Vuonna 2004 Kaisa Vehkalahti julkaisi kirjan KISSANPÄIVIÄ JA KOULUNKÄYNTIÄ 110 vuotta kasvatustyötä Vuorelan koulukodissa. Kustantaja Vuorelan koulukoti. Takakannen tekstistä: Vuorelan koulukodin ovet avautuivat ensimmäisille oppilaille maaliskuussa 1894. Aikanaan laitos oli Suomen ensimmäinen valtion ylläpitämä kasvatuslaitos tytöille ja aina toisen maailmansodan vuosiin myös ainoa. Perustamisensa jälkeen Nummelassa sijaitseva Vuorela on tarjonnut kodin ja koulun yhteensä 1737 oppilaalle.
Kesäkuun ensimmäinen päivä vuonna 1958
Jään pois Nummelan kirkonkylässä ja päätän kävellä Vuorelan koulukotiin. Sillä tavalla saan vielä aikaa ajatella, mihin oikein olen lupautunut. Opiskelun kautta tutuksi tullut ystävä on kehottanut hakemaan kesätöihin pahantapaisten tyttöjen koulukotiin Vuorelaan. Oikeastaan pahantapaisuuden sijaan puhutaan jo sopeutumattomuudesta ja kasvatuslaitosnimitys on muuttunut koulukodiksi.
Muistelen edellisen kesäloman työpaikkoja. Minulle onneksi rakennusalan lakko alkoi kaksi viikkoa sen jälkeen kun olin pestautunut muurarin apulaiseksi helsinkiläiselle rakennustyömaalle. En olisi jaksanut koko kesää kuljettaa laastia muurareille. He olivat herroja ja heidän tahdissaan tytön piti ennättää juosta ylös toiseen kerrokseen täysinäisen laastilastin kanssa ja taas alas täyttämään astiaa.
Toisesta kesätyöpaikasta muistot ovat valoisammat: Veikkolassa tutun insinöörin porukassa vaakitsemassa. Ihanteellinen kesätyöpaikka opiskelijan näkökulmasta. Sai olla ulkona, liikkua luonnossa, metsissä, melkein kuin olisi retkellä kaiket päivät. Mittakeppi vain kädessä ja sen siirteleminen sopiviin paikkoihin mestarin neuvojen mukaan. Luksusta oli nuotiolla sateen jälkeen vaatteiden kuivattelu ja oikean kirjailijan tarinoiden kuunteleminen. Rakennusmestari tunnusti kirjoittaneensa poikien seikkailukirjoja. Mies- ja poikaporukassa olin ainoa tyttö. Lomaa se oli.
Kävelen maantietä eteenpäin. Punaisen talon pihalta juoksee koira vierelleni ja lähtee seuraamaan minua. Se on pystykorva, samanlainen kuin meillä kotona. Monta kilometriä kuljen ja koko ajan koira seuraa minua. Jospa se onkin Vuorelan koulukodin koira.
Käännyn maantieltä oikealle koulukotiin vievälle tielle. Komeita ovat maisemat täällä etelässä, nuokin havupuut korkeampia kuin meillä pohjoisessa.
Pysähdyn. Minun on saatava hengähtää, viivytellä vielä, ennen kuin kukaan näkee minua. Edessäni on huoliteltu hiekkakäytävä, joka johtaa suureen valkoiseen päärakennukseen. Hiekkakäytävät haarautuvat sivuille ja jokaisen käytävän päässä on suuria rakennuksia, tyttöjen asuntoloita, opettajien asuntoloita, talousrakennuksia, sauna rannassa. Idyllinen kartanomaisema on edessäni.
Lähden liikkeelle hiekkakäytävää kohti päärakennusta. Vasemmalle jää kaksikerroksinen rakennus. Ikkunat ovat auki ja ikkunoissa roikkuu tyttöjä, arvioni mukaan iältään viidentoista molemmin puolin. He tosiaan roikkuvat, kurkottavat niin kauas kuin pystyvät, he näkevät saapumiseni ja huutavat minulle. He huutelevat solvauksia, he nimittelevät minua kielensä moninaisilla ilmauksilla, kiroavat minua. Onneksi olen kevätlukukaudella ollut harjoittelijana Auroran sairaalan lastenpsykiatrisella osastolla ja onneksi minun omana lapsenani oli kymmenvuotias aggressiivinen tyttö, jonka kanssa möykkähuoneessa kävimme yhdessä purkamassa hänen paineitansa. Kaikesta huolimatta tervetulotoivotus tuntuu pahalta.
Päärakennuksessa vastaanotto on sydämellinen. Johtajatar Sirkka Vesterinen on odottamassa minua. Hän on viisas nainen. Hän sanoo, että minun on ensin itse tutustuttava tyttöihin, joita on kuutisenkymmentä. Papereihin saan perehtyä vasta myöhemmin. Kesätehtäväni on kouluikäisten tyttöjen asuntolanhoitajan viransijaisuus ja kaikkien tyttöjen ohjaaminen käytännön töissä.
