Taiteilijan talossa

Halusin tavata kirjailijan. Lähdin etsimään häntä taiteilijan talosta. Oli vuosi 2006. Matkalla lauloi mustarastas, vaikka oli vielä talvi. Päivä oli keväinen. Olisiko se erehtynyt vuodenajasta vai halusiko se laulullaan kertoa, ketä taiteilijan talossa oli vierailemassa.

Mustarastaan huilumainen ääni kertoi oikein. Taloon oli kokoontunut sukua, laulavia ja soittavia ihmisiä. Heidän esivanhempansa olivat laulaneet omaksi ilokseen ja Luojansa kunniaksi. Jälkipolvi jatkoi esi-isiensä tiellä, kehitti lahjojansa ammateiksi saakka. He sanoittivat ja sävelsivät, lauloivat ja soittivat, tanssivat ja näyttelivät. Joku lausui isänsä kirjoittamia runoja. Kultakurkun laulu hiljensi kuulijat. Kuuntelin ihmeissäni ja ilokseni, minä sivullinen, taidoissani taitamaton.

Pienellä nurkkapöydällä oli kuvakirja. Selailin kirjaa, katsoin sen kuvia. Tarina kertoi rohkeasta pikku tytöstä, sodasta, yksinäisyydestä, surusta, ilosta, ystävyydestä, sairaudesta, tytön pitkästä, pitkästä matkasta pois sodan keskeltä. Kuvittaja olisi kuuluisa taiteilija, vaikka ei olisi kuvittanut kuin tämän yhden kirjan, ajattelin. ”Itken joka kerta kun luen lastenlapsille kirjaa ja katson kuvia”, sanoi vierelläni taiteilijakodin isäntä, itsekin lapsille kirjoittanut. Kuvien ja värien kautta välittyivät lapsen tunteet katselijalle, pysähdyttivät, puhuivat kieltä, jota minäkin ymmärsin.

Äkkiä mieleni teki päästä kuvataiteilijoiden taloon. Vaikka näkisin vain yhden taulun, joka pysähdyttää, kannattaa mennä, ajattelin. Halusin nähdä tauluja, jotka havahduttivat katsojaa, saivat tuntemaan, herättelivät niin kuin tuon lastenkirjan kuvat. Löysin sellaisen ison taiteiden talon ylimmästä kerroksesta. Pysähdyin taiteilijan omakuvan eteen, jonka hän oli maalannut vuotta ennen kuolemaansa. Edessäni näin kasvot, joiden katse oli suunnattuna alas sivulle, näkymättömään, rajalle. Vain muutamalla tummasävyisellä vedolla oli kuvattu oleellinen. Kasvoille lankesi syvä varjo, himmeä valo taustalla ainoana värisävynä kuin aavistus jostakin rajan takana.

Laskeuduin portaat alas talon alimpaan kerrokseen, sinne, missä oli Enkelipolku. Enkelit pyrähtivät toisen maailmansodan jälkeen enkelitaiteilijan töihin kuin itsestään, aluksi rosoiselle löytöpuulle. Värikkäät enkelit, tulipunainen, sininen, vaalea purppura, siunaava enkeli ja lohduttava enkeli olivat kyllä vaikuttavia, myös maanvärinen enkeli, mutta eniten minua puhutteli musta-asuinen sureva enkeli, joka oli painunut kumaraan siipiensä suojaan ja pääsiäisenkeli viheriöivä oksa kädessään. Kuolema ja ylösnousemus.

Olin vaikuttunut näkemästäni ja kokemastani. Kirjailijaa en ollut löytänyt. Luulin tapaavani hänet taiteilijan talossa. Hänen taitoaan kuvata vähin elein lapsen kokemusmaailmaa, lapsen tässä ja nyt hetkessä elämistä, olin ihastellut. Olin miettinyt arkisten asioiden ja tekemisten tai ympäristön tarkkaa kuvaamista hänen kirjoissaan. Olisi tehnyt mieli kysyä jotakin.

Luovuin ajatuksesta löytää hänet ja lähdin matkalle maisemiin, jotka kertovat eletystä historiasta, menneitten sukupolvien työstä. Valtateiltä poikkesin kapeneville teille ja kujille, mäkien ja metsien keskelle, peltoaukioille. Näin vanhoja puutaloja ja tiilirakennuksia. Ajattelin ihmisiä, joitten tiesin asuneen ja tehneen työtä seudulla, lapsia, nyt jo vanhuksia tai kuolleita, joitten tiesin eläneen täällä. Löysin meren rannalta muinaisen tiilitehtaan murentuneita tiilenkappaleita ja otin muistoksi.

