tulitikkuläjä kaadettiin pöydälle ja sitten kilpailtiin kuka pystyi eniten ottamaan tulitikkuja kasasta ilman että tikut liikahtivat. Yksi tikku sai olla kädessä, jolla piti yrittää ottaa toisia. Vuoro siirtyi seuraavalle jos tikut liikahtivat. Sitten oli tietysti Mustapekka- pelikortit ja erilaiset muistipelit ja sokkosilla olo. Kenen pantti täällä tulessa taivaalla liehuu oli suosittu leikki.  Olisi vaikka lapanen. Millä sinä sen lunastat? Sai sanoa tavan, vaikka lausumalla tai laulamalla tai juoksemalla talon ympäri. Kun sen teki, sai pantin takaisin. Suosittu leikki oli piilosilla olo siskon ja naapurin samanikäisten poikien kanssa. Piilopaikkoja löytyi pihapiiristä, kun oli navetat ja tallit ja tallin yliset ja elosuojat.

Loruja, jotka tulevat heti mieleen: Haravasta katkesi pii, katkesi toinenkii. Isä teki uuden piin, sitten sillä haravoitiin. Toinen, jonka opin kuunteluoppilaana: Ken pojat tahdissa astua taitaa, suorana selkä ja pystyssä pää ja kolmas; Pimpula pampula paimenpoika, aja sinä karjasi kottiin. Hyppää itse kiviä myöten, ettet puttoo jokkeen.

Mitä perinneruokia kotonasi tehtiin?  Ensimmäisenä tulee mieleen kotitekoinen viili, jota piimitettiin yön yli vasta lypsetystä maidosta komerossa, toiseksi äidin tekemä maksalaatikko jokaisena jouluna ja kolmanneksi  hänen tekemänsä mämmi pääsiäisenä. Kerran yritin itse tehdä mämmiä, en onnistunut.

Mitä työtä lapset tekivät? Kesällä  kitkimme kasvimaalla rikkaruohoja ja haravoimme heinäpellolla ojan pyörtäneitä. Heinäkuorman päällä ja ladossa polkeminen oli hikistä hommaa. Myös navettatöissä olin apuna, ruokkimassa lampaita ja possuja. Olin ylpeä kun opin lypsämään. Aikuisiällä  en ole halunnut kitkeä rikkaruohoja.

Saitko taskurahaa? Ei ollut sellaista käsitettä kuin taskuraha minun lapsuudessani. En muista että minulla olisi ollut omaa rahaa. Äiti ja isä ostivat mitä tarvittiin.

Miten juhlia ja merkkipäiviä vietettiin? Lasten syntymäpäiviä ei vietetty. Joulu oli suuri juhla. Äiti teki ruuat, joulusauna oli tärkeä ja joulukuusen hakeminen metsästä. Joulupukki kävi, toi usein kirjan ja nuken ja jonkin vaatteen. Jouluaamuna äiti herätti neljältä jouluaterialle ja joskus menimme kirkkoon hevosella. Joka ikkunalle sytytettiin kaksi kynttilää. Joulupäivänä ei saanut käydä kylässä, mutta tapaninpäivänä kyläiltiin. Pääsiäislauantaina kotiseudullani Keski-Pohjanmaalla  sytytettiin pimeän tultua pääsiäiskokot. Voi sitä lasten riemua kun pääsiäiskokko roihahti tuleen.

Olitko työssä vieraalla? Sukulaisen kaupassa olin lyhyen aikaa kesällä myyjänä ja osuuskaupassa vuoden vaihteissa inventaarioissa. Opiskelun alussa Helsingissä pestauduin rakennuksille muurarin apulaiseksi. Se oli raskasta työtä. Kärräsin toiseen kerrokseen laastia muurarille ja piti olla nopea. Onneksi tuli lakko ja pääsin Veikkolaan mittamieheksi. Näistä sai oikeasti palkkaa. Opiskeluaikana työskentelin Vuorelan koulukodissa Vihdissä kesälomittajana.

Mikä oli ensimmäinen ulkomaanmatkasi?  Muutto Amerikkaan vuonna 1967 elokuussa oli ensimmäinen ulkomaanmatkani ja samalla ensimmäinen lentomatkani. Mauri-puoliso pääsi stipendiaattina opiskelemaan Purduen yliopistoon WestLafayetten kaupungissa Indianassa. Meillä oli neljä pientä lasta, isäsi oli silloin kuusivuotias ja pienin puolivuotias. Se oli muistorikas ja merkittävä vuosi. Kirjoitin tuolta vuodelta yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin kirjan Minun Amerikkani.

Kerro iloista, huolista, toiveista, terveydestä. Lapsista ja lasten perheistä on suuri ilo. Sinun veljesi Patrik on 30.lastenlapsi. Joskus ajattelen pelolla maailman tilannetta, varsinkin lasten kärsimyksiä. Jokaiselle toivoisin ainakin yhden ystävän, johon voisi luottaa.  Liikun, pyöräilen kesällä ja talvella lähes kaikki matkat muutaman kilometrin säteellä, syön kohtalaisen terveesti, olen mieluummin hyvällä tuulella kuin huonolla. Nauru on terapiaa.

