Muistojen vuosirenkaat

Kuva Yrjö Myllylä

On marraskuu, kun lupauduin pitämään alustuksen vanhusten kerhossa. Samaan aikaan asuinalueeni lähistöllä on menossa metsätyöt. Useampi metsuri on kaatamassa suuria honkia ja raivaamassa aluskasvillisuutta. Pyöräilen yhden luo ja kysyn, voisiko hän samalla sahata minulle kiekon jonkin kaadetun hongan tyvestä. Tarvitsen sitä havaintovälineeksi. Saan kiekkoni.

Mitä saamani puun vuosirenkaista voi lukea? kyselen. Mitä kaikkea vuosirenkaat kertovat? Saan vastauksia tai pikemminkin kysymyksiä, joihin vuosirenkaita tutkimalla voi etsiä vastauksia. Millaisessa maaperässä puu on kasvanut? Onko kasvuympäristö ollut valoisa vai pimeä? Onko ympäristössä tapahtunut jotakin muutosta, esimerkiksi saastepäästöjä? Onko puulla ollut tilaa kasvaa? Onko ympäristöä avarrettu ja ja valo lisääntynyt? Kaikki tällainen on luettavissa puun vuosirenkaista. Minun saamastani kiekosta näkyi puun valoisa lapsuus ja hyvä kasvupaikka vanhetessa. Välissä on ollut kitukasvuisia vuosia, metsäalan ihminen selittää.

Tarkastelemme kerholaisten kanssa puun elämää alkaen kiekon sisimmistä vuosirenkaista. Johdattelen kuulijat vuosirenkaitten tutkimisessa heidän lapsuutensa maisemiin, alkaen ennen kouluikää. Missä päin maailmaa oli heidän kotinsa, minkälainen oli talo, millainen ympäristö, kun he lähestyivät kotia ulkoapäin. Ulkoa he siirtyvät mielikuvissaan sisälle taloon, kävelevät huoneissa, aistivat lattian askeleittensa alla, matot, kodin seinät, näkymän ikkunoissa, huonekalut, tuoksut, tunnelmat, äänet.

Olen varannut jokaiselle piirustuspaperia ja värikyniä. Pyydän heitä piirtämään itsensä lapsuuden puuna ja sijoittamaan puuhun ikäkauteen liittyviä tapahtumia ja tunnelmia värien avulla. Pyydän heitä piirtämään myös nykyisyyden puunsa. Millainen puu siitä tulisi.

On mielenkiintoista jakaa kokemuksia puun piirtämisestä ja lapsuuden tarinoista yli kahdenkymmenen ihmisen kanssa. Lapsuuden maisema, koti paikkana, elää mielen syvissä kerroksissa. Muistiin palautuu tarkkoja kuvia. Kuikan huuto sunnuntaiaamuna järvellä. Joulu ja joulukuusi uudessa kodissa, johon lapsi on muuttanut. Kahden perheen talojen läheisyys ja lasten yhteiset pihaleikit. Paljon kertomista, tarinoita. Monilla muutto kodista rajan takaa lapsena. Vaikka jollakin muisti on heikentynyt, syntyy piirustuslehtiölle koivun heleä vihreys ja mieleen palautuu puu lapsuudenkodin ikkunan takana ja pihlajan kellanpunaisuus kypsän iän väreinä.

Elämänpuumme vuosirenkaissa näkyy kasvupaikkamme muutokset, valojen ja varjojen vaihtelut. Aistien kautta lapsi ottaa vastaan kokemuksia ympäristöstään. Ne ovat tallentuneet ruumiin muistiin voimakkaina tuntemuksina vaikka tietoinen mieli on ne unohtanut. Vanhustenkerholaiset katselivat elettyä elämää siitä kohdasta, missä he nyt olivat kuin lempeän suodattimen läpi.

Ihminen kantaa mukanaan omaa elämänhistoriaansa. Hän on elänyt jossakin paikassa ja paikkaan liittyy merkityksiä, muistoja. Latinan tunnilta jäi mieleen sananlasku: ”Omnia mea mecum porto” eli kaiken oman kannan mukanani. Aikuisuudessa ja vanhuudessa ihminen voi tavoittaa kasvupaikkansa kokemuskerrostumat. Pirkko-Liisa Linjaman runon sanoin: ”…kuin lettipäätytön juoksu pihan yli / kuin kesä, lapsuus, elämä.”

Muistaisimmeko muistojamme, jos emme muistaisi paikkoja? Muistot kiinnittävät meidät paikkoihin samalla tavalla kuin puu kiinnittyy juurilleen kasvupaikkaansa. Jokainen vuosirengas kertoo eletystä elämästä samoin kuin uurre kasvoissa. Kuulin kertomuksia lapsuuden kodista ja siihen liittyvistä muistoista. Nykyisyyden puusta kertominen jäi tarkoituksella vähemmälle. Kun ihmiset kertovat maailmasta, jossa he ovat eläneet, he kertovat elämästään, itsestään, identiteetistään. Kertominen on oman elämän hahmottamista. Kertomalla menneisyys ja muistot saavat uudenlaista tulkintaa.

Kuunteluoppilas

”Kerro mummu, kun sinä olit lapsi”, pyysi uudenvuoden vieraaksi kotiimme tullut pieni tyttö.

Ja minä kerroin, kun lapsena etsimme kananmunia. Kanat olivat munineet ulkorakennuksen alle. Naapurin Kaukon kanssa menimme elosuojaan paistamaan kananmunia ja sytytimme elosuojan tuleen. Aikuiset muodostivat ketjun kaivolta elosuojaan ja sammuttivat alkavan tulipalon. Sisareni muisteli aikuisena, että hän pääsi koulusta aikaisemmin kotiin, koska kotonani oli tulipalo.

Katolle kiipeäminen oli uroteko, jota aina muistelen lastenlapsille ja sitä nytkin muistelin. Sisartani pidettiin edelläkävijänä ja rohkeana ja kiipesin hänen perässään tikapuita pitkin talon katon harjalle. ”Et se sinä kiivennyt katolle”, yksi tädeistäni sanoi myöhemmin. Mutta minä muistan, kun istuin jyrkän katon harjalla ja navetan rakennustyömaalla ollut setä tuli hädissään auttamaan meidät alas.

Kun olin lapsi, ei ollut erikseen lasten pyöriä. Opettelin ajamaan äidin pyörällä ja opinkin. En osannut jarruttaa. Onneksi oli perunakellarin katto, johon pyörä pysähtyi.

Kerroin, kun pääsin kuunteluoppilaaksi yhden päivän ajaksi isosiskoni luokalle. Kuvailin koulun peräseinällä olevia puolapuita, joille voi kiivetä. Voimistelusali oli näin valmis ja paras muistoni on kun marssimme opettajan perässä ja lauloimme: ”Ken pojat tahdissa astua taitaa, suorana selkä ja pystyssä pää.”

Kerro, kun sinä olit kahdeksanvuotias, pyysi nyt kahdeksanvuotias tyttö.

Vieläkin voin palauttaa mieleen sen tunnin, jota muistelin lapsenlapselleni. Opettaja kertoi mielenkiintoisesti Joosefin tarinaa ja minä kuuntelin herpaantumatta. Niin kuunteli nyt kuunteluoppilaanikin kertomusta. Miten veljet olivat kateellisia Joosefille ja miten lopulta Jumala johdatti Joosefin elämää ja pelasti egyptiläisiä nälänhädästä ja miten Joosefin veljet tulivat hakemaan viljaa Egyptistä ja isä Jaakobkin tuli. Joosefin tarina oli minusta ihmeellinen ja meni yli ymmärrykseni.

Sitten alkoi Raamatun lukeminen Raimo Österbergin toimittamasta Kodin kuvaraamatusta. Sitä en ole lahjoittanut kenellekään. Tyttö kuunteli ja makasi kerrossängyn yläosassa, katsoi aina kuvat ensin ennen seuraavaa lukua. Minä istuin jakkaralla ja luin. Lue lisää, hän pyysi, kun aioin lopettaa. Jossakin vaiheessa panin merkin kirjan väliin. Jatkoimme jo seuraavana aamuna kirjan lukemista. Vanhan Testamentin jälkeen aloitimme Uuden Testamentin lukemisen.

Hän kuunteli, katsoi kuvia ja minä luin. Aina joskus hän kysyi jotakin. Mitä tarkoittaa evankeliumin kirjoittaja, hän kysyi, kun publikaani Leeviä kutsuttiin Matteukseksi. Ja mitä tarkoittaa ihmisten kalastaja? Se on vertauskuva, aloitin. Tarkoittaako se, että ihmiset uskoisivat Jumalaan? Olin lukenut, kuinka Henki vei Jeesuksen erämaahan Paholaisen kiusattavaksi ja Jeesus käski kiusaajaa menemään pois hänen luotaan. Nyt sinä sanoit kirosanan, hän kommentoi.

