Toistamme tarvitsemme

Huulilta lukemista en osaa enkä viittomakieltäkään. Naapurin Anjan kanssa pystyin kommunikoimaan, sillä Anja oli kuuroutunut kolmivuotiaana ja oppinut puhumaan ennen kuin sairastui aivokalvontulehdukseen. Nuorena Anja koki itsensä ulkopuoliseksi toisten nuorten seurassa. Oikeastaan nuoret eivät halunneet häntä yhteisiin rientoihin. Ymmärsinkö itsekään heidän ikäisenään erilaisuutta? Olisiko minullakaan riittänyt pitkämielisyyttä yrittää pysähtyä, kuunnella vaillinaisesti lausuttuja sanoja, katsoa suoraan kasvoihin ja muodostaa omat sanani selkeästi huulillani?

Sinikan kanssa keskustelu onnistui tulkin välityksellä tai kirjoittamalla. Kyllä hän puhuikin, mutta meillä kuulevilla oli vaikeuksia ymmärtää. Kurssitoverien keskuudessa Sinikka tunsi itsensä yksinäiseksi. Eivät he tulleet hänen luokseen eikä hän mennyt heidän luokseen. Kun minä menin kuulovammaisten kotiin Sinikan mukana hänen ohjaajanaan, tunsin itseni kielitaidottomaksi. Silti minuun otettiin kontaktia monin tavoin. Katse kutsui luokse, liike, olemus.

Työvuosilta mielessäni on monia ihmisiä, jotka eivät pystyneet ilmaisemaan itseään puheella. Martti, lempinimeltä Hömmä, oli yksi heistä. Hän ilahtui joka kerta tapaamisesta. Siksikö hänen luokseen meni aina mielellään? Yhtään selkeää sanaa hän ei kyennyt sanomaan ja hän liikkui vain pyörätuolilla. Ruumis oli vääntyneessä asennossa. Varhaiskuntoutus olisi aikoinaan auttanut, mutta ei sellaista ollut saatavilla hänen lapsuudessaan. Silti Martin kanssa tunsi keskustelevansa. Hän vastasi ilmeikkäällä äänellä. Kuulen melkein Martin äänen ja näen hänen ponnistelunsa saada ääntä tulemaan. Ponnistelussa koko ruumis oli mukana. Vartalo kääntyi ja kädet.

Samalla osastolla oli toinen pyörätuolilla liikkuva nuori mies. En ollut tavannut häntä aikaisemmin. Yritin lähestyä, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran. Jokin hänen olemuksessaan esti tulemasta lähelle. Ilman sanoja nuori mies kertoi sen. Kokemus oli voimakas ja opettava itselleni. Ihminen tarvitsee suojansa. Kunnioita sitä!

Kun terve nuori mies joutuu äkkiä puhekieltoon, edes kuiskaaminen ei ole sallittua, hiljenee itsekin melkein puhumattomaksi. Pelolla ajattelee mahdollisuutta, että hän voi menettää äänensä kokonaan. Entä jos äänihuulet ovat vioittuneet. Se on vakava asia. Sanaakaan ei ole lupa puhua. Itse huomaan opettelevani kysymyksiä, joihin riittää vastaukseksi pään pudistaminen tai nyökkääminen. Opettelen myös tarkkanäköisyyttä. Mitä katse kertoo, kasvojen ilme, ruumiin asennot, olan kohautus.

Kynä ja paperi tai tietokoneen näyttö saavat uuden merkityksen. Voi kysyä monimuotoisemmin. Voi kysyä vaikka miten puhekiellossa oleva kokee tällaisen muutoksen. Saa lukea näytöltä: vaikeana. Voi kysyä miten perhe on kokenut. Saa pitemmän tekstin selitykseksi. Syntyy vuoropuhelua.

Toisaalta tiedän, että apua on saatavilla ja jonakin päivänä ehkä pitkällisen hoidon ja kuntoutuksen jälkeen nuori mies puhuu.

Apua on saatavilla

Niin, hoidon ja kuntoutuksen jälkeen… Joko siitä on kuusikymmentä vuotta?