Mikä oli erityisin lelusi kymmenvuotiaana?  Vaikka kuinka mietin, en muista erityistä lelua kymmenvuotiaana. Mutta lammas minulla oli, oikea elävä karitsa, jonka emo hylkäsi. Sain hoitaa sitä. Juotin sille tuttipullosta maitoa. Se seurasi minua minne meninkin.

Minkälaista oli koulu-urheilu?  Hiihtäminen oli mieluisinta talvella, luistimia ei ollut muuta kuin sahanterät. Sain kerran kolmannen palkinnon koulujenvälisistä hiihtokilpailuista ja palkinnoksi Aleksis Kiven Seitsemän veljestä lapsille. Sukset minulla siis oli ja ainakin potkukelkka. Pituutta varmasti hyppäsin , kuinka paljon, en osaa sanoa. Korkeuttakin hypättiin. En ollut mitenkään urheiluihminen, mutta Raittiuskirjoituskilpailuista sain palkinnoksi Alli Trygg-Heleniuksen kirjan Alli-tädin ystävät. Molemmat palkintokirjat ovat minulla kirjahyllyssä.

Post scriptum seitsemän vuotta myöhemmin. Rainer on jo  nuorukainen. Rainerin pikkuveljelle Patrikille opetin joululomalla tulitikkuleikin. Hän innostui leikkiin. Leikimme sitä uudelleen ja uudelleen. Ja vielä lisämauste sukupolvien välisistä yhteyksistä: maaliskuussa isomummi ja isovaari pääsevät  vierailulle lastenlastenlastensa päiväkotiin. Ja taas lainaan Leena Krohnia: Ei ole inhimillistä kulttuuria ilman ikäpolvien vuorovaikutusta. Ei ihmiskuntaa ilman sukupolvien yhteyttä.

Tummu on stormor

Ruotsinkielen asemasta on käyty keskustelua kuntauudistusten yhteydessä. Perustuslaki turvaa  palveluiden saatavuuden omalla kielellä. Vietin lapsuuteni seudulla, jossa ruotsinkielen lainasanat suomenkieliseen asuun muuntuneina olivat yhtä tuttua kuin tänään englanninkielen vaikutus.

sikalankylan-vakea-v-1911

Kysyn yhdeksänvuotiaalta pojalta ja hänen kolmetoistavuotiaalta veljeltään: -Tiedättekö mitä tarkoittaa tummu? He eivät tienneet.

Innostun ja kyselen lisää lapsuudesta tutulla murteella 3.7.2008 KAKSPLUS -lehdestä lainatuilla sanoilla: ”Tiiättekö mitä tarkoittaa kahveli, hantuuki, kartiini, mutti, tummu ja tuora?”

Hauskuutan ruotsinkielisestä ympäristöstä kotoisin olevia poikia kyselemällä: – Kuinka sinä ruukaat viikata hantuukin ja mitä te pojankossit ja keitetäänkö mannagryynipuurua ja otetaanko förskottia ja muilla ruotsinvoittoisilla sanoilla. Kerron pojille lapsuuteni keskipohjalaisesta ruotsinkielenvoittoisesta alueesta ja Kokkolan eli Gamlakarlebyn  vaikutuksesta kieleen. Kokkola oli  kotipitäjääni Sieviä lähinnä oleva kaupunki.

Vain förskotti oli pojille tuttu sana. Suomennan heille: – Kahveli on haarukka, hantuuki on pyyheliina, kartiini on ikkunaverho, tummu on isoäiti ja  tuora isoisä ja mutti on sieviläinen perinneruoka.  Sievissä on kesäisin jo vuosikymmeniä ollut heinäkuussa muttimarkkinat. Kirjahyllyssäni on historiateos Sievistä sommaan näkköön ja siinä kerrotaan useampiakin reseptejä, miten mutti valmistetaan. En tiedä mikä oli äidin tai naapurin Ellin resepti. Perustarvikkeet ovat vesi, ohrajauho ja suola, voi lisukkeena. En ole syönyt muttia sitten lapsuuden. Olisiko syytä mennä ensi heinäkuussa muttimarkkinoille?

Mutta tummu, siitä nimestä minun piti kertoa. Tummut ovat siis isoäitejä.  Äitini äitiä kutsuin  tummuksi. Olin pieni kun isäni äiti kuoli. En muista miksi kutsuin häntä, tuskin ainakaan tummuksi. Jossakin ikävaiheessa  tummu- nimitys tuntui vanhahtavalta. Kun itse tulin isoäiti-ikään, halusin että minua kutsutaan mammaksi. Se kuulosti ikään kuin nuorekkaalta. Olin juuri täyttänyt viisikymmentä vuotta kun minusta tuli isoäiti. Nyt lastenlapset ovat ratkaisseet itse haluamallaan tavalla nimityksen. Olen mamma, mummu, mummo, joskus tumpu ja muumipirkko, nykyisin myös isomummi.