Mitä kaikkea tuo pieni tyttö mietti, kun hän keskittyneenä kuunteli. Yhtäkkiä hän kysyi: ”Miten kaikki tuo on voitu kirjoittaa Raamattuun?”

Selitin ja selitimme mitä osasimme. Meitä oli lopulta kolme aikuista vastaamassa lapsen kysymyksiin. Raamatun tapahtumia on kerrottu sukupolvelta toiselle suullisena perimätietona, selitimme. Myöhemmin on löydetty papyruskääröjä, joihin niitä on kirjoitettu. Jeesus syntyi kansan keskuuteen, jossa oli jo kirjoitustaito. Vanha Testamentti on kirjoitettu hepreaksi, Jeesus puhui itse arameaa. Uusi Testamentti on kirjoitettu kreikan kielellä. Esimerkiksi apostoli Paavali kirjoitti kirjeitä kreikankielellä tai hän saattoi sanella niitä. Kerroin, että minulla on kreikan- ja saksankielinen Uusi Testamentti kirjahyllyssä, Novum testamentum graece et germanice, painovuosi 1954. En ymmärrä kreikkaa, mutta kirja on minulle arvokas.

Raimo Österberg kirjoittaa lukijalle: ”Kodin kuvaraamattu on erityisesti lapsille ja nuorille suunnattu kirja. Sen tavoitteena on antaa kokonaiskäsitys Raamatun rikkaasta sisällöstä lyhyiden ja helposti ymmärrettävien kertomusten kautta. Kirjan jokaista kertomusta elävöittää kuva, jonka pyrkimyksenä on tukea kerrontaa ja havainnollistaa Raamatun maiden elämää, tapoja ja kulttuuria.”

Ei vain lapsille ja nuorille, ajattelen. Kuvaraamattu palvelee kaikenikäisiä lukijoita. Sitä voi tutkia yhdessä lasten kanssa ja yksinään. Se rohkaisee tarttumaan myös Raamattuun. Agricola käänsi aikoinaan Raamatun suomen kielelle. Kodin kuvaraamattu on käännetty englanniksi ja näin se tavoittaa lapsia ja nuoria ja vanhempia laajoilla alueilla.

Lapsi alkavan vuoden vieraana johdatti minut Raamatun kirjoitusten äärelle. Saimme kumpikin olla oppilaina.

Filippus julistaa evankeliumia etiopialaiselle hoviherralle. Kuva Raimo Österberg

Vierailu Riutulan lastenkodissa

Joululoma Kaamasessa vuonna 1954 on unohtumaton kokemus. Olimme abiturientteja Elman kanssa. Elman veli Toivo oli kansakoulun opettajana Kaamasen kansakoululla, jossa vietimme joululoman. Myös  veljeksistä nuorin tuli Savosta pohjoiseen joulunviettoon. Sain Elman veljeltä lahjaksi Tuomo Itkosen kirjan Samikiel Abis  Lapinkielinen aapinen ja Uuno Kailaan Runoja, arvokkaita muistoja molemmat tuolta matkalta.

Mutta miten me pääsimme maailman pohjoisimpaan lastenkotiin Riutulaan? Pitkospuitako pitkin kävelimme ne viimeiset kahdeksan kilometriä vai porokyydilläkö? Varmaankin porokyydillä, olimmehan saaneet olla poroajelulla Kaamasessa aiemmin. Presidentti Urho Kekkonen vieraili lastenkodissa ja ihmetteli, kuinka näin eristyksessä on mahdollista elää ja lupasi tien, joka valmistui hänen käyntinsä jälkeen vuonna 1963. Tarpeellinen lahja kaukana erämaassa olevaan lastenkotiin.

Naemi Von Bonsdorf tuli Inariin sairaanhoitajaksi ja osti rappeutuneen Riutulan tilan Inarista Muddusjärven rannalta vuonna 1903. Hän lahjoitti sen NNKY:lle vanhusten ja lasten turvakodiksi.  Vanhuksille rakennettiin oma turvakoti  Toivoniemi Muddusjärven toiselle rannalle. Lastenkodille olikin pohjoisessa tarvetta, sillä Lapissa oli vielä 1900-luvun alussa käytössä huutolaisjärjestelmä. Lastenkodin toiminta alkoi loppiaisena 1907 ja toimi siinä tehtävässä vuoteen 1978. Naemi Von Bonsdorf oli sen ensimmäinen johtajatar. Sosiaaliturvan ja elintason kohotessa lastenkoti voitiin lakkauttaa.

Maailmanlaajuinen Espanjantauti  vuosina 1918 -1919  surmasi  arviolta 40 – 50 miljoonaa ihmistä, ehkä enemmänkin.  Tautiin kuoli 19000 – 27000 suomalaista. Erityisen tuhoisa epidemia oli Inarissa. Taudin kolmas aalto jätti jälkeensä lukuisia orpolapsia, sillä tauti surmasi 10 prosenttia Inarin väestöstä. Yllätyin, kun luin, mitä tapahtui yli kolmekymmentä vuotta aikaisemmin Kaamasessa, jossa me vierailimme:  Inarin ja Utsjoen aluelääkäri  Yrjö Jukola totesi ensimmäiset influenssaan sairastuneet 10.päivä tammikuuta 1920 Kaamasen kylässä. Potilaat olivat saaneet tartunnan kauppamatkallaan Norjan puolella Näätämön kylässä. Tauti levisi nopeasti koko Kaamasen kylään ja edelleen muihin kyliin. Elina Linnanmäki, Anaras – Espanjantaudin tuhot Inarissa 1920

Norjan puolella mekin kävimme Elman kanssa vain saadaksemme kertoa, että ylitimme rajan. Lähdimme päivän matkalle postiautolla kohti pohjoisinta Suomea. Ennen paluumatkaa auton ollessa pysähtyneenä juoksimme pikaisesti Norjan puolelle ja takaisin. Olimme käyneet ulkomailla! Emme silloin tienneet Kaamasen nyt jo sadan vuoden takaista surullista tautihistoriaa.

Espanjantauti Inarissa jätti jälkeensä noin 120 orpolasta. Lapset hoidettiin osin keräysavustuksilla perustetussa lastenkodissa  täysin suomenkielisessä ympäristössä, mikä oli omiaan edistämään suomalaistumista.  Riutulan lastenkoti oli pelastus näille orpolapsille. Elina Linnanmäki,  Anaras – Espanjantaudin tuhot Inarissa 1920 http://www.samimuseum.fi/anaras/historia/espanjan.html

Toinen maailmansota koetteli silloisia lastenkodin lapsia ja henkilökuntaa. Heidät lähetettiin evakkoon Ruotsiin ja Ylivieskaan vuonna 1944. Onneksi rakennukset olivat jääneet saksalaisilta miehittäjiltä polttamatta. Panokset he olivat  asettaneet valmiiksi. Irtaimisto oli tosin tuhottu, kertoo Vassatokan, Nuoriso- ja luontomatkailukeskuksen historia.

Ja siellä me nyt vierailimme Elman kanssa, muistaakseni uudenvuoden puolella vuonna 1955. Muistikuvani on, että istuimme lattialla tai jollakin korokkeella lasten kanssa ja lapset touhusivat ympärillämme, esittelivät meille jotakin, kirjaako, jota luimme heille. Joku pienimmistä lapsista tuli istumaan syliin. Tilava huone ja paljon lapsia ympärillä. Lapset olivat kouluikäisiä ja nuorempia. Riutulassa oli oma koulu lapsille. En muista muita yksityiskohtia tuosta vierailusta. Vain sen, että istuimme lasten ympäröimänä ja keskityimme lapsiin. Aikuiset olivat jossain taustalla. Olisin monta kertaa halunnut vaihtaa ajatuksia Elman kanssa myös tuosta vierailustamme Riutulan lastenkodissa. 2000-luvun alkupuolella pidimme ensimmäisen luokkakokouksen. Kyselin tietoja Elmasta. Myöhemmin yksi luokkatovereistani tiesi kertoa Elman kuolemasta.

Vuotta myöhemmin Riutulassa vierailumme jälkeen luin lehdestä mielenkiintoisen uutisen.  Amerikkalaiset sotilaat  käynnistivät vuonna 1956 Riutulan lastenkodin lapsille joululahjajakelun, joka jatkui joka joulu vuoteen 1978 saakka, niin kauan kuin lastenkoti oli toiminnassa. Lastenkoti tuli tunnetuksi USA:laisen viestintälaivueen operaatiosta ”Kulkuset.”

