Kuva Yrjö Myllylä
On marraskuu, kun lupauduin pitämään alustuksen vanhusten kerhossa. Samaan aikaan asuinalueeni lähistöllä on menossa metsätyöt. Useampi metsuri on kaatamassa suuria honkia ja raivaamassa aluskasvillisuutta. Pyöräilen yhden luo ja kysyn, voisiko hän samalla sahata minulle kiekon jonkin kaadetun hongan tyvestä. Tarvitsen sitä havaintovälineeksi. Saan kiekkoni.
Mitä saamani puun vuosirenkaista voi lukea? kyselen. Mitä kaikkea vuosirenkaat kertovat? Saan vastauksia tai pikemminkin kysymyksiä, joihin vuosirenkaita tutkimalla voi etsiä vastauksia. Millaisessa maaperässä puu on kasvanut? Onko kasvuympäristö ollut valoisa vai pimeä? Onko ympäristössä tapahtunut jotakin muutosta, esimerkiksi saastepäästöjä? Onko puulla ollut tilaa kasvaa? Onko ympäristöä avarrettu ja ja valo lisääntynyt? Kaikki tällainen on luettavissa puun vuosirenkaista. Minun saamastani kiekosta näkyi puun valoisa lapsuus ja hyvä kasvupaikka vanhetessa. Välissä on ollut kitukasvuisia vuosia, metsäalan ihminen selittää.
Tarkastelemme kerholaisten kanssa puun elämää alkaen kiekon sisimmistä vuosirenkaista. Johdattelen kuulijat vuosirenkaitten tutkimisessa heidän lapsuutensa maisemiin, alkaen ennen kouluikää. Missä päin maailmaa oli heidän kotinsa, minkälainen oli talo, millainen ympäristö, kun he lähestyivät kotia ulkoapäin. Ulkoa he siirtyvät mielikuvissaan sisälle taloon, kävelevät huoneissa, aistivat lattian askeleittensa alla, matot, kodin seinät, näkymän ikkunoissa, huonekalut, tuoksut, tunnelmat, äänet.
Olen varannut jokaiselle piirustuspaperia ja värikyniä. Pyydän heitä piirtämään itsensä lapsuuden puuna ja sijoittamaan puuhun ikäkauteen liittyviä tapahtumia ja tunnelmia värien avulla. Pyydän heitä piirtämään myös nykyisyyden puunsa. Millainen puu siitä tulisi.
On mielenkiintoista jakaa kokemuksia puun piirtämisestä ja lapsuuden tarinoista yli kahdenkymmenen ihmisen kanssa. Lapsuuden maisema, koti paikkana, elää mielen syvissä kerroksissa. Muistiin palautuu tarkkoja kuvia. Kuikan huuto sunnuntaiaamuna järvellä. Joulu ja joulukuusi uudessa kodissa, johon lapsi on muuttanut. Kahden perheen talojen läheisyys ja lasten yhteiset pihaleikit. Paljon kertomista, tarinoita. Monilla muutto kodista rajan takaa lapsena. Vaikka jollakin muisti on heikentynyt, syntyy piirustuslehtiölle koivun heleä vihreys ja mieleen palautuu puu lapsuudenkodin ikkunan takana ja pihlajan kellanpunaisuus kypsän iän väreinä.
Elämänpuumme vuosirenkaissa näkyy kasvupaikkamme muutokset, valojen ja varjojen vaihtelut. Aistien kautta lapsi ottaa vastaan kokemuksia ympäristöstään. Ne ovat tallentuneet ruumiin muistiin voimakkaina tuntemuksina vaikka tietoinen mieli on ne unohtanut. Vanhustenkerholaiset katselivat elettyä elämää siitä kohdasta, missä he nyt olivat kuin lempeän suodattimen läpi.
Ihminen kantaa mukanaan omaa elämänhistoriaansa. Hän on elänyt jossakin paikassa ja paikkaan liittyy merkityksiä, muistoja. Latinan tunnilta jäi mieleen sananlasku: ”Omnia mea mecum porto” eli kaiken oman kannan mukanani. Aikuisuudessa ja vanhuudessa ihminen voi tavoittaa kasvupaikkansa kokemuskerrostumat. Pirkko-Liisa Linjaman runon sanoin: ”…kuin lettipäätytön juoksu pihan yli / kuin kesä, lapsuus, elämä.”
Muistaisimmeko muistojamme, jos emme muistaisi paikkoja? Muistot kiinnittävät meidät paikkoihin samalla tavalla kuin puu kiinnittyy juurilleen kasvupaikkaansa. Jokainen vuosirengas kertoo eletystä elämästä samoin kuin uurre kasvoissa. Kuulin kertomuksia lapsuuden kodista ja siihen liittyvistä muistoista. Nykyisyyden puusta kertominen jäi tarkoituksella vähemmälle. Kun ihmiset kertovat maailmasta, jossa he ovat eläneet, he kertovat elämästään, itsestään, identiteetistään. Kertominen on oman elämän hahmottamista. Kertomalla menneisyys ja muistot saavat uudenlaista tulkintaa.
Tummuntarinat 