Oppia ikä kaikki

Ruotsinkieltä oppimassa

Koulutoverini Kyllikki oli idean äiti. Åland -lehdessä etsittiin kesätyöntekijöitä. Innostuin heti. Lähtisimme yhdessä oppimaan ruotsinkieltä. Pidin kielestä ja pidin ruotsinkielen opettajastamme Maritasta. Menin ensimmäiseen työpaikkaani Maarianhaminaan seitsemäntoistavuotiaana.

Lähdössä. Kuva Laura Fiskaali 1954

Jos tarkkoja ollaan, olin ollut tilapäisiä lyhyitä keikkoja työssä kaupoissa, mutta ilman palkkaa. Kotikyläni osuuskaupan tuttu myyjä pyysi joululomilla vuodenvaihteen inventaarioon. Se tarkoitti jokaisen neulan ja naulan, karkkien ja kankaitten, kahvien ja jauhokilojen, kaiken myytävän tavaran merkkaamista muistiin. Työskentelin lyhyen rupeaman myös kesäapulaisena sukulaisen kaupassa. Yksi mies osti pallojuustoa, jossa oli paksu punainen kuori. Hän käski irrottaa kuoren ennen punnitsemista. Minä tottelin. Ei olisi saanut tehdä niin, Hannes-kauppias neuvoi.

Maalaistalon tyttönä kesälomat tarkoittivat heinätöitä, kasvimaan kitkemistä, syksymmällä sadon korjuuta, aamu- ja iltalypsyjä laitumella, kaikkea mahdollista halonhakkuusta alkaen. Isä epäilikin onnistumistani herrasväen palveluksessa ja ennusti minun tulevan kipin kapin takaisin.

Popliinitakissa iso matkalaukku edessäni seison siskon ottamassa valokuvassa kotini pihamaalla ennen lähtöä Ylivieskan asemalle. Kyllikin kanssa matkustimme junalla Turkuun ja sieltä laivalla Maarianhaminaan. Tiesin osoitteeni Havsgatan tio ja tiesin työni. Palvelisin herraa ja rouvaa, vanhempaa avioparia. Piikomista se olisi minulle tutummalla termillä.

Melkein kättelyssä sain kuulla suomen kielellä edeltäjästäni. Palvelijanhuone oli heti ulko-ovesta tullessa oikealla, kapea huone, jossa kalusteena sänky. Ikkuna avautui pihamaalle. Ikkunasta edeltäjäni oli paennut mukanaan varastettuja kruunuja.

Kyllä minun rehellisyyttäni sitten testattiin. Siivotessani löysin kolikoita ja seteleitä milloin mistäkin, pöydiltä pölyjä pyyhkiessä tai lattialle pudonneina. Nostin lattialle pudonneet rahat näkyviin ja pöydiltä löytyneet annoin olla samassa paikassa. Vähitellen rouva uskoi, että en ole varas.

En osannut laittaa ruokaa. Äiti meillä kokkasi. Rouva tyytyi ja sain auttaa muuten.

Rouva ja herra olivat rikkaita, niin päättelin. He omistivat omakotitalon lisäksi kaupunkiasunnon, joissa majoittui ruotsalaisia turisteja. Vaihdoimme rouvan kanssa lakanoita ja siistimme huoneita asukkaiden vaihtuessa.

Kotiin kirjoitin: ”Ostin uimapuvun.” Käsialaani luettiin: ”Ostin omenapuun” ja ihmeteltiin. Kävin joka aamu uimassa meressä. Isän rippilahjaksi ostama kullanhohtoinen rannekello kastui ja lakkasi käymästä. Surin sitä.

Herra oli ateisti. Minä puhuin herralle Jumalasta. Pidin keskusteluista herran kanssa ja pidin herrasta. Luulen että herrakin piti minusta. Ainakin hän oli kiinnostunut ajatuksistani.

Vapaata minulla oli sunnuntai-iltapäivät. Sain lainaksi polkupyörän ja lähdin Kyllikin luo Jomalaan. Hän tuli minua vastaan. Katselimme kirkkoa ulkopäin ja pyöräilimme lähiseuduilla muuten vain. Kyllikki oli apulaisena lapsiperheessä. Juhannuksena hän tuli Maarianhaminaan. Värikäs koristeltu juhannussalko puistossa oli nähtävyys, se jäi mieleen.

Herran ja rouvan puutarha oli upea. Kirsikkapuita en ollut aikaisemmin nähnyt edes kuvissa. Opettelin keittämään kahvia ja tarjoilemaan rouvalle ja hänen vierailleen puutarhaan.

Ne kirsikkapuut! Minulla on lastenkirja Kirsikkakestit, Edith Unnerstadin kirjoittama ja Ilon Wiklandin kuvittama. Kun katselen kirjan kuvia kirsikkapuista, muistan puutarhaa osoitteessa Havsgatan tio.