Lapin Kansa kirjoitti asiasta  20.12.2017: Riutulan lastenkodin luminen piha täyttyi innokkaasti huiskuttavista lapsista, kun joululahjoja tuova Amerikan ilmavoimien kone kaarsi talon ylle vaaputtaen siipiään tervehdyksenä. Lahjoiksi lapset saattoivat saada rattikelkkoja, koulutarvikkeita, suksia, transistoriradioita, leluja ja vaatteita. – Syrjäisessä Riutulassa saatiin silloin maistella jopa ennen näkemättömiä appelsiineja.

Turun Sanomat kirjoitti 17.12.2018: Amerikkalaislentäjät toivat joulun Lapin lapsille. Yhdysvaltain Euroopassa olevien ilmavoimien yksikön lentäjät tulivat tervehtimään pieniä suojattejaan ja valmistamaan heille iloisen joulun.

Inariin ja pohjoisen hiihtokeskuksiin on ollut tungosta tänä talvena 2020. Olimme Inarissa tammikuun viimeisellä viikolla hiihtämässä. Matkan varrella kohtasimme kiinalaisia huoltoasemilla, kauppakeskuksissa ja matkalla lentokentälle. Joillakin oli suojanaamarit. Ensimmäinen koronaepäily kerrottiin olleen Kiinasta tulleella matkailijalla. Epäily osoittautui silloin aiheettomaksi.

Miten nyt Inarin ja muitten  Lapin kuntien terveyspalvelut  kestäisivät suomalaisten matkailijoiden ryntäystä laskettelukeskuksiin. Miten ne kestivät espanjantaudin aikaan. ”Inarin kunnallinen sairaanhoito oli aluelääkärin, sairaanhoitajan , 7 -paikkaisen sairaalan ja apteekin varassa. Sairaala täyttyi nopeasti influenssapotilaista.  Sairaanhoitaja Ylioja ja hänen kaksi apulaistaan sairastuivat pian itsekin. Kullankaivaja Otto Schneider tuli pelastajaksi, lämmitti huoneet, keitti ruokaa ja lääkitsi potilaita.” Anaras – Espanjantaudin tuhot Inarissa.

Ystävyyttä, pyyteetöntä avunantoa, sitä tarvittiin silloin ja tarvitaan tänään.

 

Elämäni merkkivuosia

Mistä muistoista olisi kiva kirjoittaa. Anja Koski-Jännes on julkaissut  vuonna 2018 mielenkiintoisen kirjan MUSTA JA VALKOINEN PROTESTISUKUPOLVI Kuohuva kesä 68 Yhdysvalloissa. Hän kiersi nuorena freelancertoimittajana  kesällä 1968 Yhdysvalloissa. Samana kesänä  mekin kiersimme Yhdysvalloissa.

Olisiko muita oman elämäni merkkivuosia, joista haluaisin kirjoittaa. Pitää oikein ruveta miettimään.

Sitten keksin. Olin tilaisuudessa, jossa nainen kertoi viettäneensä 20-vuotisjuhlaa. Aiheena oli hänen innostumisensa runojen lausumiseen. Hän oli saanut opetusta ja siitä oli syttynyt ilo ja rakkaus runoihin ja niiden esittämiseen.

Mietin, milloin ja miten minun rakkauteni runoihin on syntynyt. Minä sain oppikoulussa luokkatovereilta ja  opiskeluaikana kurssitovereilta ja aikuisopiskelijoiltanikin  lahjaksi runokirjoja. Ostin niitä kyllä itsekin. Ja syntymäpäivilläni kymmeniä vuosia myöhemmin oppikoulussa alemmilla luokilla opiskellut  sanoi, että minut muistetaan lausumassa runoja koulun juhlissa.

Palaan alkuun eli kansakoulun ensimmäisen luokan kevätjuhlaan, jossa lausuin Otto Mannisen runon Joutsenet. Yli soiluvan veen ne sousi, ne aallon ulpuina ui. Kun aurinko nuorna nousi, yöt pohjolan kun punastui.  Ja viimeinen säkeistö: Kohos siiville kerran ne sitten, suvi kun oli muistoja vain… ja näen joutsenparven, valkopukuisten luokkatoverien,  kohoavan siiville ja lehahtavan näkymättömiin väliverhon taakse. Merkkivuosi on ollut jatkosodan jatkumoa.

Olin oppikoulussa toisella paikkakunnalla Raudaskylässä ja palannut lauantaina kotiin. Istuimme äidin kanssa tuvan pöydän ääressä lavitsalla. Siinä äiti lausuu minulle Aleksis Kiven runon Kaukametsä. Hetki on pyhä, on pyhän aatto. Sota on ohi, on rauhan aika. Palasin tuohon hetkeen aikuisena.

Näky

Ruokapöydän vieressä on lavitsa. Ikkuna avautuu pihamaalle. Orapihlaja-aita erottaa sisäpihan ulkorakennuksista, navetasta ja tallista, liiteristä ja pikkutuvasta, jossa on sauna ja leivinuuni tuvan puolella. On lauantaipäivä. Sauna on lämpiämässä. Istun äidin vieressä lavitsalla ja näen ulkorakennukset, mutta näen myös korkeat siniset ukonhatut puutarhassa, sinisemmät kuin taivas, marjapensaat ja luonnonkivistä ladotun käytävänkoivukujalle ja maantielle, jota pitkin pääsee vaikka kaupunkiin asti, mutta minä olen liian nuori  matkustamaan niin kauas yksin.  ”Haluatko kuulla runon?” äiti kysyy.

Havahdun. Yllätyn. Kirjoja äiti on aina tuonut kaupungista. Minulla on kaikki Anni Swanin kirjat ja runotyttökirjat, on Mika Waltarin Kaarina Maununtytär ja on Raul Roineen satukirjoja. Jokaisella kaupunkimatkalla äiti on ostanut kirjan tuliaiseksi. Nyt olen jo oppikoululainen, asun toisella paikkakunnalla ja olen käymässä kotona viikonloppuna.  ”Haluan.”

Äiti katsoo jonnekin kauas, yli pihamaan, yli maantien ja aloittaa: Alas kalliolta lapsi riensi, äitins’ luoksi riensi hän.

Minä näen lapsen juoksevan kalliorinnettä alas äitinsä luokse vaalea tukka hulmuten ja kuulen hänen huutavan jo kaukaa näkemästään ihastuneena kasvot loistaen: ”Nähnyt olen taivaan maan.”  Runon äiti on ihmeissään ja kysyy lapselta: Mitä haastelet, mun pienoiseni, mitä taivaan kaukamaast’? Missä näit sä autuaitten maailman? Sano kultaomenain.

Enää edessäni ei avaudu kotipiha, ei sen ulkorakennukset. Äidin ääni johdattaa lapsen kulkua. Seison vuoren harjanteella, katselen ympärilleni ja näen nummen sinertävän, honkametsän kaukasen. Katselen näkyä, joka avautuu eteeni. Aivan kuin aurinko valaisisi koivujen kärjet, hongiksi ne muuttuvat ja tie muuttuu, se kohoaa ylöspäin, hohtaa kullalle, on kultasannotettu tie. Jokin itsessä liikahtaa, onko se kaipaus, kauneuden ja pyhyyden kosketus, äidin lausuessa minulle runoa. Avaamassa minulle runon näkyä, joka mykistää. Äidin ääni jatkaa, runon äiti puhuu lapselleen. Olen tuo lapsi, joka on näkynsä lumoissa siinä kodin lavitsalla arkisena lauantaipäivänä, pyhän aattona.

Runojen puhuteltavana

Mielestäni en ole musikaalinen mutta minulla oli oppikoulussa hyvä musiikinopettaja Arvi Kytömäki. Hyvä siinäkin mielessä, että hän huomasi kiinnostukseni runoihin ja rupesi ohjaamaan minua lausunnassa. Hän on siis ensimmäinen opettajani lausunnassa ellei oteta huomioon silloin kansakoulun ensimmäisellä luokan kevätjuhlassa opettajani Anni Lempisen ohjausta. Muistan monia rakkaita runoja, joita lausuin oppikoulun juhlissa. Jostakin syystä minua eniten ravisuttanut runo on Jaakko Haavion runo Excelsior: Ylös vuorelle tie,  yli rotkojen, iljangoiden, päin huippuja korkeita…Eli voisin viettää  saamani ohjauksen 70-vuotisjuhlaa.   