Syön hyvän aterian, käyn saunassa ja nukun ensimmäisen yön päärakennuksessa puhtailta tuoksuvien valkoisten lakanoiden välissä.
Vielä koirasta. Johtajatar kysyy vähän empien, olenko tuonut koiran mukanani. Hän luuli, että koira on minun. Kerron minkälaisesta talosta koira lähti seuraamaan minua. Talon autolla aikovat viedä koiran takaisin omistajalleen.
Kun on kesä ja ulkona tarkenee
Kolme seuraavaa kuukautta olin Kisalassa asuntolanhoitajana. Pienimmät tytöt olivat kymmenvuotiaita, isoimmat neljäntoista. Kisalassa ovia ei lukittu. Minulla oli oma makuuhuone, tytöillä yhteinen isompi huone, jossa kerrossängyt. Oliko tyttöjä 12 vai 14, en muista varmuudella. Alusta asti otin tavakseni käydä jokaisen tytön sängyn luona toivottamassa hyvää yötä. Huomasin, että näitä hetkiä odotettiin. Ne olivat joskus herkkiä hetkiä.
Huoneeni lipaston päällä oli sulhaseni kuva. Tytöt kyselivät kuvasta ja minä kerroin. Myöhemmin joku ohjaajista sanoi, ettei saisi kertoa omista henkilökohtaisista asioista.
Tulopäivänäni olin ihaillut hyvin hoidettuja hiekkakäytäviä. Isompien tyttöjen kanssa haravoimme niitä monet kerrat kesän aikana ja näin ne pysyivät hyvässä kunnossa. Samaa työtä olin tottunut tekemään kotonani. Päärakennuksen verannalla herkuttelimme välillä. Ulkotöistä jäi mukavia muistoja. Kesä, luonto, aurinkoiset päivät, nuoruus. Vaikka päivät olivat kohtuullisen pitkiä, ei kukaan muistaakseni pahemmin kapinoinut. Kaipasivatko tytöt kuitenkin vapautta? Karkureissut, seikkaileminen ja pitkät poissaolot kotoa, autokuskien mukaan lähteminen ja monet muut seikat olivat syynä koulukotiin sijoittamisessa.
Työ Vuorelassa oli moninaista, ohjaajien mukana navetassa, keittiössä, leipomossa, mutta yhtä lailla kehittelivät tytöt myös vapaa-ajanviettomuotoja. Rantasauna ja uiminen olivat parasta vapaa-ajanviettoa omasta mielestäni. Koska olin kesätyöntekijä, koulumaailma jäi minulle vieraaksi samoin kuin monet kurssit, joihin tytöt osallistuivat lukukausien aikana.
Minulle tuttua sen sijaan oli marjastaminen ja läheisessä metsässä poimimme mustikoita tyttöjen kanssa. Onneksi en ollut yksin, henkilökunnasta kokenut ohjaaja oli aina mukana metsäretkillä. Opin aika pian kesän mukanaan tuomat houkutukset karata ja opin olemaan valppaana. Juhannuksen tienoilla läheisellä Hiidenjärvellä saattoi kierrellä venekuntia tähyilemässä Vuorelan suuntaan. Ennen juhannusta Kisalan pihakeinussa yksi nuorimmista tytöistä kertoi minulle salaisuuden: tytöt suunnittelevat karkumatkaa. Sain tämän tiedon avulla estettyä karkaamisen Hiidenjärvelle. Pihakeinu oli muutenkin tärkeä. Siinä hiljalleen keinuessa saattoi avautua yhteys tyttöjen ja kesätyöntekijän välille. Myöhemmin sain Helsinkiin kirjeen, jossa yksi tytöistä palasi näihin keinumuistoihin.
Kerran puhkesi kova ukonilma pihatöiden aikana. Tytöt pelkäsivät. Minäkin pelkäsin. Kotonani lapsena olimme olleet äitini ja sisareni kanssa puutarhatöissä kun meidät yllätti äkillinen ukonilma. Ennätimme juuri eteiseen kun kuului räsähdys. Salama iski läheiseen sähköpylvääseen ja pylvään säpäleet lensivät yli kymmenen metrin päähän. Nyt en saanut pelätä. Keräsin kaiken rohkeuteni ja yritin valaa rohkeutta pelkääviin tyttöihin.
Koulukodissa haluttiin tukea tyttöjen opiskelua ja ammatinvalintaa. Minä sain tehtäväkseni käydä jo rippikoulun käyneen Tuulan kanssa Helsingin Ammatinvalinnanohjaustoimistossa, jossa Pehr Charpantier tutki tytön soveltuvuutta tämän aikomalle alalle. Tuula, se ei ollut hänen oikea nimensä, jännitti aluksi testitilannetta, mutta vapautui. Meille kummallekin käynti laitoksen ulkopuolisessa maailmassa oli lähes ulkomaanmatkaan verrattava.