Ett halvt kilo sibullor

Kirsikat kypsyivät ja minä sain tehtäväksi poimia niitä ja viedä myytäväksi. Täydet kirsikkaämpärit pyöränsangassa poljin läheiseen kauppaan. Rahat kauppias tilitti rouvalle. Minä tein samalla muita ostoksia, ruotsinkielellä tietenkin. Korviani punoittaa vieläkin kun muistan. Halusin ostaa ett halvt kilo sibullor. Olisihan minun pitänyt tietää. Löökistä naapurin mummokin puhui.

Isän ennustus ei toteutunut. Palvelin herraa ja rouvaa kaksi kuukautta. Sain ensimmäisen palkkani. Kesätyön rahallista arvoa suurempi merkitys selvisi vuosia myöhemmin. Yliopisto-opintojen loppuvaiheeseen kuului suorittaa kypsyysnäyte ruotsinkielen taidossa. ” Har du varit I Sverige?” tentaattori kysyi. Ylpeänä kerroin kesätyöstäni Maarianhaminassa rouvan ja herran palveluksessa. Ansioluettelossani lukee:

”Asianomaisen tutkintolautakunnan apujäsenen antaman todistuksen mukaan osoittanut hyvää taitoa käyttää suullisesti ja kirjallisesti ruotsinkieltä.”

Oulussa 15.11.2022

Pirkko Myllylä

Muistojen vuosirenkaat

Kuva Yrjö Myllylä

On marraskuu, kun lupauduin pitämään alustuksen vanhusten kerhossa. Samaan aikaan asuinalueeni lähistöllä on menossa metsätyöt. Useampi metsuri on kaatamassa suuria honkia ja raivaamassa aluskasvillisuutta. Pyöräilen yhden luo ja kysyn, voisiko hän samalla sahata minulle kiekon jonkin kaadetun hongan tyvestä. Tarvitsen sitä havaintovälineeksi. Saan kiekkoni.

Mitä saamani puun vuosirenkaista voi lukea? kyselen. Mitä kaikkea vuosirenkaat kertovat? Saan vastauksia tai pikemminkin kysymyksiä, joihin vuosirenkaita tutkimalla voi etsiä vastauksia. Millaisessa maaperässä puu on kasvanut? Onko kasvuympäristö ollut valoisa vai pimeä? Onko ympäristössä tapahtunut jotakin muutosta, esimerkiksi saastepäästöjä? Onko puulla ollut tilaa kasvaa? Onko ympäristöä avarrettu ja ja valo lisääntynyt? Kaikki tällainen on luettavissa puun vuosirenkaista. Minun saamastani kiekosta näkyi puun valoisa lapsuus ja hyvä kasvupaikka vanhetessa. Välissä on ollut kitukasvuisia vuosia, metsäalan ihminen selittää.

Tarkastelemme kerholaisten kanssa puun elämää alkaen kiekon sisimmistä vuosirenkaista. Johdattelen kuulijat vuosirenkaitten tutkimisessa heidän lapsuutensa maisemiin, alkaen ennen kouluikää. Missä päin maailmaa oli heidän kotinsa, minkälainen oli talo, millainen ympäristö, kun he lähestyivät kotia ulkoapäin. Ulkoa he siirtyvät mielikuvissaan sisälle taloon, kävelevät huoneissa, aistivat lattian askeleittensa alla, matot, kodin seinät, näkymän ikkunoissa, huonekalut, tuoksut, tunnelmat, äänet.

Olen varannut jokaiselle piirustuspaperia ja värikyniä. Pyydän heitä piirtämään itsensä lapsuuden puuna ja sijoittamaan puuhun ikäkauteen liittyviä tapahtumia ja tunnelmia värien avulla. Pyydän heitä piirtämään myös nykyisyyden puunsa. Millainen puu siitä tulisi.

On mielenkiintoista jakaa kokemuksia puun piirtämisestä ja lapsuuden tarinoista yli kahdenkymmenen ihmisen kanssa. Lapsuuden maisema, koti paikkana, elää mielen syvissä kerroksissa. Muistiin palautuu tarkkoja kuvia. Kuikan huuto sunnuntaiaamuna järvellä. Joulu ja joulukuusi uudessa kodissa, johon lapsi on muuttanut. Kahden perheen talojen läheisyys ja lasten yhteiset pihaleikit. Paljon kertomista, tarinoita. Monilla muutto kodista rajan takaa lapsena. Vaikka jollakin muisti on heikentynyt, syntyy piirustuslehtiölle koivun heleä vihreys ja mieleen palautuu puu lapsuudenkodin ikkunan takana ja pihlajan kellanpunaisuus kypsän iän väreinä.

Elämänpuumme vuosirenkaissa näkyy kasvupaikkamme muutokset, valojen ja varjojen vaihtelut. Aistien kautta lapsi ottaa vastaan kokemuksia ympäristöstään. Ne ovat tallentuneet ruumiin muistiin voimakkaina tuntemuksina vaikka tietoinen mieli on ne unohtanut. Vanhustenkerholaiset katselivat elettyä elämää siitä kohdasta, missä he nyt olivat kuin lempeän suodattimen läpi.

