Kuva Mauri Myllylä 2015
Isänmaallinen, arvokas ja herkkä luonnehti Mauri sukulaiseni 97-vuotiaan sotaveteraanin Väinö Jokitalon hautajaisia ja muistotilaisuutta Sievissä 17.12.2016.
Väinö lähti vapaaehtoisena nuorukaisena sotaan 15.12.1940 vaikka ei ollut sodan ihailija. Hän haavoittui kahdesti. Hän palveli Laguksen panssarirykmentin jääkärinä sotapoliisin tehtävissä, ryhmänjohtajana, komppaniapäällikön lähettinä ja sai monia kunniamerkkejä. Väinö sai laskea aseet sodan päätyttyä ja rauhan tultua 17.11.1944 Saariselällä, jossa hän oli silloin jatkosodan tehtävissä. 72 vuotta myöhemmin 17.11.2016 hänen maallinen matkansa päättyi.
Työnteko ja rakentajan taidot näkyivät monin tavoin hänen elämässään viimeisiin vuosiin saakka. Kuvaava on hautajaisissa kerrottu muisto Väinöstä. Hän toivoi rippilahjaksi polkupyörää. Ja polkupyörää hän tarvitsi vielä iäkkäänäkin, kun hän oli päivän työskennellyt verstaallaan rakentamassa. – Täytyyhän sitä välillä istahtaakin, hän tuumasi ja hyppäsi pyörän selkään ja lähti ajamaan. Tuolta verstaalta minäkin olen saanut Väinön taitavien käsien tuotteen kotiini.
Palaan ajatuksissani vuoden 2004 elokuuhun, jolloin Sievin sotaveteraanit ja me Mannerheim- ristin ritarin Paavo Korven sukulaiset teimme matkan Venäjälle. Matkamme varsinainen päämäärä oli Poventsan kaupunki ja Stalinin kanava. Poventsa oli vallattu itsenäisyyspäivänä 1941. Yöllä 8.12. kuului kova pamaus. Syynä oli ylemmästä järvestä Äänisjärveen johtavan kanavan sulkuportin räjäyttäminen. Paavo Korpi kuului komppaniapäällikön joukkoihin ja oli majoittuneena muutaman kymmenen metrin päässä mökissä. Aamulla vesi alkoi nousta kaupungissa. Miehet lähtivät yrittämään pelastautumista. Ensimmäisestä hyökyaallosta miehet selvisivät, toisessa monta hukkui, Paavokin. Siellä Äänisen rannalla sotaveteraanit, joista Väinö oli yksi, ja me sukulaiset vietimme koskettavan muistohetken.
Väinö ja Paavo taistelivat sodassa samoilla rintamilla. Mannerheim-ristin ritariksi nimeämisen perusteluissa sanotaan Paavosta muun muassa: ”…Enemajoen taistelussa 6.9.41 hän joukkueen johtajan kaaduttua rohkealla toiminnallaan kolmen toverinsa avustamana tuhosi konepistoolilla kaksikymmentä ja otti vangiksi neljäkymmentä vihollista raivaten tien joukkueelle tavoitteeseen. 7.9.41 hän kahden toverinsa kanssa otti haltuunsa viholliselta vallatun kevyen panssariauton noin seitsemän kilometrin päässä Syväriltä ja ajoi sillä kovasta torjuntatulesta huolimatta komppanian kärjessä kaikkein ensimmäisenä kohti Syväriä, tuhoten auton pikakiväärillä neljä vihollisen kuorma-autoa…”
Kotimatkalla Venäjältä kysyin yli 80-vuotiaalta Väinöltä, voisiko hän tehdä minullekin kaapin ja siihen piian peilin, jollaisia olin ihaillut sukulaisteni ja ystävieni kodeissa. Poikkesin Väinön luona hänen verstaallaan ja sovimme kaapin tekemisestä. Ja hän teki sen. Lähtikö hän välillä pyöräilemään silloinkin että voisi istahtaa levähtelemässä?
Muistojuhlan ohjelmalehtisen takasivulla on kuvattuna kahdet kädet. Väinön kädessä on pienen lapsen käsi. Vanhin ja nuorin, viidettä sukupolvea. Aluksi oli kaksi nuorta, Olga ja Väinö. Nyt jälkipolvea on yli viisisataa. Yksi muistelijoista lainasi Raamatusta Jeesuksen vertausta nisunjyvästä eli vehnänjyvästä. ”Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.” Joh. 12:24. Ohjelmalehtisessä viljavertaus on kauniisti mukana elämän ehtoossa Teuvo Ahon runon sanoin:
Tähkäpäät nuokkuvat raskaina
väsymys sulaa illan varjoihin
jää levollinen katse
työn siunaus tulevien askelten perinnöksi,
jää usko.
Sen kautta avautuu tie
joka vie odottajan perille.
Tummuntarinat 