Googletin tummu- sanan alkuperää. Kysymys: Mistä tulevat keskipohjalaiset isovanhempien nimitykset tummu ja tuora? Vastaus: Kotimainen kielten keskus ja Kirsti Aapala: Nimitykset tummu ja tuora ovat lainaa ruotsista: tummu tulee ruotsin sanasta ’stormor’ isoäiti ja tuora tulee ruotsin sanasta ’storfar’.

Poikien viisivuotias sisko valpastuu, kun sanon stormor. – Stormor, hän sanoo ja katsoo minua. Hän käy ruotsinkielisessä päiväkodissa.  Olen isoäiti, ’stormor’, tummu. Kun mietin nimeä blogille, Maurin ehdotus sai kannatukseni.

Syyskuun puolivälissä seisoin poikani kanssa äidin ja isän haudalla Sievissä. Sanoin hänelle, että äitini, hänen isoäitinsä, jota hän ei ole koskaan tavannut, oli kuollessaan vasta  54-vuotias, samaa ikäluokkaa kuin hänen isoveljensä ja isosiskonsa ovat nyt. Se tuntuu käsittämättömältä. Odotin esikoistamme kun tummu kuoli seitsemänkymmentävuotiaana. Sen ikäinen oli lapsuudessani vanhus. Mitä lapseni tietävät edellisistä sukupolvista? Haluanko tummuntarinoilla varmistaa että minusta jää jälki, muisto, tuleville sukupolville.

Katson vanhaa valokuvaa. Koko kylä on kokoontunut komean hirsirakennuksen eteen. Hevonenkin on otettu kuvaan. Kuistin vieressä mies pitää suitsista kiinni valkoharjaksista suomenhevosta. Talo on kylän koulu. Melkein samannäköinen talo on kivenheiton päässä koulusta, minun äitini synnyinkoti. Tutkin tarkasti hallussani olevaa kahta samannäköistä rakennusta. Koulu on valmistunut vuonna 1908 ja isovanhempieni koti vuonna 1910, äitini syntymävuonna. Ovatko rakentajat samoja, minun äitini isoisä ja heidän neljä aikuista poikaansa, jotka kaikki asuivat aluksi samassa talossa? Onko kuvanottohetkellä kokoonnuttu toukokuussa koulun päättäjäisjuhlaan? Aikuisilla miehillä on leveälieriset mustat hatut, nuoremmille lippalakit. Naisilla on pitkät mustat tai valkoiset hameet. Tytöillä on esiliina, mekot ulottuvat lähes nilkkoihin, pojilla tummat asut. Takarivissä ikkunan vieressä lippalakkisen miehen ja pitkän hattupäisen miehen välissä näen nuoren vaaleapukuisen naisen ja hänen sylissään pienen vauvan. Tunnistan naisen piirteet. Tiedän, että lapsi on syntynyt vuoden viimeisenä päivänä. Hän on kuvassa viisi kuukautta. Lapsi on minun äitini, perheensä esikoinen, minun tummuni sylissä. Kuva on otettu toukokuussa vuonna 1911.

Toinen valokuva on otettu sata vuotta myöhemmin lokakuussa 2011. Olen saanut syliini ensimmäisen kerran kuukauden ikäisen lapsenlapseni. Lapsen katse kohtaa aikuisen katseen. Tutkivana, hymyilevänä, hyväksyvänä. Sama pikku tyttö sanoo viisi vuotta myöhemmin syyslomallaan isovanhempiensa kodissa: – Stormor ja katsoo minua.

Lapsenlapsi tulee syliin ja halaa. Tulee vielä isonakin. Sanon nyt kolmetoistavuotiaalle lapsenlapselleni, että minun elämäni parasta aikaa eläkkeellä ollessani on ollut kun sain hoitaa sinua pienenä. Hoivata ja tulla hoivattavaksi.

Seurasin Eloisa ikä -seminaaria ja sen Elämänkulku ja ikäpolvet blogia vuonna 2012. Olimmepa tummuja tai mummuja tai isomummeja Leena Krohn kiteyttää haparoivat ajatukseni kirkkaiksi helmiksi blogissaan 23.3.:

”Ei ole inhimillistä kulttuuria ilman ikäpolvien vuorovaikutusta. Ei ihmiskuntaa ilman sukupolvien yhteyttä. Tieto ja ymmärrys, myötätunto ja oikeudenmukaisuuden taju siirtyvät vain sen yhteyden kautta. Sehän on itsestäänselvyys, miksi edes mainita? Siksi että juuri itsestäänselvyydet on niin helppo unohtaa.

Koko inhimillinen sivilisaatio voitaisiin tuhota vain sukupolvessa eristämällä pienet lapset vanhemmasta sukupolvesta.

 Maksamme velkaamme edellisille sukupolville hoivaamalla uutta. Samalla ruokimme lasta sisimmässämme, sitä, mikä meissä on arinta ja haavoittuvaisinta, sitä itseä, joka on avoin, joka oppii, leikkii ja tutkii. Ilman yhteyttä pienokaiseen, myös omassa itsessämme, kadottaisimme uudistumisen kyvyn. Ilman yhteyttä nuoruuteen vanhuus kivettäisi tai mädättäisi meidät. Ilman yhteyttä vanhuuteen emme ymmärtäisi kokemusta emmekä katoavaisuutta.”