Ihminen kantaa mukanaan omaa elämänhistoriaansa. Hän on elänyt jossakin paikassa ja paikkaan liittyy merkityksiä, muistoja. Latinan tunnilta jäi mieleen sananlasku: ”Omnia mea mecum porto” eli kaiken oman kannan mukanani. Aikuisuudessa ja vanhuudessa ihminen voi tavoittaa kasvupaikkansa kokemuskerrostumat. Pirkko-Liisa Linjaman runon sanoin: ”…kuin lettipäätytön juoksu pihan yli / kuin kesä, lapsuus, elämä.”

Muistaisimmeko muistojamme, jos emme muistaisi paikkoja? Muistot kiinnittävät meidät paikkoihin samalla tavalla kuin puu kiinnittyy juurilleen kasvupaikkaansa. Jokainen vuosirengas kertoo eletystä elämästä samoin kuin uurre kasvoissa. Kuulin kertomuksia lapsuuden kodista ja siihen liittyvistä muistoista. Nykyisyyden puusta kertominen jäi tarkoituksella vähemmälle. Kun ihmiset kertovat maailmasta, jossa he ovat eläneet, he kertovat elämästään, itsestään, identiteetistään. Kertominen on oman elämän hahmottamista. Kertomalla menneisyys ja muistot saavat uudenlaista tulkintaa.

Kuunteluoppilas

”Kerro mummu, kun sinä olit lapsi”, pyysi uudenvuoden vieraaksi kotiimme tullut pieni tyttö.

Ja minä kerroin, kun lapsena etsimme kananmunia. Kanat olivat munineet ulkorakennuksen alle. Naapurin Kaukon kanssa menimme elosuojaan paistamaan kananmunia ja sytytimme elosuojan tuleen. Aikuiset muodostivat ketjun kaivolta elosuojaan ja sammuttivat alkavan tulipalon. Sisareni muisteli aikuisena, että hän pääsi koulusta aikaisemmin kotiin, koska kotonani oli tulipalo.

Katolle kiipeäminen oli uroteko, jota aina muistelen lastenlapsille ja sitä nytkin muistelin. Sisartani pidettiin edelläkävijänä ja rohkeana ja kiipesin hänen perässään tikapuita pitkin talon katon harjalle. ”Et se sinä kiivennyt katolle”, yksi tädeistäni sanoi myöhemmin. Mutta minä muistan, kun istuin jyrkän katon harjalla ja navetan rakennustyömaalla ollut setä tuli hädissään auttamaan meidät alas.

Kun olin lapsi, ei ollut erikseen lasten pyöriä. Opettelin ajamaan äidin pyörällä ja opinkin. En osannut jarruttaa. Onneksi oli perunakellarin katto, johon pyörä pysähtyi.

Kerroin, kun pääsin kuunteluoppilaaksi yhden päivän ajaksi isosiskoni luokalle. Kuvailin koulun peräseinällä olevia puolapuita, joille voi kiivetä. Voimistelusali oli näin valmis ja paras muistoni on kun marssimme opettajan perässä ja lauloimme: ”Ken pojat tahdissa astua taitaa, suorana selkä ja pystyssä pää.”

Kerro, kun sinä olit kahdeksanvuotias, pyysi nyt kahdeksanvuotias tyttö.

Vieläkin voin palauttaa mieleen sen tunnin, jota muistelin lapsenlapselleni. Opettaja kertoi mielenkiintoisesti Joosefin tarinaa ja minä kuuntelin herpaantumatta. Niin kuunteli nyt kuunteluoppilaanikin kertomusta. Miten veljet olivat kateellisia Joosefille ja miten lopulta Jumala johdatti Joosefin elämää ja pelasti egyptiläisiä nälänhädästä ja miten Joosefin veljet tulivat hakemaan viljaa Egyptistä ja isä Jaakobkin tuli. Joosefin tarina oli minusta ihmeellinen ja meni yli ymmärrykseni.

Sitten alkoi Raamatun lukeminen Raimo Österbergin toimittamasta Kodin kuvaraamatusta. Sitä en ole lahjoittanut kenellekään. Tyttö kuunteli ja makasi kerrossängyn yläosassa, katsoi aina kuvat ensin ennen seuraavaa lukua. Minä istuin jakkaralla ja luin. Lue lisää, hän pyysi, kun aioin lopettaa. Jossakin vaiheessa panin merkin kirjan väliin. Jatkoimme jo seuraavana aamuna kirjan lukemista. Vanhan Testamentin jälkeen aloitimme Uuden Testamentin lukemisen.

Hän kuunteli, katsoi kuvia ja minä luin. Aina joskus hän kysyi jotakin. Mitä tarkoittaa evankeliumin kirjoittaja, hän kysyi, kun publikaani Leeviä kutsuttiin Matteukseksi. Ja mitä tarkoittaa ihmisten kalastaja? Se on vertauskuva, aloitin. Tarkoittaako se, että ihmiset uskoisivat Jumalaan? Olin lukenut, kuinka Henki vei Jeesuksen erämaahan Paholaisen kiusattavaksi ja Jeesus käski kiusaajaa menemään pois hänen luotaan. Nyt sinä sanoit kirosanan, hän kommentoi.

Mitä kaikkea tuo pieni tyttö mietti, kun hän keskittyneenä kuunteli. Yhtäkkiä hän kysyi: ”Miten kaikki tuo on voitu kirjoittaa Raamattuun?”

