Kun täytin 60 vuotta, sain Sosiaalialan oppilaitosten opettajat – SOO ry:ltä lahjaksi Juho Karjalaisen grafiikkateoksen , jossa pieni lapsi makaa niskojensa varassa jalkojaan heilutellen. Takana on Anja Porion runo: ”Lapsi, tuo uuvuttava ja valloittava omistaa elämän ydinvoiman.”
Kun täytin 70 vuotta, jokainen lapsi ja lastenlapsi toi minulle makeansyöpölle lahjaksi suklaalevyn. Oliko se aikuisten lasteni toive, että oppisin kertarysäyksellä hillitsemään suklaahimoani.
Kun täytin 80 vuotta, sanoin syntymäpäiväjuhlassa 13-vuotiaalla tyttären pojalle: – Minun elämäni parasta aikaa eläkkeellä ollessa on ollut, kun sain hoitaa sinua pienenä. – Hyvä että kerroit, poika sanoi.
Ikä on muutakin kuin numeroita, kulunut fraasi jo.
Ennätin heitä jo kaivata, lomalaisia etelästä. Tiesin että meidän hiljainen talo täyttyy äänistä ja elämän ilosta. Olohuone muuttui hetkessä. Sohvatyynyt ja patjat – niitä on useita varastossa yöpyjiä varten – muuttuivat kaupungiksi, näyttävämmäksi kuin legopalikoilla rakennettu. Pääkatukin kaupungissa oli. Kaikki minun komeron hyllyille vuosien varrella kertyneet huivit löysivät kulkureiteiksi mikä mihinkin. Kaupungissa tarvittiin ajoneuvoja, tarvittiin liiketiloja ja pankkia. Kaikki järjestyi. Lastenhuoneesta – se on edelleen lastenlapsia varten – löytyi vanhoja ”rahoja”, jostakin pelistä säästyneitä, ja kätevä pankkiiri loihti lisäksi pankkikortit, eihän se mikään ihme ollut. Leikki kehittyi koko ajan, siihen tuli uutta ja uutta. En ennättänyt pysyä kaikessa mukana.
Yöksi kaupunki palautui entiselleen eli olohuoneeksi. Mutta jo seuraavana päivänä kehittyi uusi leikki. Autolla lähdettiin matkalle. Minua pyydettiin kuskiksi. Mihin matkustamme? – Venäjältä Thaimaahan, oli nopea vastaus kysymykseeni . Olihan se pitkä matka. Auto varustettiin hyvin. Monipuolinen asuntoauto se lopulta oli, koko ajan autoon kehitettiin lisätiloja. Minä istuin kuljettajan pukille ja törryyttelin ja puksuttelin parhaani mukaan eteenpäin. Välillä jaloiteltiin. En tiedä, pääsimmekö koskaan perille. Tärkeintä oli matka ja matkan teko, matkalla olo. Ehkä vielä tärkeämpää itse tekeminen, toiminta ja sen synnyttämä ilo. Ei siinä kännyköitä kaivattu.
Odotan jo seuraavaa vierailua. En enää sano, että olen vasta siivonnut eikä sohvatyynyjä saa panna lattialle. Sohvatyynyt palvelkoon. Alvar Aallon suunnittelemat sohvat ja sohvatyynyt ovat palvelleet ja kestäneet yli viisikymmentä vuotta. Sohvatyynyistä on moneksi. Niillä pieni poika aikoinaan huristeli vinhaa vauhtia, nyt tuo poika on jo nuori mies ja huristelee oikealla autolla. Vielä käy lastenlapsia leikkimässä kotimme olohuoneessa ja lastenhuoneessa. Minussa lapsi pääsee vielä mukaan ja innostuu. Kun vähän pintaa raapaisee, se löytyy jälleen.
Leikitäänkö piilosta vai leikitäänkö sokkosilla oloa? Muistan tätejäni, lasten kanssa leikkiviä tätejäni. Ja näen mielessäni vieläkin lapsuuden tuvan pitkän pöydän, jolle Anni-täti kiipesi piiloon, ettei sokko häntä tavoittaisi. Ja melkein kuin tuntisin ihollani tuon ihanan tunteen, kun tädit heijasivat siskoani ja minua vuorotellen viltissä isäni lapsuuden kodissa, jota ei enää ole.
Mitä muistoja minusta jää lapsilleni? Onko työ ollut etualalla elämässäni. Riipaisevaa oli nelivuotiaan pyyntö: – Jää äiti kotiin. Apulaisten voimin oli selvitty lastenhoidosta. Minä jäin kotiin. Sanoin irti työstäni valtion vakinaisesta virasta. Mutta haalin koko ajan uusia töitä. Olin levoton, en osannut olla kotiäiti.
Teuvo Ahon runo kirjasta Näkymättömän linnun pesäpuu käy kohti. Se on kuin omaa kokemustani, omaa puhettani. Tunnen kiitollisuutta elämän lahjasta ja sen rikkauksista.
Minulla on kiire.
Elämä odottaa.
Enää ei ole kiirettä.
On vain aikaa ajatella
Odottaa auringon laskemista,
odottaa uuden päivän
ihmettä.
Kiittää elämän lahjasta
tällä pysäkillä.
14.2.2021
Pirkko Myllylä
Tummuntarinat 