Ummikkona USA:ssa

Vuosi oli 1967. Muistan Maurin kuuntelemassa englanninkielisiä kasetteja. Oli tullut tieto, että hänet oli valittu vuodeksi opiskelemaan Purduen yliopistoon West Lafaytteen. Opin sanat International  Road Federation, lyhennettynä IRF. Se tarkoitti stipendin myöntäjää. Minä en osannut englantia. Saksalla ja ruotsilla olin selvinnyt opiskelusta suomenkielen lisäksi.

Miten minä opin edes auttavasti selviytymään Amerikassa?

Whatsapp- viesti  perjantaina 30.11.2018 herätti muistelemaan. Elina-tyttäremme kirjoitti: ”Nuorisolle tiedoksi, että uutinen A clock on the Purdue University Bell Tower fell to the ground on Thuesday on siksi kiinnostava, kun vaari on opiskellut Purduen yliopistossa. Olimme USA:ssa silloin koko perhe. Minä olin viisi vuotta vanha ja aika paljon muistan. Martti kävi siellä ekaluokan. Minä olin joinakin päivinä päiväkodissa, kindergartenissa.”

Vastasin viestillä: ”Minä olin joitakin kertoja mukana päiväkodissa ja opin, mitä tarkoittaa kun ohjaaja sanoo head down. Elina ja kaikki lapset panivat lattialle levitetylle matolle päivälevolle. Oli leikitty ja touhuttu monenlaista. Kindergarten oli englanniksi nursery school. Se näkyi meidän ikkunasta leikkipuiston vierestä ja oli yliopistossa opiskelevien lapsille järjestetty päiväkoti.”

Aamuisin koulubussi pysähtyi Nimizdrive -kadun varteen ja kuusivuotias Martti kiipesi bussiin monen muun koululaisen kanssa. Lapset olivat useista eri maista. Varmuuden vuoksi Mauri kirjoitti Martin koulureppuun Does not speak english. Martti  oppi nopeasti. Oli joitakin sanoja, joitten ymmärtäminen tuotti vaikeuksia. Kirjalliset viestit kulkivat kodin ja koulun välillä tarvittaessa. ”Voisitteko selittää Martille, mitä tarkoittaa less” ja viesti joulun alla: ”Martilla on mumps.”Ja kohta kaikilla neljällä lapsella oli myös mumps, sikotauti.

Elle presbyteerisestä kirkosta tuli käymään, kun olin pienten kanssa kotona, Martti koulussa ja Mauri yliopistolla.  Opin uuden sanan husband. Hän toisti sanaa useamman kerran ja kävi lopulta näyttämässä ovikyltistämme Maurin nimeä. Ellen viesti oli, että pääsen opiskelemaan presbyteerisen kirkon tiloihin englantia sitä osaamattomien naisten kanssa. Lapsille järjestetään omaa ohjelmaa kirkon tiloissa. Ilkka, Yrjö ja Elina pääsivät osallistumaan ja oppimaan leikkimällä.

Tehokkuutta opiskelussa lisäsivät pienryhmät, joihin meidät oli jaettu asuntoalueittain.  Meidän ryhmän opettajana toimi Edgrenin rouva, niin häntä kutsuimme. Hän oli eläkkeellä oleva opettaja. Muistan ja näen mielessäni vieläkin kun Edgrenin rouva käveli ikkunan luo ja sanoi: ”I am opening the window” ja hän oli aukaisevinaan ikkunan.

Meille oli järjestetty presbyteerisen kirkon taholta monenlaisia oppimisympäristöjä. Yksi hauskimpia oli ryhmä nimeltä the Wives of the World, naisia yli neljästäkymmenestä maasta. Oli mieleen painuva  kokemus laulaa piirissä käsi kädessä kunkin maan omalla kielellä Oi kuusipuu, oi kuusipuu…O Tannenbaum, o Tannenbaum lauloin norjalaisten naisten kanssa saksaksi.  

Tärkeänä muistona olen säilyttänyt ruskeakantista pientä osoitekirjaa Adresses, jossa on kaikkien klubilaisten nimet  ja osoitteet ja puhelinnumerot. Wives of the World- klubin presidentti lahjoitti sen meille.

IMG_0104 2

Vasemmalta Martti, Ilkka, Pirkko, Elina ja Yrjö.
Kuva Mauri Myllylä 1967

Myös lähellä oleva puisto oli opinahjo. Siellä järjestettiin erilaisia tapahtumia, kesäleiri lapsille, johon Elinakin osallistui ja pääsiäisen aikaan pääsiäismunien etsintää. Pöytien ympärillä pidettiin syntymäpäiviä ja tarjoiltiin herkkuja. Siellä tutustuin vietnamilaisiin tyttöihin Leitiin ja Lelamiin ja heidän äitiinsä. Yritin keskustella saksaksi saksalaisen nuoren naisen kanssa ja ruotsiksi Ewyn kanssa. Häneen pidimme yhteyttä ja tapasimme kerran Malmössä Amerikan matkamme jälkeen. Yrjö ja Ewy olivat ystävystyneet ja Yrjö halusi tavata Ewyä.

Kielen oppiminen oli hauskaa, vaikka väärinkäsityksiltäkään  ei voinut välttyä. Kerran eräs äiti pahentui ainakin hetkellisesti meihin lasten leikkipuistossa. Syytä en tiennyt enkä osannut kysyä.

Yksi parhaista opettajista oli samassa rapussa asuvan perheen  viisivuotias tyttö. Hän tuli meille leikkimään ja opetti topakkana englantia. Tyttö käveli keittiössä ja osoitteli paikkoja, nimesi niitä kuten this is the table or this is the chair. Selvästi hän nautti opettajan roolistaan ja minä nautin pienen tytön tavasta olla apuna kielen opiskelussa.

Pihamaallakin leikkiessään kaksivuotiaat pikkumiehet puhuivat toisilleen kielillä vinks vonks tai jotain sinnepäin. Englanninkielen aksentti jäi lapselle äidinkieleen joksikin aikaa.

Kielikylpylässä olin Amerikassa ollessamme. Toivoin sen jatkuvan kun kylpy oli hyvällä alulla ja pystyin jopa pitämään pienen alustuksen pyydettäessä. Pyytäjä oli Maailman naisten klubin presidentti. Hän ehdotti, että minä yhtenä monista pitäisin syksyllä puheenvuoron yhteisessä isossa tilaisuudessa. Siihen osallistuisivat lapsemme, puolisomme ja kaupungin hallintoihmisiä. Aiheena oli kertoa, mitä haluaisimme viedä mukanamme Amerikasta kotimaahan. Helppo oli pitää oma puheenvuoro, kun sen sai valmistella etukäteen. Vaikeampi oli osallistua keskusteluun. Niin, minä halusin viedä taidon puhua englantia!

Noin kolmen kuukauden jälkeen tajusin ymmärtäväni ihmisten puhetta ja puhuvani itse. Kokemus oli hämmästyttävä ja voisin verrata sitä lukemaan oppimiseen. Kirjaimista ja  äänteistä muodostui sanoja ja ajatuksia.

I was opening the window. If I don’t use it, it will close.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s