Selitin ja selitimme mitä osasimme. Meitä oli lopulta kolme aikuista vastaamassa lapsen kysymyksiin. Raamatun tapahtumia on kerrottu sukupolvelta toiselle suullisena perimätietona, selitimme. Myöhemmin on löydetty papyruskääröjä, joihin niitä on kirjoitettu. Jeesus syntyi kansan keskuuteen, jossa oli jo kirjoitustaito. Vanha Testamentti on kirjoitettu hepreaksi, Jeesus puhui itse arameaa. Uusi Testamentti on kirjoitettu kreikan kielellä. Esimerkiksi apostoli Paavali kirjoitti kirjeitä kreikankielellä tai hän saattoi sanella niitä. Kerroin, että minulla on kreikan- ja saksankielinen Uusi Testamentti kirjahyllyssä, Novum testamentum graece et germanice, painovuosi 1954. En ymmärrä kreikkaa, mutta kirja on minulle arvokas.

Raimo Österberg kirjoittaa lukijalle: ”Kodin kuvaraamattu on erityisesti lapsille ja nuorille suunnattu kirja. Sen tavoitteena on antaa kokonaiskäsitys Raamatun rikkaasta sisällöstä lyhyiden ja helposti ymmärrettävien kertomusten kautta. Kirjan jokaista kertomusta elävöittää kuva, jonka pyrkimyksenä on tukea kerrontaa ja havainnollistaa Raamatun maiden elämää, tapoja ja kulttuuria.”

Ei vain lapsille ja nuorille, ajattelen. Kuvaraamattu palvelee kaikenikäisiä lukijoita. Sitä voi tutkia yhdessä lasten kanssa ja yksinään. Se rohkaisee tarttumaan myös Raamattuun. Agricola käänsi aikoinaan Raamatun suomen kielelle. Kodin kuvaraamattu on käännetty englanniksi ja näin se tavoittaa lapsia ja nuoria ja vanhempia laajoilla alueilla.

Lapsi alkavan vuoden vieraana johdatti minut Raamatun kirjoitusten äärelle. Saimme kumpikin olla oppilaina.

Filippus julistaa evankeliumia etiopialaiselle hoviherralle. Kuva Raimo Österberg

Elämänpolkua

Kun täytin 60 vuotta, sain Sosiaalialan oppilaitosten opettajat – SOO ry:ltä lahjaksi Juho Karjalaisen grafiikkateoksen , jossa pieni lapsi makaa niskojensa varassa jalkojaan heilutellen. Takana on Anja Porion runo: ”Lapsi, tuo uuvuttava ja valloittava omistaa elämän ydinvoiman.”

Kun täytin 70 vuotta, jokainen lapsi ja lastenlapsi toi minulle makeansyöpölle lahjaksi suklaalevyn. Oliko se aikuisten lasteni toive, että oppisin kertarysäyksellä hillitsemään suklaahimoani.

Kun täytin 80 vuotta, sanoin syntymäpäiväjuhlassa 13-vuotiaalla tyttären pojalle: – Minun elämäni parasta aikaa eläkkeellä ollessa on ollut, kun sain hoitaa sinua pienenä. – Hyvä että kerroit, poika sanoi.

Ikä on muutakin kuin numeroita, kulunut fraasi jo.

Ennätin heitä jo kaivata, lomalaisia etelästä. Tiesin että meidän hiljainen talo täyttyy äänistä ja elämän ilosta. Olohuone muuttui hetkessä. Sohvatyynyt ja patjat – niitä on useita varastossa yöpyjiä varten – muuttuivat kaupungiksi, näyttävämmäksi kuin legopalikoilla rakennettu. Pääkatukin kaupungissa oli. Kaikki minun komeron hyllyille vuosien varrella kertyneet huivit löysivät kulkureiteiksi mikä mihinkin. Kaupungissa tarvittiin ajoneuvoja, tarvittiin liiketiloja ja pankkia. Kaikki järjestyi. Lastenhuoneesta – se on edelleen lastenlapsia varten – löytyi vanhoja ”rahoja”, jostakin pelistä säästyneitä, ja kätevä pankkiiri loihti lisäksi pankkikortit, eihän se mikään ihme ollut. Leikki kehittyi koko ajan, siihen tuli uutta ja uutta. En ennättänyt pysyä kaikessa mukana.

Yöksi kaupunki palautui entiselleen eli olohuoneeksi. Mutta jo seuraavana päivänä kehittyi uusi leikki. Autolla lähdettiin matkalle. Minua pyydettiin kuskiksi. Mihin matkustamme? – Venäjältä Thaimaahan, oli nopea vastaus kysymykseeni . Olihan se pitkä matka. Auto varustettiin hyvin. Monipuolinen asuntoauto se lopulta oli, koko ajan autoon kehitettiin lisätiloja. Minä istuin kuljettajan pukille ja törryyttelin ja puksuttelin parhaani mukaan eteenpäin. Välillä jaloiteltiin. En tiedä, pääsimmekö koskaan perille. Tärkeintä oli matka ja matkan teko, matkalla olo. Ehkä vielä tärkeämpää itse tekeminen, toiminta ja sen synnyttämä ilo. Ei siinä kännyköitä kaivattu.