Runot seurasivat mukana työelämään. Mielenkiintoista oli hyödyntää runoja opiskelussa. Pyysin opiskelijoita etsimään ikäkausiin liittyviä runoja ja he etsivät niitä tahoillaan. Alpo Noposen runoa Mahdoton ratkaista olen esittänyt monta kertaa. Se on ystävät ratkaista mahdoton minä aikana ihminen kaunein on. Vaikuttavinta oli esittää pyydettynä nuorukaisen osuus auto-onnettomuudessa kuolleen sukulaispojan hautajaisissa.

Yksi kauneimpia runoja on mielessäni Otto Mannisen runo vuodelta 1905: Veet viihtyy, tyrskyt tyventyy: vuo syvenee.  Häät häipyy,  vieraat vähenee:  yö lähenee. Yö uinua sun syleilyys, suur’ iäisyys. Myös tuon runon kuuleminen ensi kerran oli vaikuttava kokemus. Olin koulutuksessa, joka käsitteli vanhuutta. Kouluttaja mainitsi tämän Otto Mannisen runon ja esitti sen. Siitä asti se on ollut mielessäni yksi kauneimmista runoista.

Leikittelen ajatuksella, että minäkin järjestän juhlan, jossa lausun minulle rakkaimpia runoja. Ohjelmistooni kuuluisi myös Uuno Kailaan runo Riemuvuosi. Uuno Kailaan kirja  Runoja on sekin lahjaksi saatu. Omistuskirjoitus on upealla käsialalla: Pirkolle, Kaamasessa jouluna 1954 Elmalta, Paulilta ja Toivolta. Myös Pentti Murron runokirjan runoja PEILIMAASSA Runoja vammaisuuden verhon takaa kuuluisi ohjelmistooni. Kirjassa on omistuskirjoitus:  Pentti 19.12.94. Olin kirjan julkistamistilaisuudessa. Lausuisin runon Eilen olin peilimaassa  varoin,  varoin  mutta yhden rikoin  tänään se halkeama  jakaa kasvoni kahtia  kuin nauruni olisi   kaksi naurua  rikki ollessani  olen enemmän.

Ehkä ohjelmistooni ottaisin Aila Meriluodon Lasimaalaus. Sain kirjan luokkatoveriltani Siljalta, Pirkolle muistoksi 6.4. -53.  Siljaakaan en voi enää tavata. Kirjan välissä on Aila Meriluodon runo Ateljee. Siljan muistoksi haluaisin sen esittää. Runon lopussa on Siljan kauniilla käsialalla teksti: Pirrelle 22.11.-54 Siljukalta.

Teen yllättävän havainnon. Minun Aila Meriluodon lahjakirjani on 9. painos 1951 ja painosten yhteismäärä 27.000 kpl. Minulla ei ole vertailulukuja nykyisten runokirjojen painosmääriin.

Aivan viime aikoina olen opiskellut Aale Tynnin runoa Kaarisilta. Toisille annan toiset tehtävät   mutta sinulta lapseni tahdon   että kaarisillan teet…

Joskus jokin runo vavisuttaa. Muistan hetken kun jossakin koulutustilaisuudessa huonetoverini antoi minulle Nazim Hikmetin runon Niin se on. Ostin tuon Brita Polttilan suomentaman turkkilaisen pakolaisen runokirjan Punainen omena, painovuosi 1976. Se on yksi vaikuttavimpia runokirjojani. Siinä elämäntilanteessani tuo runon vaikutus järisytti. Kuin olisin ollut kirkossa jonka katosta tulvi valoa. Seison voimistuvassa valossa,  maailma on kaunis, käteni täynnä halua.  En väsy puitten katsomiseen,  täynnä toivoa ne viheriöivät.  Aurinkoinen polku polveilee  silkkiäispuiden alla.  Seison vankilan sairaalan ikkunassa,   lääkkeitten tuoksu ei tunnu,  ehkä neilikat kukkivat jossain.  Että on vanki ei merkitse mitään  tällä hetkellä,  vain se merkitsee, että ei hellitä.  Niin se on.

Oli kaksivuotisen koulutuspäivämme päätös vuonna 1995  ja hyvästijättöjen hetki. Kerroin Martti Lindqvistille tuosta Nazim Hikmetin runosta. Martti sanoi, että myös hänelle nuo runot merkitsevät paljon ja hän lausui itselleen tärkeimmän runon: Meristä kaunein  on vielä purjehtimatta.  Lapsista kaunein  on vielä kehdossaan.  Päivistä kauneimmat ovat vielä elämättä.  Sanoista kaunein  jonka haluan sinulle sanoa, se on vielä sanomatta.  

En taida sittenkään järjestää runojuhlaa. Mieluisia runoja on enemmän kuin muistinkaan. Ja tässä on vain osa nuoruusvuosiin liittyviä merkkivuosia.

Reetta Räty kirjoittaa HS TEEMA nro: 1/2020: ”Aleksis Kivi kirjoitti aikana , jolloin suomen kirjakielen kehitys oli kesken. Siitä seurasi aivan ainutlaatuinen  tapa käyttää suomen kieltä.”

 Kaukametsä
Alas kalliolta lapsi riensi,
äitins luoksi riensi hän,
lausui loistavalla katsannolla:
nähnyt olen taivaan maan.

”Mitä haastelet mun pienoiseni,
mitä taivaan kaukamaast?
Missä näit sä autuitten maailman?
sano, kultaomenain”

Vuoren harjanteella kauan seisoin,
katsahdellen koilliseen,
siellä näin mä nummen sinertävän,
honkametsän kaukasen.

Puitten kärjill’ näin mä kunnaan kauniin,
armas päivä paistoi siell’,
ylös kunnaan kiirehelle juoksi
kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämmeni riutui,
kyynel juoksi poskellein,
enkä ymmärtänyt miksi itkin,
mutta näinhän taivaan maan.

”Ei mun lapsein; sineydes’ ylhääl’
taivaan korkee sali on,
siellä lamput, kultakruunut loistaa,
siell’ on istuin Jumalan”

Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall’
kaukametsä haamottaa,
siellä ompi onnellisen mailma,
siellä autuitten maa.

 

 

Omenapuu

Mitä haluat syntymäpäivälahjaksi, lapset kysyivät minulta 50-vuotiaalta.

Omenapuun, vastasin. Ajattelin aikaa, jolloin olemme eläkkeellä ja istuskelemme kesämökin ulkopenkillä omenapuun alla.

Paikka ei ollut hyvä, omenapuu ei tykännyt, puustoa oli liikaa. Etsimme uuden  ja väljemmän ja istutimme sen muhevaan multaan kukkapenkkiin lähelle puuaidan rakennelmaa. Pihlajan kaadoimme, suuren kuusen säästimme.

Mikä nyt oli vikana. Järveltä puhaltava  tuuli vai mikä? Se ei kukkinut kuin yhden kerran ja yhden omenan saimme. Maurin veli poimi sen Hämeen mökiltä ja juoksutti meille Ouluun. Kiitos hänelle. Siitä on yli kymmenen vuotta aikaa.

Mitä teemme omenapuulle, jonka varsi on taipunut vinoon, paennut aitaa? Kysyimme omenapuun lahjoittajilta: Odotammeko me vielä, että tämä rakas puumme kantaisi toisen hedelmän piristykseksi pohjalaisillekin.

Vastaus: Odotamme.

Puu on kahdeksan hallituskauden ikäinen eikä ole kokenut yhtään noususuhdannetta.

Tytär: Kyllä se siitä. Pitää vain luottaa.

Toinen tytär: Sille puulle voisi ihan jutella. Tarkoitan että ihan oikeesti. Ja kertoa että se on hieno puu. Vois vaikka kysyä, miksi se ei ole tehnyt kukkia. Jos kuuntelee herkästi, kuulee vastauksen. Se voi olla rankkaa jos odotetaan että on jotakin muuta mitä on. Jos vaikka odotetaan kukkia ja itse haluaisi vain kasvattaa juuria ja antaa lehtien nauttia kesätuulesta.

Toinen tytär: Voi olla myös ettei pidä tuulesta.  Mutta minusta se on hyvä puu vaikka ei kukkisikaan.

Minä pari päivää myöhemmin: Puhuin omenapuulle ja sanoin että saat olla oma itsesi sellaisena kuin olet.  Sanoin vielä, että minä tykkään siitä.

Päivää myöhemmin yllätyin: Monta nuppua  tuulelta suojatulla sivustalla. Nyt meillä oli innostusta tehdä sille enemmän tilaa.