Matkalla poikkesin taloon, jonka ikkunoista näkyi valoa. Pihalla oli auto. Joku oli talossa.

Tulin jonkinlaiseen verstaaseen, jossa oli pinottuna puisia laatikonmallisia tuotteita. Huone oli niin täynnä näitä laatikoita että liikkuminen oli vaikeaa. Huoneen perällä mies liimasi kapeaan puusuikaleeseen liimaa ja liitti sen puristimilla aikaisemmin liimaamiinsa puusuikaleisiin. Ahavoituneilla kasvoilla viivähti hymy. Jotakin harrasta oli tuossa miehessä ja hänen työskentelyssään. Ja jotakin arjen lämpöä hänestä huokui eikä se johtunut yksistään lämpimän harmaasta villapuserosta eikä kotoisesta ruutupaidasta tai housuihin tahrautuneesta valkoisesta liimasta.

Mies kertoi työstään verstaassa. Näennäisesti yksinkertainen puukappaleen liimaaminen oli osa suurta kokonaisuutta. En tajunnut kuin murto-osan tietokoneen näytöltä avautuvista piirustuksista ja miehen selityksestä. Sen tajusin, että työ on vuosien työ ja vaatii työhön ryhtyvältä pitkäjänteisyyttä.

Yksinkertaisempaa minulle oli keittää kahvit. Löysin avatun kahvipaketin ja muun tarpeellisen. Pöydällä oli kertakäyttömukeja, piparkakkuja ja leipää.

Liikkuminen, liike ja unet. Niistä keskustelimme kahvipöydässä. Liikkuminen liikuttaa mieltä, avaa portteja. Samoin uni. Oikeastaan vain totesimme näin olevan. Jälkeenpäin ajattelin miestä, joka teki työtä käsillään, käsitteli työkaluja ja käsitti suuria kokonaisuuksia. Ja ajattelin lasta, joka tutkii kädellään ja käsittää. Kun mies saatteli lähtemään, kerroin hänelle, että olin lukenut junassa tulomatkalla novellin Kivi auringon valossa. Poika vuolee puukolla jousipyssyä ja huomaa jalkansa kiveä vasten. Seuraa pojan maailmassa järisyttävä kokemus, käsittäminen, tietoisuus avautuu. Lukijaa liikauttaa pojassa tapahtuva muutos, ikään kuin sisäinen valaistuminen. Mikään ei ole enää samaa kuin oli hetki sitten, ei pojalle eikä lukijalle. Sitten aikuisena kaipaa johonkin, mikä ei koskaan enää palaa. Juo kahvia ja on vaimo ja lapsia.

Kotona luin arviointia tutkimuksesta, joka käsitteli muistia ja olemista kirjailijan tuotannossa. Lapsi elää täydesti tässä ja nyt –hetkessä, aikuisella se tahtoo olla kovin tyhjä. Muistelemalla lapsuudessa tapahtuneita kokemuksia aikuinen pystyy jäsentämään uudella tavalla muuttuvaa ympäristöä. Konkreettisella rakentamisella ja arkipäivän tekemisellä voi rakentaa luottamusta tähän hetkeen, taistella vierauden tunteita, nimeämätöntä ahdistusta vastaan. Mieli pysyy paremmin kasassa ja luottamus aikaan ja paikkaan lisääntyy. Yksityiskohtaisesti kerrotun työvaiheen voi lukea menemällä tekemisen taakse, kysymällä, mihin sitä tarvitaan. Elämän peruskysymykset aukeavat.

Olin tavannut kirjailijan omanlaisessaan taiteilijan talossa, verstaassa, työn ääressä, liimaamassa ja liittämässä puusuikaletta toiseen osaksi suurempaa rakennelmaa. Olin käsittänyt jotakin kirjoittamisesta, vaikka emme puhuneet aiheesta. Matkalla junassa kotiin luin uudestaan Antti Hyryn Pato –novellin. Lapsi, pikkupoika, rakentaa samalla hartaudella patoa kuin vanhempi Antti liimaa urkupillien tukialustaa. Jonakin päivänä urut soivat.

20180407_181715(1)[1]

Yksi kommentti artikkeliin ”Taiteilijan talossa

  1. Anna

    Kävinpäs pitkästä aikaa lukemassa Tummun tarinoita. Kiitos jälleen matkasta kuviin, tiloihin, tunteisiin, väreihin, minuuteen ja sinuuteen. Lapseen, vanhuuteen..ihmisyyteen. Jäi levollinen olo luettuani. Teksti soljui lämpimästi ajatusteni lomaan, toi uusia ajatuksia. Kiitos!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s