Odotan jo seuraavaa vierailua. En enää sano, että olen vasta siivonnut eikä sohvatyynyjä saa panna lattialle. Sohvatyynyt palvelkoon. Alvar Aallon suunnittelemat sohvat ja sohvatyynyt ovat palvelleet ja kestäneet yli viisikymmentä vuotta. Sohvatyynyistä on moneksi. Niillä pieni poika aikoinaan huristeli vinhaa vauhtia, nyt tuo poika on jo nuori mies ja huristelee oikealla autolla. Vielä käy lastenlapsia leikkimässä kotimme olohuoneessa ja lastenhuoneessa. Minussa lapsi pääsee vielä mukaan ja innostuu. Kun vähän pintaa raapaisee, se löytyy jälleen.

Leikitäänkö piilosta vai leikitäänkö sokkosilla oloa? Muistan tätejäni, lasten kanssa leikkiviä tätejäni. Ja näen mielessäni vieläkin lapsuuden tuvan pitkän pöydän, jolle Anni-täti kiipesi piiloon, ettei sokko häntä tavoittaisi. Ja melkein kuin tuntisin ihollani tuon ihanan tunteen, kun tädit heijasivat siskoani ja minua vuorotellen viltissä isäni lapsuuden kodissa, jota ei enää ole.

Mitä muistoja minusta jää lapsilleni? Onko työ ollut etualalla elämässäni. Riipaisevaa oli nelivuotiaan pyyntö: – Jää äiti kotiin. Apulaisten voimin oli selvitty lastenhoidosta. Minä jäin kotiin. Sanoin irti työstäni valtion vakinaisesta virasta. Mutta haalin koko ajan uusia töitä. Olin levoton, en osannut olla kotiäiti.

Teuvo Ahon runo kirjasta Näkymättömän linnun pesäpuu käy kohti. Se on kuin omaa kokemustani, omaa puhettani. Tunnen kiitollisuutta elämän lahjasta ja sen rikkauksista.

Minulla on kiire.
Elämä odottaa.

Enää ei ole kiirettä.
On vain aikaa ajatella
Odottaa auringon laskemista,
odottaa uuden päivän
ihmettä.
Kiittää elämän lahjasta
tällä pysäkillä.

14.2.2021
Pirkko Myllylä

Sisällissodan runoilijoita

Luopioinen Mikkelinmäki. Kuva Mauri Myllylä 2018.

Luopioisten Mikkelinmäen ulkomuseoalueella vietettiin 15.7.2018 perinteistä kirkastussunnuntain kotiseutujuhlaa ja sen Runo-Kukkia tapahtumaa. Tilaisuuden järjestäjätahon Kukkia-Seura ry:n vuonna 2019 edesmennyt puheenjohtaja kyläaktivisti Erkki Toivari kuvassa selin oikealla. Teemana oli vuosi 1918. Sisällissodan runoja esitti lausujaryhmä ohjaajanaan Oili Ruukki. Kesäasukkaina osallistuimme juhlaan.

Tunnettujen runoilijoiden runot sisällissodan tapahtumista olivat minulle uutta. Tunsinhan minä heidän tuotantoaan mutta kaikki lausutut runot olivat uutta, Viljo Kajavan Helmikuun hämärässä, Kyttälä paloi ja Ihmiset piiloutuivat kellareihin, Emme me nähneet, Larin Kyöstin Tappotantereella ja Saapuville sankareille, Sauvo Puhtilan Ruusu on punainen, L. Onervan Aamun sarastus, Timo Malmin Tuolta marssivat valkoiset ja Tehtaan tytöt, pienten peltojen kasvatit, V.A. Koskenniemen Nuori Anssi, Anu Leppälän Runo Maire mummusta, Niilo Forsin Surun säveliä, Uuno Kailaan Kulkue ja Veljelleni. Runo-Kukkian esityksen aloitti Oili Ruukki Uuno Kailaan runolla Kulkue. Se samoin kuin Veljelleni on kokoelmassa Silmästä silmään, 1926. ”He tulevat iltaruskon aikaan, he tulevat työstä, he tulevat tehtaistaan. Noki niin kuin naamio kasvoilla; siinä on vakoja hien. Ja kaikkien selkä on painunut kumaraan.” Kansanlaulut ja kenraalimajuri Pertti Salmisen juhlapuhe liittyivät tilaisuudessa sisällissodan tapahtumiin.