Viestejä: Puunkuiskaaja. Vau! Niin kyllä ne puut on niin herkkiä. Olipa kiva tuo tarina omenapuusta. Kiva kun juttelit sille. Minä oikein ilahduin.

Omenapuukin todennäköisesti ilahtui, kun Mauri poisti sammalkerroksen sen alta ja pani tilalle säkillisen puutarhamultaa.

Aamuisin kävin tarkastuskierroksella. Olivatko nuput tallessa vai oliko järveltä puhaltava kova tuuli karistanut ne.  Olivat tallessa ja lisäksi muutama uusi nuppu oli puhjennut. Emme odota uutta omenaa sinulta, kuiskasin. Hyvästelin omenapuun ja palasimme hyvillä mielin takaisin pohjoiseen.

Omenapuun tositarina merkitty muistiin kesältä 2019.

Eri isä ja äiti

Aune oli yksitoistalapsisen perheen kuopus. Vanhimman ja nuorimman sisaren ikäero oli 25 vuotta.

Äiti ja isä olivat nuoria, kun ensimmäiset lapset syntyivät. Äiti leikki ja lauloi lastensa kanssa. Nuori perhe eli onnellista aikaa. Vanhimmista lapsista kasvoi avoimia, ulospäin suuntautuneita.

Kun Aune syntyi, äiti oli sairas, reuman jo merkitsemä, ahdistunut. Ei hän enää jaksanut leikkiä, ei laulaa. Isää  rasittivat suuren perheen leipähuolet.

Aune kertoo:

Pelkäsin lapsena että äiti kuolee. Hän oli sairas, oli kipuja. Kädet olivat reuman koukistamat. Minulla oli alituinen huoli äidistä. Vanhimmat lapset olivat lähteneet kotoa. Äiti ei enää jaksanut huolehtia minusta ja pikkuveljestä. Minä huolehdin äidistä.

Olen aina ollut ahdistunut. Vanhimmat sisarukset eivät ymmärtäneet sitä enkä minä heidän iloisuuttaan ja valoisuuttaan. Ihmettelin heidän ulospäin suuntautuneisuuttaan, taitoa toimia toisten ihmisten kanssa. Minä vetäydyin yksinäisyyteen.

Aina puhutaan, että ison perheen sisarukset ovat erilaisia. Miksi ei puhuta, että sisaruksilla on eri isä ja äiti. Vanhimmilla nuori äiti ja isä, nuorimmilla ikääntynyt, ehkä sairas äiti ja isä.

Vanhin sisareni ja nuorin veljeni tapasivat toisensa ensimmäisen kerran viidentoista vuoden jälkeen. Sisareni oli matkustanut nuorena Ruotsiin tädin avuksi. Veli syntyi myöhemmin. Syttyi sota eikä sisar päässyt matkustamaan takaisin Suomeen.

Kun talvisota syttyi olin murrosikäinen ja sodan päättyessä kahdeksantoistavuotias. Monet tutut nuoruuden ystävät kaatuivat sodassa. Seisoin monta kertaa oman kylän poikien avoimien hautojen äärellä. Surin tuhottua Saksaa, sen kaupunkien arvokkaita rakennuksia, joita ei koskaan saada takaisin. Surin sodan tuhoja kotimaassa ja ankaria rauhan ehtoja ja jälleenrakentamisen vaivaa.

Äiti eli yli yhdeksänkymmentävuotiaaksi ja minä hoidin häntä. Vasta nyt vanhemmiten olen tajunnut ahdistuneisuuden, joka on ollut osa itseäni.

Näin lehdestä kuvan tutusta kymmenlapsisen perheen äidistä. Siitä alkaen olen muistellut elämää lapsuuden perheessä ja mitä itse olen kokenut. Oman ahdistukseni olen tunnistanut jo aikaisemmin. Siinä on lapsen pelkoa ja huolta. Äiti voisi kuolla.

Näistä asioista on tarve puhua.

 

Taiteilijan talossa

Halusin tavata kirjailijan. Lähdin etsimään häntä taiteilijan talosta. Oli vuosi 2006. Matkalla lauloi mustarastas, vaikka oli vielä talvi. Päivä oli keväinen. Olisiko se erehtynyt vuodenajasta vai halusiko se laulullaan kertoa, ketä taiteilijan talossa oli vierailemassa.

Mustarastaan huilumainen ääni kertoi oikein. Taloon oli kokoontunut sukua, laulavia ja soittavia ihmisiä. Heidän esivanhempansa olivat laulaneet omaksi ilokseen ja Luojansa kunniaksi. Jälkipolvi jatkoi esi-isiensä tiellä, kehitti lahjojansa ammateiksi saakka. He sanoittivat ja sävelsivät, lauloivat ja soittivat, tanssivat ja näyttelivät. Joku lausui isänsä kirjoittamia runoja. Kultakurkun laulu hiljensi kuulijat. Kuuntelin ihmeissäni ja ilokseni, minä sivullinen, taidoissani taitamaton.

Pienellä nurkkapöydällä oli kuvakirja. Selailin kirjaa, katsoin sen kuvia. Tarina kertoi rohkeasta pikku tytöstä, sodasta, yksinäisyydestä, surusta, ilosta, ystävyydestä, sairaudesta, tytön pitkästä, pitkästä matkasta pois sodan keskeltä. Kuvittaja olisi kuuluisa taiteilija, vaikka ei olisi kuvittanut kuin tämän yhden kirjan, ajattelin. ”Itken joka kerta kun luen lastenlapsille kirjaa ja katson kuvia”, sanoi vierelläni taiteilijakodin isäntä, itsekin lapsille kirjoittanut. Kuvien ja värien kautta välittyivät lapsen tunteet katselijalle, pysähdyttivät, puhuivat kieltä, jota minäkin ymmärsin.

Äkkiä mieleni teki päästä kuvataiteilijoiden taloon. Vaikka näkisin vain yhden taulun, joka pysähdyttää, kannattaa mennä, ajattelin. Halusin nähdä tauluja, jotka havahduttivat katsojaa, saivat tuntemaan, herättelivät niin kuin tuon lastenkirjan kuvat. Löysin sellaisen ison taiteiden talon ylimmästä kerroksesta. Pysähdyin taiteilijan omakuvan eteen, jonka hän oli maalannut vuotta ennen kuolemaansa. Edessäni näin kasvot, joiden katse oli suunnattuna alas sivulle, näkymättömään, rajalle. Vain muutamalla tummasävyisellä vedolla oli kuvattu oleellinen. Kasvoille lankesi syvä varjo, himmeä valo taustalla ainoana värisävynä kuin aavistus jostakin rajan takana.

Laskeuduin portaat alas talon alimpaan kerrokseen, sinne, missä oli Enkelipolku. Enkelit pyrähtivät toisen maailmansodan jälkeen enkelitaiteilijan töihin kuin itsestään, aluksi rosoiselle löytöpuulle. Värikkäät enkelit, tulipunainen, sininen, vaalea purppura, siunaava enkeli ja lohduttava enkeli olivat kyllä vaikuttavia, myös maanvärinen enkeli, mutta eniten minua puhutteli musta-asuinen sureva enkeli, joka oli painunut kumaraan siipiensä suojaan ja pääsiäisenkeli viheriöivä oksa kädessään. Kuolema ja ylösnousemus.

Olin vaikuttunut näkemästäni ja kokemastani. Kirjailijaa en ollut löytänyt. Luulin tapaavani hänet taiteilijan talossa. Hänen taitoaan kuvata vähin elein lapsen kokemusmaailmaa, lapsen tässä ja nyt hetkessä elämistä, olin ihastellut. Olin miettinyt arkisten asioiden ja tekemisten tai ympäristön tarkkaa kuvaamista hänen kirjoissaan. Olisi tehnyt mieli kysyä jotakin.

Luovuin ajatuksesta löytää hänet ja lähdin matkalle maisemiin, jotka kertovat eletystä historiasta, menneitten sukupolvien työstä. Valtateiltä poikkesin kapeneville teille ja kujille, mäkien ja metsien keskelle, peltoaukioille. Näin vanhoja puutaloja ja tiilirakennuksia. Ajattelin ihmisiä, joitten tiesin asuneen ja tehneen työtä seudulla, lapsia, nyt jo vanhuksia tai kuolleita, joitten tiesin eläneen täällä. Löysin meren rannalta muinaisen tiilitehtaan murentuneita tiilenkappaleita ja otin muistoksi.

Matkalla poikkesin taloon, jonka ikkunoista näkyi valoa. Pihalla oli auto. Joku oli talossa.

