– On minussakin olemassa lapsi, sanoin pienelle pojalle. Yritin perustella, en oikein osannut lapsentajuisesti enkä aikuisentajuisesti. Yritän lainata kirjallisuudesta, runoudesta.
Ensin Anne Fried: ”Ikä on pikemminkin kerroksellisuutta, ihmisen kaikki minät ovat läsnä vanhuudessa. Oma nuoruus on oman vanhuuden alla.” ”Ajatuksissa nuori, mutta todellisuudessa vanha – sitä on vanheneminen.”
Lapsi näyttää sormilla ikänsä, kolme, neljä, viisi vuotta. – Minä olen seitsemän vuotta, pieni tyttö kuiskaa. Ikä on lineaarinen vielä pitkän aikaa. Milloin se muuttuu sykliseksi? ”Minun silmäni ovat oppineet katsomaan sekä ulos- että sisäänpäin”, sanoo yli 90-vuotias Anne Fried Antti Karistolle kirjassa Anne Fried ystävien silmin.
Panu Tuomi aloittaa runon IKÄ: Kaikista ihmisistä / minussa vanhin on lapsi. Hän joka / ensi kertaa meren näkee, / kuuta huulilla koskettaa.
Ja Helena Anhava: Liikut väljässä tilassa / kaikissa vuodenajoissa / lapsi sinussa / opettaa vanhaa. / Vihdoin olet ikäisesi.
Muistan Tommy Tabermannin runon. Uskoisiko pieni poika minua paremmin, jos lausuisin sen hänelle.
Joka päivä /sinä nuorenet kaksi / Iloitse ajasta! / Kuinka se menee / kuin holtiton vene virrassa / tai hidastettu osuma / ylähirren alle / Iloitse ajasta! / Joka ilta olet / kahta lähempänä / eilistä, joka ilta / vähän enemmän lapsi
Kuinka monta kertaa olen aikaisemmin lainannut Kaarina Helakisan sadunomaista kirjaa Kellokukkakello ja ihastellut Seija Juvan kuvitusta! Katson koko aukeaman kuvaa, jossa vanha Sofia ja nuori Anna ovat Kaiken ajan kukkulalla.
” Oltiin kuin suuressa peilisalin peilissä. Peilissä joka monistaa, joka pidentää ja lyhentää, leventää ja kaventaa.
Tämä peili lisäksi nuorentaa ja vanhentaa!
He olivat molemmat seitsenkertaisina: seitsemän Annaa ja seitsemän Sofiaa. Untako vai totta?
Ensinnä oli kaksi pikkuista vauvaa, toisella kukkaismyssy päässään ja toisella perhossolki vähäisissä hiuksissaan. Sitten kaksi samankokoista pientä tyttöä, ja heidän vieressään kaksi hulmuhelmaista neitiä. Ja syrjempänä kaksi nuorta naista, joilla oli leninkien alla vatsat kuin suuren suuret pyöreät omenat. Näiden vieressä oli kaksi aikuista äitiä, sitten kaksi vanhaa rouvaa, ja viimein kaksi eukkoa, käppyräisiä ja ryppyisiä kuin viikunat.”
Kaiken ajan kukkulalla Anna katselee itseään pienenä vauvana ja nuorena tyttönä, joka hänestä tulee, aikuisena ja vanhenevana naisena. Vanha Sofia katselee elämänsä kaikkia vaiheita taaksepäin. Ja Annan ihmettelyyn – Tuommoinenko sinä olit? Noinko pieni, noinko sileä. Enhän minä tullut ajatelleeksi, että sinäkin olet ollut pieni, vanha Sofia vastaa: – Tällainen olin ja olen edelleenkin. ”Näet joka eukkosessa asuu pieni tyttö ja punastuva neito, ja jokaisessa pikku tytössä on kätkössä äiti lapsineen, ja vanha mummelikin hänessä jo lymyää.”
Uskoisiko pieni poika minua paremmin, jos näyttäisin hänelle kuvan Kaiken ajan kukkulalta ja perustelisin Anne Friedin, Panu Tuomen, Helena Anhavan, Tommy Tabermannin ja Sofia-mummun tavoin, että mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmän lähestyy ja tunnistaa itsessä olevaa lasta. Siellä se on olemassa, ehkä välillä kadoksissa, mutta löydettävissä uudelleen.
Tummuntarinat 
Olipa kaunis kirjoitus, kuten sinun kirjoituksesi aina.
TykkääTykkää