Kun juhla oli ohi, jäimme juttelemaan Oili Ruukin, lausunnan ohjaajan kanssa. Ohjelmaa oli harjoiteltu pitkään. Jokaiselle vuodelle oli oma teemansa. Vuonna 1918 sisällissodasta oli kulunut 100 vuotta. Se kosketti luopioislaisia läheltä. Huomaamatta keskustelumme ajautui Uuno Kailaan runoihin, johtuiko se eläytyvästä esityksestä. Mikä Uuno Kailaan runo on läheisin lausunnan ohjaajalle, kysyimme. Hän mainitsi runon Kun olin kuollut. ”Kun olin kuollut, kun olin tuhkaa hiven vaskiuurnassa, alla mullan, kiven.” Se kosketti minuakin mutta mainitsin runon Paljain jaloin. ”Niin mä kerran tieni aloin, niin mä kuljen: paljain jaloin. Avohaavat syvät näissä ammottavat kantapäissä.” Maurille rakkain Uuno Kailaan runo on Suomalainen rukous laulettuna. Taneli Kuusiston säveltämänä se esitettiin ensi kerran Messuhallissa marraskuussa ennen talvisodan puhkeamista. ”Siunaa ja varjele meitä Korkein kädelläs. Kaitse ain kansamme teitä – Virsikirjaan virsi 584 otettiin vuonna 1986. Suomalainen rukous on ”kaunein koskaan kirjoitettu runo” psykiatrian professorin Kalle Achten mukaan.

V. Tarkiainen kirjoittaa 14.11.1932 mm. näin: ”Hän on luonut unen ja kuoleman rajamailla liikkuvista mielikuvista ja tunnoista yksinkertaisia ja eheitä runoja, joissa tuntuu väkevän hengen käynti ja joille sen vuoksi saattaa ennustaa pysyvää sijaa kirjallisuudessamme.”

Runoja julkaisunsa esipuheessa Uuno Kailas kirjoittaa Tuusulan Onnelassa 24.11.1932. ”Teen aluksi lukijalle paljastuksen, ehkä hiukan oudolta kuuluvan, mutta sen pahempi, toden: minun on ollut annettava kaikki alkuperäiset teokseni – lukuunottamatta poloista esikoiskokoelmaani, jonka julkaiseminen oli kokonaan erehdys – painettavaksi omasta mielestäni liian aikaisin, enemmän tai vähemmän keskeneräisinä. Jos lukija kysyy, miksi? Vastaan: siksi, että en omista linnaa Caprilla. Sellainenkaan puhtaasti henkinen ilmiö kuin runous ei voi välttää niiden lakien puserrusta, joilla aineen valta edelleen hallitsee maailmaamme…Lyriikka v o i ihmeellisesti kukoistaen elää kivenkolossakin, mutta sen t u l i s i, puhjetakseen harmonisimpaan kauneutensa täydellisyyteen, saada versoa ylellisyyskasvina, kiireettä, vapaasti, huolettoman onnellisena.”

Kotiin palattuani etsin kirjahyllystä runoteoksen Uuno Kailas Runoja. Se sisältää osiot Tuuli ja tähkä, 1922, Purjehtijat, 1925, Silmästä silmään, 1926, Paljain jaloin, 1928, Uni ja kuolema, 1931. Kirjan alkusivulla Uuno Eskolan maalauksessa katselee vakavakatseinen Uuno Kailas. Kirjani on kahdeksas painos, WSOY:n vuonna 1951 kustantama. Kirja on minulle lahja ja arvokas muisto abiturienttina. Luen omistuskirjoituksen: Pirkolle, Kaamasessa jouluna 1954 Elmalta, Paulilta ja Toivolta.

Selaan runokirjaa, pysähtelen. Koen voimakkaita tunteita lukiessani. On helppo yhtyä V. Tarkiaisen arviointiin. Viimeisessä osioissa löydän tutuista tutuimman runon Riemulaulu. Miksi se on niin tuttu. Olen merkinnyt lyijykynällä siihen lausuntaohjeita, painotuksia. Raudaskylässä musiikinopettajani Arvi Kytömäki ohjasi minua kun esitin sen juhlatilaisuuksissa.

Oulussa 13.9.2020

Pirkko Myllylä

Ajatuksia isovanhemmuudesta

Isovanhemmuus on tärkeä vaihe kahden tai useamman ihmisen keskinäisissä suhteissa. Tämä elämänvaihe tuo mukanaan uusia tehtäviä ja velvoitteitakin. Isovanhemmuutemme alkoi vuonna 1986 ja on jatkunut luonnollisesti näihin päiviin asti. Yleensä kysytään, miten eläkepäivät ovat sujuneet? Nyt pyydettiin kesäseuraradiossa 2016 kertomaan, miten olemme isovanhempina onnistuneet. Sitä varten piti hahmottaa ensin itselle, mistä tehtävistä siinä on ollut ajan saatossa perheessämme kysymys.