Tulin jonkinlaiseen verstaaseen, jossa oli pinottuna puisia laatikonmallisia tuotteita. Huone oli niin täynnä näitä laatikoita että liikkuminen oli vaikeaa. Huoneen perällä mies liimasi kapeaan puusuikaleeseen liimaa ja liitti sen puristimilla aikaisemmin liimaamiinsa puusuikaleisiin. Ahavoituneilla kasvoilla viivähti hymy. Jotakin harrasta oli tuossa miehessä ja hänen työskentelyssään. Ja jotakin arjen lämpöä hänestä huokui eikä se johtunut yksistään lämpimän harmaasta villapuserosta eikä kotoisesta ruutupaidasta tai housuihin tahrautuneesta valkoisesta liimasta.

Mies kertoi työstään verstaassa. Näennäisesti yksinkertainen puukappaleen liimaaminen oli osa suurta kokonaisuutta. En tajunnut kuin murto-osan tietokoneen näytöltä avautuvista piirustuksista ja miehen selityksestä. Sen tajusin, että työ on vuosien työ ja vaatii työhön ryhtyvältä pitkäjänteisyyttä.

Yksinkertaisempaa minulle oli keittää kahvit. Löysin avatun kahvipaketin ja muun tarpeellisen. Pöydällä oli kertakäyttömukeja, piparkakkuja ja leipää.

Liikkuminen, liike ja unet. Niistä keskustelimme kahvipöydässä. Liikkuminen liikuttaa mieltä, avaa portteja. Samoin uni. Oikeastaan vain totesimme näin olevan. Jälkeenpäin ajattelin miestä, joka teki työtä käsillään, käsitteli työkaluja ja käsitti suuria kokonaisuuksia. Ja ajattelin lasta, joka tutkii kädellään ja käsittää. Kun mies saatteli lähtemään, kerroin hänelle, että olin lukenut junassa tulomatkalla novellin Kivi auringon valossa. Poika vuolee puukolla jousipyssyä ja huomaa jalkansa kiveä vasten. Seuraa pojan maailmassa järisyttävä kokemus, käsittäminen, tietoisuus avautuu. Lukijaa liikauttaa pojassa tapahtuva muutos, ikään kuin sisäinen valaistuminen. Mikään ei ole enää samaa kuin oli hetki sitten, ei pojalle eikä lukijalle. Sitten aikuisena kaipaa johonkin, mikä ei koskaan enää palaa. Juo kahvia ja on vaimo ja lapsia.

Kotona luin arviointia tutkimuksesta, joka käsitteli muistia ja olemista kirjailijan tuotannossa. Lapsi elää täydesti tässä ja nyt –hetkessä, aikuisella se tahtoo olla kovin tyhjä. Muistelemalla lapsuudessa tapahtuneita kokemuksia aikuinen pystyy jäsentämään uudella tavalla muuttuvaa ympäristöä. Konkreettisella rakentamisella ja arkipäivän tekemisellä voi rakentaa luottamusta tähän hetkeen, taistella vierauden tunteita, nimeämätöntä ahdistusta vastaan. Mieli pysyy paremmin kasassa ja luottamus aikaan ja paikkaan lisääntyy. Yksityiskohtaisesti kerrotun työvaiheen voi lukea menemällä tekemisen taakse, kysymällä, mihin sitä tarvitaan. Elämän peruskysymykset aukeavat.

Olin tavannut kirjailijan omanlaisessaan taiteilijan talossa, verstaassa, työn ääressä, liimaamassa ja liittämässä puusuikaletta toiseen osaksi suurempaa rakennelmaa. Olin käsittänyt jotakin kirjoittamisesta, vaikka emme puhuneet aiheesta. Matkalla junassa kotiin luin uudestaan Antti Hyryn Pato –novellin. Lapsi, pikkupoika, rakentaa samalla hartaudella patoa kuin vanhempi Antti liimaa urkupillien tukialustaa. Jonakin päivänä urut soivat.

Tässä iässä

Tässä iässä on turha kaunistella asioita alkaa Pekka Kejosen runo kirjassa  Mansardikattoinen mieli, 2006. Tässä iässä ja tämä ikä toistuu runossa.

Tässä iässä, melkein iättömänä, kun keinuun istuen pääsee yhtä pitkälle eteen että taaksepäin. Näin Arto Lappi kokoelmassa Harakan paja, 2007.

Ikä mietityttää tässä iässä, eteen ja taaksepäin.          

Tapasin eläkkeellä olevan miehen, itseäni nuoremman. ”Olen aloittanut kirjoittamaan omaa elämäntarinaani”, hän sanoi. Hänellä oli muistivihko mukanaan. Emme ole koskaan aikaisemmin keskustelleet. Nyt tuo lause avasi kanavan kahden eläkeiässä olevan välille. Hän on tehnyt työuran tahollaan, minä omalla tahollani erilaisen.

Monella lailla eläkeikä on ollut itselleni innostavaa aikaa. On voinut suunnata oman mielenkiinnon mukaan erilaisiin kiinnostuksen kohteisiin. On voinut opiskella. Katsoin äsken todistuksia, joita olen saanut koulutuksista. Ne ovat siinä mielessä merkityksellisiä että niihin on liittynyt tärkeitä ihmissuhteita, kurssitovereita, jotka ovat monin tavoin rikastuttaneet elämää. Oikeastaan nyt sen tajuan, samoista asioista kiinnostuneitten ihmisten kanssa toimiminen on yhtä tärkeää kuin opiskeltava aihe. Ryhmällä on iso merkitys.

Eläkeaikaan on liittynyt oleellisesti kirjoittaminen. Miten se lähti etenemään? Kymmenvuotiaana muistan kirjoittaneeni kaksitoistavuotiaalle itselleni ja kaksitoistavuotiaana kirjoitin kuusitoistavuotiaalle itselleni. Päiväkirjasta se alkoi. Se piti viritellä kymmeniä vuosia myöhemmin uudelleen eloon. Sain lahjaksi vaaleanvihreäkantisen päiväkirjan: ”Keväinen tervehdys meiltä mammalle!” Ensimmäinen lastenlapsi oli jo syntynyt. Päiväkirjan alkuun olen kirjoittanut 17.4.1988: ”Tämä on ilojen kirja, uusien suunnitelmien kirja, toiveiden  ja haaveiden kirja.” Päiväkirja on toiminut selviytymiskeinona, terapeuttisesti. Toinenkin päiväkirja on tyttäreltäni ”lahjaksi äitienpäivänä 1990 ajatusten raapustamiseen.” Hän on nähnyt noina ruuhkavuosinani oleellista, kun on kirjoittanut alkulehdelle:

”Hävittäkää käsikirjoitus, mutta tallettakaa se minkä olette raapustaneet sinne ikävissänne, hämmästyksissä ja ikään kuin unessa.”Osip Mandelstam

Kirjoituspöydän laatikossa on nyt rivi päiväkirjoja  viimeisiltä työvuosilta ja eläkevuosilta, elämäntarinoita.

Oliko ensimmäinen pitempi koulutus, jolle hakeuduin 63-vuotiaanan eläkeläisenä NLP-koulutus, Practitioner ( Neuro-Linguistic Programming) ja Master perään. Master-koulutuksessa eräässä harjoituksessa työskentelimme itselle tärkeitä tavoitteita. Minä näin tulevaisuudessa kirjan, jonka kirjoittaisin. Oikeastaan jo Martti Lindqvistin kurssilla oli avautunut työskentely pienen tytön elämään. Tuon Master -koulutuksen jälkeen hakeuduin Kärsämäelle Elämäntarina-akatemian -koulutukseen. Siitä se alkoi tai jatkui, kiinnostus kirjoittamiseen. Kävin kesäyliopiston kursseja, lastenkirjan käsikirjoituskurssin ja muitakin. Polku avautui eteenpäin, löytyi suunta, jota kohti kuljin. Lapsuutta käsittelevä kirja julkaistiin, kun täytin 70 vuotta.

Lapsuus ja lapset liittyvät toisiinsa. Lastenlapset ovat rikkaus. Minun on ollut helppo tavoittaa lapsi itsessäni ja helppo heittäytyä lapsen maailmaan. Martin koulutuksella on siihen merkitystä. ”Lapsi, tuo uuvuttava ja valloittava,  omistaa elämän ydinvoiman”, kirjoitti Anja Porio.  Se on totta. Sain 60-vuotislahjaksi Sosiaalialan oppilaitosten opettajat – SOO ry:ltä Juho Karjalaisen grafiikan vedoksen, jonka taakse nuo sanat oli kirjoitettu. Muistan kun kävelin hakemaan lahjani salissa, jossa opettajatoverit luovuttivat sen minulle. Palasin siinä tilanteessa pikku tytöksi, joka oli kiivennyt kotinsa katon harjalle isonsiskon perässä, lapsi tuo uuvuttava ja valloittava – ja vallaton.

