Asuin lapsuuteni maalaispitäjässä, lähin kaupunki oli Kokkola. Kirjakauppaa ei siellä vielä ollut, ei
myöskään koulun kirjastoa. Kirjoja sain jokaiselta kaupunkimatkalta tuliaisina äidiltä. Aluksi
satukirjoja ja suurena aarteena myöhemmin Anni Swanin kirjat, joista rakkain minulle oli Pikku
pappilassa. Samaistuinko silloin Pikku pappilan Ullaan, jonka kotiin muutti orpo poika Mark. Olin
viisivuotias kun kotiini muutti orpo poika Yrjö, josta tuli minulle läheinen. Suuri onni kohtasi
minua nuorena ylioppilaana kun lähdin opiskelemaan Helsinkiin. Pääsin käymään Anni Swanin
luona hänen Kruunuhaan kotiinsa. Opiskelijaystäväni kanssa talutimme miesten polkupyörää, jonka
tangolla istui liikuntavammainen Helli. Hän oli lapsena kirjoittanut Anni Swanin toimittamaan
Sirkka-lehteen ja päässyt aikuisena toteuttamaan haaveensa vierailusta.
Mika Waltarin Kaarina Maununtyttären äiti toi kaupunkituliaisina, kun olin kymmenvuotias.
Kaarinan kohtalo vetosi minuun samoin kuin Pikku pappilan Ullan aiemmin. Köyhä
neljätoistavuotias tyttö pääsi asumaan kuninkaanlinnaan ja kruunattiin myöhemmin kuningattareksi.
Kävin kansakoulua, jossa meillä alempiluokkalaisilla oli hiljaista työskentelyä samaan aikaan kun
ylempiluokkalaisilla oli esimerkiksi historian tunti. Tein tehtäväni nopeasti voidakseni kuunnella
Ruotsi-Suomen historiaa, niitä aikoja, jolloin Erik-kuningas hallitsi.
Syvimmin järisytti kirja, jota luen uudelleen ja uudelleen. Vuonna 1974 kävimme puolisoni kanssa
Dachaun keskitysleirillä Saksassa. Voin vieläkin nähdä leirin, sen polttouunit, valokuvat, jotka
kertovat karua totuutta. Mustanharmaana palautuu mieleen keskitysleirin piikkilanka-aidan sisällä
vietetty päivä. Ostin Viktor E. Franklin kirjan Ihmisyyden rajalla, jonka Kustannusosakeyhtiö Otava
julkaisi suomeksi vuonna 1978. Minun lukiessani vielä satuja ja Anni Swanin kirjoja ja
perehtyessäni Ruotsi-Suomen historiaan maailmassa oli tapahtunut jotain näin käsittämätöntä.
Kerroin kirjan sanomasta aikuisopiskelijoilleni, lainailin sitä ja kirja unohtui jonkun kirjahyllyyn.
Kiinnostuin Franklin kehittämästä logoterapiasta. Ostin nidotun kirjan uusintapainoksen vuonna 2006
Oman elämän ja monien muiden kokemukset ja koettelemukset sekä kirja Ihmisyyden rajalla
kulkivat nyt rinnakkain. Luin, alleviivasin tekstiä, uudelleen ja uudelleen luin alleviivaamiani kohtia
ja alleviivasin lisää. Hakeuduin lyhyelle logoterapia-kurssillekin. Ihmisyyden rajalla on pieni kirjanen, mutta painava. Se jakautuu kahteen osaan, keskitysleirikokemuksiin ja logoterapian peruskäsitteiden esittelyyn.
Dachaun keskitysleiri 1974
Kärsimys ei ollut vierasta Pikku pappilan ihmisille enempää kuin Kaarina Maununtyttärelle ja Erik kuninkaalle. Kaarina kärsi mutta hän löysi tarkoituksen elämälleen Erikin viruessa vankiloissa. Hän osasi lohduttaa. Hänellä oli annettavaa rakastamalleen ihmiselle. Aivan saman ajatuksen löydän Franklin kirjan logoterapiaa käsittelevästä osasta. Kun ihmisellä on minkä takia elää, hän kestää äärimmäisissä olosuhteissa. Kun toivo katoaa, luhistuminen voi tapahtua nopeasti. Franklin mukaan logoterapian keskeinen idea on motivaation löytäminen elämälle ja ihmisen perimmäinen valinnanvapaus kaikissa olosuhteissa: vapaus valita omat reaktionsa, oma suhtautuminen olosuhteisiin. Mitä meillä on annettavaa elämälle, ei niin, että mitä elämä antaa meille. Olin ystävän hautajaisissa. Puolisonsa kuolemaa sureva mies näki kärsimyksensä tarkoituksen. ”Jos minä olisin kuollut ensin, vaimo ei olisi kestänyt sitä.”
Tarina: Viktor E. Frankl (1905 – 1997), psykiatri, joutui toisen maailmansodan aikana vuosiksi
keskitysleireille. Keskellä mieletöntä ihmisarvon riistoa hän pohti, mikä saa ihmiset pysymään
järjissään ja miksi toiset selviävät paremmin kuin toiset. Hän tuli tulokseen, että ratkaisevaa on,
pystyykö ihminen löytämään tarkoituksen elämälleen. Se on Franklin kehittämän logoterapian
keskeinen ajatus.
Oulu 19.1.2023
Pirkko Myllylä
Tummuntarinat 