Pirkko ja Mauri Myllylä Maurin isovanhempien kodin seinustalla Luopioisissa 2013

Isovanhempien tehtävät

Sijaisvanhemmuus
–kotimiespalvelu
-matkustuskumppanuus
-lasten vanhemman tuuraaminen

Lasten perheiden tukeminen
-taloudellinen tukeminen
-yhteishankkeet
-henkinen ja hengellinen tuki

Sukupolven muistina toimiminen
-muistojen kirjaaminen
-suvun historian ylläpito
-kerronta ja tarinat

Luopuminen ja siihen valmistautuminen
-avun vastaanotto luopumiseen
-omaisuuden ja perinnön jako
-edunvalvonnan järjestäminen
-omaishoitajuus

Me olemme aloittaneet Isovanhemman vastuun kantamisen lapsen kummeina. Kummius ei kuulemma katoa kuolemassakaan. Se luo vastuuta kumpiinkin suuntiin.  Kastetodistuksessa olemme lupautuneet kasvattajiksi vanhempien apuna tai jopa sijaisena vanhemman poismenon vuoksi. Olemme lupautuneet tekemään voitavamme kummilapsen elämän kehittymiseksi ei vain ajallisuutta vaan myös iäisyyttä varten. Rukoileminen lapsen puolesta on aina mahdollista ja tärkeää. Isovanhemman tunne on, että nämä ovat tekemättömiä töitä ja laiminlyötyjä tehtäviä. Oma osaamattomuus ja vajavuus tärkeissä tehtävissä painaa mieltä.

Isovanhemmuus tutkimusten ja keskustelupalstojen mukaan

Ukki ja mummi haluavat kantaa vastuun siitä, että se, mitä he tekevät ja sanovat, vaikuttaa lapseen myönteisesti.  ”Autamme, kun pyytävät, tuppaudu emme ja koetamme pitää näppimme irti ja suumme supussa heidän huushollinhoidostaan,” vastasi eräs isoäiti kyselyssä.  Isoisän mielestä Isovanhemmuus on ”semmonen sivustakattojan rooli”.

L apsen mielestä hänen lastansa ei kasvateta samalla lailla kuin häntä. On kunnioitettava lapsen vanhempien roolia.  Isovanhemmalla ei ole opettajan kasvatusoikeutta. Miksi mummot ja vaarit haluavat omistaa lapsenlapsiaan ja puuttua kasvatukseen? Isovanhemmat voivat pilata lastenkasvatuksen kaiken sallivalla lepsuilulla.

Tutkimusten mukaan isovanhemmat osallistuvat lastenlastensa elämään monin eri tavoin. Sekä rahallista että hoitoapua annetaan paljon. Monet isovanhemmat myöntävät, että mummulassa säännöt ovat hiukan väljemmät, herkkuja syödään enemmän ja nukkumaan mennään myöhemmin. Lapsiperheet pitivät riittävänä, jos isovanhemmat hoitavat lastenlapsiaan edes muutaman kerran kuukaudessa. Ja tämä oli myös isovanhempien mielestä juuri sopiva määrä.

Hoitoavun lisäksi isovanhemmat kuljettavat lapsia hoitopaikkaan tai harrastuksiin, auttavat perheen kotitöissä ja kuuntelevat ja neuvovat. Rahaa antaa noin kolmannes, ja yli puolet ostaa lastenlapsilleen vaatteita ja tarvikkeita. Arvokkain apu, jota isovanhemmat voivat vauva- ja lapsiperheille antaa, on aika. Tästä olivat sekä lapsiperheet että isovanhemmat samaa mieltä.

Tutkimustuloksista ilmenee, että lasten mielestä tämän päivän isovanhemmilla on viihdyttäjän, yhteisen ajan antajan, opettajan, lahjojen antajan sekä auttajan muotokuvia. Isovanhempien tärkeimpiä tehtäviä ovat yhdessä oleminen, perinteen siirtäminen, tapakasvattaminen ja auttaminen. Lapset odottivat isovanhemmiltaan turvaa, yhteistä ajanviettoa sekä rahaa ja lahjoja.

Omia kokemuksia isovanhemmuudesta

Olimme vaimoni kanssa joulukuun alkuviikolla takapäivystäjänä lastenlapsiemme perheessä vanhempien ollessa kaamosta paossa lähempänä päiväntasaajaa. Kun lapset tulevat jo omin neuvoin toimeen, tehtävä oli vähän muodollinen. Kysyin pojalta, olenko minä sinulle tärkeä? Olet yhtä tärkeä, kuin muutkin ihmiset, oli hyvä vastaus.

Lasten koulussa on ensimmäisellä luokalla isovanhempien päivä, joita pidämme arvossa. Ekaluokkalainen arvosti sitä, että hänellä on vaari. Kaikilla sitä ei ole. Kuitenkin mummun merkitys on meidän perhepiirin lastenlapsille ensisijainen. Kirjassa lasten ajatuksia isovanhemmista lukee: ”Pidän isovanhemmistani, koska he asuvat samassa paikassa eivät erillään.” Isovanhemmuus on lapsen näkökulmasta luonnollinen ja yksinkertainen asia.

Varttuneempi opiskelijatytär ehdotti opettajalleen saada tehdä Suomen sota-ajan historiaa koskevan esitelmän isovanhempiaan haastattelemalla. Pyyntö ja myös pidetty esitelmä ilahduttivat opettajaa ja tietysti meitä haastateltavia. Isovanhemmuuden merkitys koulutuksessa on ymmärretty hyvin. Isovanhemmat ovat oman väen, oman paikan ja kansakunnan muisti. Sen hyödyntäminen on taito ja oivallus. Heikkokin muisti ja huonokin muisto ovat historiaa ja omaa menneisyyttä. Hiljaista tietoa kannattaa kertoa ja kirjoittaa ylös heräävää mielenkiintoa varten pyytämättä.