Opiskelen fonetiikkaa. Opiskeluun liittyy puhehäiriöisten hoitoa ja kuntoutusta. Tutkimme nuoren miehen vioittuneita äänihuulia yhdessä opettajamme kanssa. Professori Antti Sovijärvi on loistava  opettaja. Meitä on vain muutama oppilas. Opetus on henkilökohtaista, mielenkiintoista.

Sitten äkkiä täyskäännös. Ei minusta ole tällaiseen ammattiin. Ei mihinkään, mikä viittaa sairauteen ja lääketieteeseen. Hyvästelen opettajan, jota jään kaipaamaan.

Yhtenä päivänä olen itse opettaja. Työni on mielenkiintoista. Opetan myös vammaistyötä. Näen tärkeänä vammaisen ihmisen hyvän elämän.

Kurssini kanssa päätämme tutustua kaikkiin mahdollisiin apulaitteisiin, joilla voidaan auttaa ihmisiä, jotka eivät pysty puhumaan. Suunnittelemme opintokäyntiä yliopistollisen sairaalan osastolle, jonka erityisosaamiseen apulaitteet kuuluvat. Tarvitsen oppilaitoksen ulkopuolelta puheterapeuttia opettamaan ja samalla valmentamaan opiskelijoita opintokäynnille. Kohtaan vaikeuksia. En anna periksi. Lopulta luovutan omat opetustuntini käyttöön ja saan aikomukseni toteutettua. Itselle se tietää lisääntynyttä opetusvelvollisuutta. Ei se haittaa.

Toisaalta ihmettelen, miksi olen valmis järjestelyihin, jotka ovat epäoikeudenmukaisia itseäni kohtaan. Miksi näen tärkeänä, että puhumaton ihminen voi ilmaista itseään, tulla ymmärretyksi.

Sitten muistan kuin eilisen päivän. Olen  opiskelija. Saan tiedon äidin vakavasta loukkaantumisesta. Lähden yöjunalla Ylivieskaan. Isä on asemalla vastassa. Sairaalassa äidistä näkyvät vain kasvot, muuten hän on valkoisissa kääreissä. Äidin katseen suunnasta näen että hänen on jano. Pöydällä on vesilasi. Kostutan äidin huulia vanutupolla.

img

Äitini Sylvi Fiskaali toipilaana vuonna 1958

Kuin oksat vihannoivat

Olen kirjoittanut edellä olevan tekstin kolmetoista vuotta sitten 5.1.2006. Kun nyt luen sitä, muistan Leena Impiön virren 464. Se on Koti ja perhe-osiossa ja alkaa: Kuin oksat vihannoivat / vain puussa pysyen, / niin toisten kanssa yhteen / on luotu ihminen. Jokainen ihminen tarvitsee ainakin yhden luotettavan ihmisen, jonka puoleen voi kääntyä lapsena, nuorena, aikuisena, vanhuksena.

Virren toisessa säkeistössä ovat sanat: Toistamme tarvitsemme, / syliä avointa, / vanhemman kokemusta / ja lapsen katsetta. /  Kohtaamme pettymykset, / ilot ja yllätykset / toistemme rinnalla.

Kaikenikäiselle on tärkeä, että hänestä välitetään ja se osoitetaan. On menetyksiä, luopumista, on hyviä uutisia, onnistumisia. Onko helpompaa iloita iloitsevien kanssa kuin itkeä itkevien kanssa?

Kolmas säkeistö: Voi itsekkyys ja kiire / niin meidät sokaista, / ettemme lainkaan huomaa / läheisten tarpeita. / Rukoilla silloin saamme, / työn paineet, kuormat jaamme / Kristuksen hoivassa.

Kiire ja itsekkyys sokaisee, kaikkein lähimpien kohdallakin käy niin. Voi tuntea arkuutta, osaamattomuutta miten lähestyä toista. Elämänkohtalot tuovat ajallista kuormaa. Sairautta, taloudellisia vaikeuksia, yksinäisyyttä. Omaa kuormaa ei voi panna toisen kannettavaksi, mutta kuormaa voi purkaa ja keventää. 

Tänään minua koskettavat erityisesti virren sanat: Toistamme tarvitsemme, syliä avointa, vanhemman kokemusta ja lapsen katsetta. Virren sanoma koskee ihmisten välistä kanssakäymistä, viestintää, joka on paljon enemmän kuin puhetta.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s