Pienet lastenlapset ovat olleet ilo ja voimavara nyt vanhetessa. Toiset heistä ovat jo murrosiässä, toiset aikuisia nuoria, osalla jo omia lapsia ja on vielä lapsuuttaan eläviä. Arvokasta aikaa eläkkeellä ollessani on ollut pienen pojan hoitaminen lapsen äidin opiskellessa. Siitä ajasta olen kiitollinen, monista muistorikkaista hetkistä hänen kanssaan. Sanoin 80-vuotispäivillä tuolle nuorelle pojalle: ”Minun elämäni parasta aikaa on ollut kun sain hoitaa sinua pienenä.” ”Kiitos kun kerroit”, hän sanoi.

Eeva-Liisa Kantolaan tutustuin kirjoittajakurssilla. Eeva-Liisan elämä on päättynyt. Hänen runonsa puhuvat ja puhuttelevat.

Kaikki rikkaudet, kaikki ilo on kätketty lähelle. Ellemme etsi niitä tästä päivästä, ne jäävät löytymättä. Tiessä on monen värisiä kiviä, SRK 2002

Kirjoitin ja kävin kirjoittamiseen liittyviä opintoja välillä. Kirjoittelin kokemuksistani lastenlasten parissa, niitä kertyi vuosien saatossa melkoisesti. En ajatellut sen kummemmin niiden julkaisemista. Mietin kuitenkin mihin suuntaan kulkisin. Ikäkysymys kiinnosti, oli aina kiinnostanut. Ensimmäiset luentoni pidin nuorena vanhuudesta. Oliko siinä jo suuntaa tulevaan.

Etsin kouluttajana myöhemmin aineistoa ihmisen ikäkausiin. Kun Ammattikasvatushallitus lähetti kyselyn minkälaista opetusmateriaalia kaivataan keskiasteen koulutuksiin, minä toivoin elämänkaaripsykologiaa käsittelevää teosta. Myöhemmin kävin Tony Dunderfeltin Elämänkaaripsykologian koulutuksessa ja ohjasin aikuisopiskelijoita heidän työskentelyssään. Se oli innostavaa aikaa. Samoin kuin oli innostavaa työskennellä vanhusten ryhmissä sekä koulutuksessa että myöhemmin eläkkeellä ollessa. Muistan monta mielenkiintoista ja antoisaa työskentelyä erilaisissa tilanteissa vanhojen ihmisten parissa nuorempana. Jonkinlainen veto on ollut ikäkausiin, erityisesti lapsuuteen ja vanhuuteen.

Mihin minä eksyin innostuksessani. Halusin muistella vanhainkodissa käyntiä ja erästä kokemusta kansalaisopiston luennolla. Yksittäiset ihmiset ja heidän ajatuksensa, kohtaamiset, ovat mielessä. ”Oletko kokeillut maalata?” kysyi minulta vanha mies opiston kurssilla. ”En minä osaa”, sanoin. ”Ei koskaan saa sanoa en minä osaa jos ei ole kokeillut.” Sain opetuksen, jota vieläkin joudun opiskelemaan. Minä luovutan helposti. Toinen muisto on vanhainkodista, 80-vuotias nainen lausumassa ulkoa runoa, jonka oli itse kirjoittanut. Minäkin olen nyt hänen ikäisenään lausunut runon  vanhainkodissa, en tosin itse kirjoittamaani, vaan Einari Vuorelan Kaivotiellä. Se on äidin ja lapsen vuoropuhelua.

Itse asiassa minulla oli monia tekstejä ikäkausista. Olen aina ihaillut vanhoja ihmisiä ja heidän tuotantoaan. Elina Karjalainen on kirjoittanut hykerryttäviä lapsikuvauksia. Minulla oli omia lapsikuvauksia, omia kokemuksia lastenlasten parissa. Vähitellen suunta kirkastui. Tarvittiin vielä potkua ulkopuolelta, palautetta, että kirjoita noista teksteistä kirjoittajakurssin lopputyö. Minä kirjoitin ja jatkoin tekstien kokoamista kirjaksi. Uniminä, tuli avuksi runon muodossa:

Lapset etsivät hukassa olevia tavaroitaan. Eivät he niitä etsi, he etsivät itseään tai sitä itseä jota he eivät vielä ole löytäneet. Kenties lapsi on jo löytänyt, aikuinen on hukassa ja etsii sitä lasta joka hän kerran oli, etsii turhien tavaroiden joukosta, tavararöykkiöitten alta.

Lasta ja lapsuutta etsimässä, sitä pohdin silloin, samoja ajatuksia, joita pohdin tässä ja nyt: ”Aikuisen ja lapsen yhdessäoloa ja vastakkaisuutta, vanhusten ja lasten kohtaamisen tärkeyttä, ihmisen iän kerroksellisuutta. Lapsuus on löydettävissä oman vanhuuden alta.

Lapsi on aikuisen johdattaja lapsen rikkaaseen maailmaan. Isovanhempivuodet ovat aikuisen oppivuosia. Mikä on lapsiominaisuus aikuisessa? Katoaako se jossain vaiheessa ja kompostoituu, mutta on löydettävissä uudelleen? Se löytyy eri muodossa, muuntuneena ja siitä versoo uutta.”

Helena Anhavan runon ajatus tulee lähelle kokoelmassa Maininki ennen aaltoa,1997:    Se on käsitetty väärin ei kaikkea tarvitse horottaa ulos. Avoimuus: avoin sisäänpäin suhteessa itseen.

 Liikut väljässä tilassa kaikissa vuodenajoissa lapsi sinussa opettaa vanhaa.Vihdoin olet ikäisesi.

Milloin ihminen on vanha tai vanhus? Kuka sen määrittelee? Melkein loukkaannuin, kun joku kutsui minua vanhukseksi psykologian oppien mukaan eläkkeelle jäätyäni 63-vuotiaana. En ollenkaan tuntenut itseäni vanhaksi, en vielä 70-vuotiaanakaan. Nyt voin sanoa eläväni vanhuutta, olen vanha ja vanhus. Kyllikki Villa, leikkisä ”vanha rouva” päätteli, että vasta 60+ on eräänlainen vanhuuden murrosikä. Ajoittain tuntee itsensä nuoreksi, toisena päivänä vanhaksi. ”Se, milloin alamme pitää itseämme vanhoina, riippuu varmaankin lähinnä terveydestämme.” Hän kirjoitti 73-vuotiaana matkapäiväkirjan, Vanhan rouvan lokikirjan. Kaksi vuotta myöhemmin hän kaatuili laivassa kovassa myrskyssä ja päätteli, että ei ole enää merikelpoinen.

Erik. H. Erikson jakaa elämänkaaren kahdeksaan vaiheeseen. Jokaisella ikävaiheella on kehitystehtävänsä. Vanhuuden kehitystehtävä on minän eheys –  vastakohtana epätoivo, katkeruus. Tästä voi syntyä voima viisaus – vastakohtana elämän halveksunta, vastenmielisyys elämää kohtaan. Vanhuus on eletyn elämän arvioinnin aikaa, toisaalta eteenpäin katsovaa aikaa; mitä vielä voisin tehdä, mikä minua kiinnostaa. Viisaus Eriksonin mielestä on avointa kiinnostusta elämää kohtaan, myös kuoleman edessä. Tämän saavuttamiseksi vaaditaan jonkinlaista ”minän eheyden” kokemista kaikilla kolmella tasolla: fyysisellä, psyykkisellä ja sosiaalisella. Ja vielä yksi pointti Eriksonia. Vanhuudessa on hyväksi tasapainoinen introspektio ja ympäristön tuki.

Martti Lutherilta on ajatus, joka pysähdyttää: ”Jos tietäisit huomenna kuolevasi, istuta tänään omenapuu.” Aamulla uuteen päivään herätessä tuntee kiitollisuutta. Vielä olemme toinen toisillemme tukena. ”Eilinen päivä on mennyt, huomisesta emme tiedä, tänään auttaa Herra”.

Kuin kirja 

Elämä kuin kirja josta osan jo olemme  lukeneet, nähneet ja kokeneet. Tämä kirja ei avaudu etukäteen: antaa onnen vasta ajallaan säästää suruilta – ennenaikaisilta.