Isovanhemmatkin vanhenevat ja heidän suhteensa uuteen sukupolveen muuttuu ajan mukana jatkuvasti. Oman muistin ylläpito on valmistautumista muistin heikkenemiseen ja jopa muistisairauteen. Ikätoveriemme kanssa olemme keskustelleet aiheesta -toinen toisestamme huolehtiminen. Olemme kysyneet, huolehdittako te vielä lapsistanne vai ovatko osat jo vaihtuneet?

Mentori on osaava, arvostettu ja kokenut asiantuntija, joka neuvoo, tukee ja edistää kehityshaluista ja kokemattomampaa henkilöä työssä tai opiskelussa. Suhde perustuu avoimuuteen, molemminpuoliseen luottamukseen ja tasa-arvoisuuteen. Kokemukseni työelämässä osoitti, että mentorointikin on työtä, jota oppii vain tekemällä. Olin äsken mukana merkittävää kohdetta koskevassa yhteiskunnallisessa tutkimuksessa. Nuoremman ikäpolven edustajan mielestä uudistumista ei tapahdu ennen kuin suuret ikäluokat ovat kuolleet. He ovat vanhakantaisia ja kaiken kehittämisen jarruja. Minulle on sanottu, että on väärin, jos eläkeläiset vievät työt nuoremmilta.

Isoisä on omassa perhepiirissään mentorin asemassa ja tehtävässä. Sukupolvien välisen tasa-arvoisuuden ymmärtää teoriassa. Mutta kun isoisän tietokone kaatuu ja osaaminen loppuu siihen, on nöyrryttävä pyytämään apua kahta sukupolvea nuoremmilta lapsilta. Isoisänä tunnen olevani vähemmän antavana osapuolena ja hidas osallistumaan nuorempien asioihin.

Kesäseuraradion haastattelija kysyi, onko isovanhemmuuteemme kuuluneet yhteiset harrastukset lasten kanssa tai onko isovanhemmuus rajoittanut omia harrastuksia? Lasten lapsemme harrastavat jääkiekkoa, laskuvarjohyppyjä, motocrossia, musiikkia, syväsukellusta, voimailua jne. Niihin ei ole isoisällä nokankoputtamista. Kutsu talkoisiin isoisän metsäpalstalle välittyi kesäseuraradion kautta.

Haastattelija pyysi myös vertaamaan itseämme omiin isovanhempiimme. Mieleen tuli heidän olemuksestaan ympärille säteillyt ilon ja rakkauden viesti. He eivät herättäneet lapsissaan vihaa vaan kasvattivat ”Herran tahdon mukaan”.

Omasta mielestäni parasta isovanhemmuudessa on, että se antaa mahdollisuuden paikata niitä kohtia, mitkä ovat jääneet huonolle hoidolle omien lasten elämässä. Elämämme ei mene minkään yhden mallin tai järjestyksen mukaan. Monesti lapsi voi ottaa aloitteen käsiinsä vanhemmalle tai isovanhemmalle kuuluvassa tehtävässä.

Isovanhemmuus Raamatussa

Isovanhemmuus Raamatussa sisältyy sukupolvien elämään mutta ei korostetusti. Tiedämme apogryfikirjojen mukaan, että Jeesuksen  äidin Marian vanhemmat olivat Anna ja Joakim ja elivät noin 50-60 vuotta eKr. Annaa palvottiin katolisessa kirkossa pyhimyksenä. Tiedämme, että apostoli Timoteuksen isoäiti oli Loois. Paavali kiittää Jumalaa hänen vilpittömästä uskostaan samoin kuin Timoteuksen äidin uskosta. Kauniita nuorelle osoitettuja kohtia Raamatussa.

Lapsi on isovanhemmuuden keskiössä. Isovanhempikin on jonkun lapsi ja hänellä on lapsia. Seuraaviin lapsikeskeisiin kehotuksiin sisältyy Raamatun pääviesti isovanhemmallekin kasvattajana ja oman elämän ohjeena.

Lapset, olkaa vanhemmillenne kuuliaisia Herraa totellen, sillä se on oikein. ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” on ensimmäinen käsky, johon liittyy lupaus: ”jotta menestyisit ja eläisit kauan maan päällä”. Ja te isät, älkää herättäkö lapsissanne vihaa, vaan kasvattakaa ja ojentakaa heitä Herran tahdon mukaan. (Ef. 6:1–4)

Minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala. Aina kolmanteen ja neljänteen polveen minä panen lapset vastaamaan isiensä pahoista teoista, vaadin tilille ne, jotka vihaavat minua. Mutta polvesta polveen minä osoitan armoni niille tuhansille, jotka rakastavat minua ja noudattavat minun käskyjäni.

Iisakin ja Rebekan perheen elämän kuvaus kertoo ajasta, kun Iisak oli tullut vanhaksi ja tarvitsi Rebekan omaishoitajanaan. Suuri viisaus on siinä, että isovanhempia on kaksi, jotka tukevat toisiaan ja voivat korvata toisen tai olla avuksi toisilleen kun apua tarvitaan.

9.12.2015 Mauri Myllylä