Toisenkin matkan tein, nyt Jyväskylän tienoille. Johtajatar pyysi kerran juttelemaan Ennin asiassa. Kutsun tyttöä tässä Enniksi. Enni ei hänen mielestään kuulunut Vuorelaan. Tein Ennille älykkyystestin. Johtajatar oli arvioinut aivan oikein. Enni oli kehitysvammainen tyttö ja pääsin saattamaan häntä Jyväskylän lähellä olevaan kehitysvammaisten hoitokotiin. Siellä oli Ennin siskokin. Enni ihmetteli, kun hänellä ja siskolla on yhteinen isä.
Yhden yön valvoin eristyksessä olevan tytön luona, ettei hän vahingoittaisi itseään. Tuo yö avasi silmiä tyttöjen joskus hyvinkin rankkaan taustaan. Vähitellen sain tutustua niihin lukemalla heidän papereitaan. Olin kysynyt luvan tehdä opiskeluni loppuvaiheeseen kuuluvan tutkielman Vuorelan koulukodin tytöistä.
Lähetin vajaan kahden vuoden kuluttua tekemäni kirjallisen työn Vuorelan koulukodin johtajattarelle. Hänen kirjeestään ote:
Kiitän molemmista kirjeistänne! Todistuksen viipyminen on huolimattomuutta. Tahtoo vain aina lykätä sellaista asiaa, joka ei ole aivan ajankohtainen. Erikoisesti kiitän laudaturtyöstänne. Se on sitä asiaa, jota mielellään tekisi, mutta johon ei riitä koskaan aikaa. Oli perin mukava lukea todistettuna ja tutkittuna asiaa, josta on ollut mielikuva, mutta ei virallisesti todettua. Jaksaisi vain joskus tehdä suunnilleen saman tutkimuksen oppilasaineksesta noin viisikin vuotta tätä tutkimusta aikaisemmin, niin selviäisi, miten ratkaisevasti tyttöjen pahantapaisuuden laatu on muuttunut viime vuosina. Meillähän pitäisi teoriassa olla vain omaisuusrikkomustapauksia ja koulunkäynnin laiminlyöneitä ja muuten sopeutumattomia, mutta ei seksuaalisesti epäilyttäviä tapauksia. Samoin oli jotenkin lohdullista meidän kannaltamme se sinänsä vaikea juttu, kuljeskelun ja karkailun yleisyys ennen laitossijoitusta, sillä yleensähän käsitetään taipumus karkailuun laitoksessa olon seuraukseksi kokonaisuudessaan. Tämä on tietysti meille ajankohtainen, kun on kevät ja metsässä tarkenee.
Pyörän ehdimme lähettää, ennen kuin toinen lähetyksenne tuli. Opettaja Kortelainen kiirehti sitä, kun hän on kesäkuuksi lähdössä lomalle. Kaikki lähetämme terveisemme. Tervetuloa joskus saunaan.
Niin, pyöräni olin unohtanut Vuorelaan ja pyysin lähettämään sen Helsingin linja-autoasemalle.
Siihen kesään liittyi raskas kokemus omassa elämässäni. Sain kesäkuun lopussa sähkösanoman äitini vakavasta loukkaantumisesta liikenneonnettomuudessa. Matkustin yötä myöten junassa kotipaikkakunnalle. Isä oli aamulla vastassa asemalla. Sairaalassa äidistä näkyivät vain kasvot. Muu osa ruumiista oli kääreissä, jalka ylös kohotettuna vedossa. Voin vain kostuttaa hänen kuivia huuliaan vanutupolla. Hän jäi elämään. Minä palasin takaisin Vuorelaan. Seuraavalla kesälomalla olin kotona auttamassa vaikka osaamattomaksi hoitajaksi tunsin itseni.
Helpommallakin tavalla olisin voinut kesälomani viettää. Työn vaativuus oli samalla kannustin. Kun eronhetki tuli, oli vaikea erota. Suuren kuusen ympärillä Kisalan pihassa viivyttelimme hyvästijättöä, sekä tytöt että minä. Kolmessa kuukaudessa ehti kiintyä molemmin puolin.
Kirjan takakannen teksti päättyy: Esille nousevat koulukodin arkinen elämä haasteineen ja ongelmineen mutta myös koulukotikasvatuksen laajemmat kehityslinjat 1890-luvulta 2000-luvulle…kasvatuskäsitykset ja keinot ovat vaihdelleet, mutta jotain on myös säilynyt läpi vuosikymmenten: pyrkimys kulkea nuoren rinnalla häntä tukien ja eteenpäin auttaen.
Tummuntarinat 