Anni Rättyä kokoelmassa Valo taittuu pisaroissa, SRK / Kirjapaja 2005

Paista päivä, lämmin päivä

Kun muistamme aikoja ja paikkoja, muistamme itsemme. Leena Krohn

Istun aamuaurinkopaikalla kesämökillä siinä penkillä, jonka takana kasvoi jonkin aikaa omenapuu. Joko siitä on yli kaksikymmentä vuotta kun saimme sen lahjaksi lapsilta. Kahvitteluhetket aamuisin ovat vielä muistoissa. Omenapuu siirrettiin toiseen paikkaan eikä ole tuottanut kuin yhden ainoan omenan. Jänikset söivät rungon. Enää omenapuu ei edes kuki. Aamuaurinkopaikka on nyt ruusupensaitten katveessa ja kutsuu kesäisin istahtamaan. Valkoiset juhannusruusut tervehtivät mökille tulijaa, tuoksu on huumaava, myöhemmin avautuvat tummanpunaiset hansaruusut ja monet muut.

Oikeastaan ensimmäiseksi kävelen polkua alas aamu-uinnille ennen kuin aallokko huuhtoo rantaa. Viime kesä oli poikkeus. En voinut uida. Huhtikuussa teloin jalkani jäissä. Kevät ja jäät ja jäiden lähtö on upeaa, jos sen pääsee kokemaan. Parasta mitä muistan on jäiden lähtö Haltian selältä ja saarten takaa Kukkian suunnalta kiirivä voimistuva kumu. Kun pakkasyön jälkeen aamupäivän aurinko lämmittää jääpeitteen veden lämpötilaan, kumu vaimenee.

Minä muistan nyt Hella Wuolijokea ja Eino Leinoa. Kukkian Ahonsaareen Hella Wuolijoki vei Eino Leinon toipumaan tavallista pahemmasta juopottelukaudesta kesällä 1914. Vei turvaan myös ensimmäisen maailmansodan melskeiltä kolmeksi kuukaudeksi Hellan ja Sulon kesäasunnolle. Eino Leinon runokokoelma Elämän koreus On Kukkian kuvailuja. Ahonsaaressa Eino Leino kirjoitti:

Paista päivä, suuri päivä,
paista suurta sunnuntaita
saarelle suven ijäisen;
paistat työnkin paahtajalle,
elon arki-askareihin,
joista voimani väsähti.

Kesällä 2014 Luopioisissa muistettiin ja juhlittiin eri tavoin sata vuotta sitten tapahtunutta. Erkki Tuomiojan otsikoi seminaaripuheenvuoronsa Hella ja Sulo ja Leino – 100 v. Kukkian kesästä.

Muistan kirkkoveneet. Kirkonkylän rannassa kävimme kirkastussunnuntaisin vastaanottamassa kirkkovene Ahtia. Oli juhlallinen hetki kun kirkkovene saapui laituriin. Airot kohosivat tervehdykseksi vastaanottajille. Väkeä oli runsaasti koolla. Irtaantuessa  laiturista vene halkoi järven pintaa ja jätti vanan, joka heikkeni ja katosi. Samalla tavoin katosi Ahti vähitellen näkyvistä saarten taakse. En muista että olisimme pitkään aikaan olleet saattelemassa kirkkoveneen lähtöä.

Vuonna 2014 elokuussa  Sydän-Hämeen Lehti  kirjoitti: ”Sata vuotta sitten kirkkoveneet olivat Kukkian järvellä joka sunnuntainen kaunistus. Viime viikonloppuna saatiin jälleen nähdä, kuinka puiset joutsenet suhahtelivat pitkin Kukkiajärven pintaa, sillä varhain sunnuntaiaamuna kirkkoveneet Ahti II Puutikkalasta, Aallotar Kuohijoelta ja Kukkian Kulkuri Luopioisista lähtivät viistämään Kukkian selkää.

Veneet järvelle veti viikonlopun perinteinen kirkastussunnuntain Kotiseutujuhla Luopioisissa. Kotiseutujuhlissa palattiin kesän Eino Leino-teemaa noudattaen Kukkian Ahosaareen ja sadan vuoden takaisiin tunnelmiin.”

Nelisenkymmentä vuotta siitä jo on kun me asetuimme asumaan Haltian rannalle. Muistan luistelut tai pitkät hiihtoretket maaliskuulla jäällä saarten lomitse repussa voileivät ja termospullossa kahvia tai kaakaota, nuotio saaren kupeessa ja makkaranpaistoa. Taisimme käydä Ahonsaaressa asti. Retket lasten kanssa hiihtolomilla suuntautuivat ilman muuta kesämökille. Kauan aikaa sitten kun olimme vielä nuoria, vasta kihlautuneet, soutelimme Kukkialla. Mustankuusenlahdessa meidät yllätti tornado, harvinainen vesipyörre lähestyi vauhdilla kohti venettämme. Henkeä pidättäen yritimme soutaa rantaan päin. Pyörre pysähtyi ennen kuin saavutti meidät. Tavoitan tuon hetken ja pelon tunteen vaikka siitä on kymmeniä vuosia.

Muistan Yrjön, kotiimme sota-aikana saapuneen orvon 15-vuotiaan Yrjön, minulle kuin isoveljen. Olin silloin viisivuotias. Avioiduttuaan hän muutti pois kodistani ja kotiseudultani jonnekin Hämeeseen. Vieläkö Yrjö elää, vieläkö voisimme tavata? Selvitin osoitteen. Yhtenä kesäpäivänä lähdin tyttäreni kanssa tapaamaan heitä. Soitin ovikelloa, Yrjö tuli avaamaan. Hän seisoi oviaukossa, kumpikaan ei puhunut hetkeen mitään. Yrjö tunsi minut vielä. Meillä oli paljon keskusteltavaa minun kodistani, Yrjön muistoista, Yrjön ja hänen perheensä elämästä, suruista ja iloista. Nyt hän ja hänen puolisonsa ovat eläkkeellä. Yrjö kertoi harrastuksestaan. Heitä oli miesporukka, joka kävi kevätjäitten aikaan pilkkimässä Haltialla.

Kerran näin miehiä pilkkimässä jäällä. Oliko Yrjö siellä? Hiihtelin yksikseni  kiertelin ja kaartelin, en kehdannut mennä lähietäisyydelle. Miksi en mennyt vaikka mieli teki? Minua on kaduttanut. Enää en voi tavat Yrjöä. Yrjö on kuollut. Yrjö, isoveli, on kuollut. Kun nyt ajattelen häntä ja itseäni, elämän kulkua, tulee mieleen ajatus, jonka olen lukenut: ”Aika virtaa. Läsnä on tämä hetki. Aikuinen aikuisena juuri nyt. Läsnä on menneisyys – aikuisen lapsuus, joka on läsnä nykyhetkessä. Aika virtaa lapsuuden ja aikuisuuden välisissä suhteissa.” Bardy

Muistoissa menneet hiihtolomat. Eino Leinon runosta Kukkialle ja Ahonsaarelle ja kaikille:

Paista päivä, lämmin päivä,
paista mulle, paista muille,
koko kylmälle kylälle;
anna mulle uusi usko,
muille armas aamurusko,
enin orjille elämän.

 

Vastauksiani Rainerin koulutehtävään

Isovanhemmat huomioidaan monella tavoin lasten ja nuorten elämässä. Päiväkodit kutsuvat isovanhempia tutustumaan lasten päiväkodin arkeen. Koulun oppiaineissa luodaan yhteyksiä sukupolvien välille. Ilahduin 10-vuotiaalle  pojanpojalleni Rainerille opettajan antamasta tehtävästä seitsemän vuotta sitten. Etämummona sain vastata kysymyksiin, kertoa omaa tarinaani. 

Missä aloitit koulunkäyntisi ja kuka oli ensimmäinen opettajasi? Miten kuljit kouluun? Aloitin kansakoulun vuonna 1943 Sievissä Jyringinkylän kansakoulussa. Se oli kaksikerroksinen keltainen puurakennus. Opettajia oli kaksi, alakoulun ja yläkoulun opettajat, jotka myös asuivat koulurakennuksessa. Minun ensimmäinen opettajani oli Anni Lempinen. Tykkäsin hänestä.  Yhden ikimuistoisen päivän sain kuusivuotiaana olla siskoni mukana kuunteluoppilaana.  Oikeana koululaisena ekaluokalla lempiaineitani oli uskonto, sillä opettaja osasi kertoa mielenkiintoisella tavalla Raamatun henkilöistä. Joosefin tarina puhutteli. Ekaluokan kevätjuhlan näytelmässä sain lausua Otto Mannisen runon Joutsenet. Runo alkaa  Yli soiluvan veen ne sousi, ne aallon ulpuina ui. Koulumatka oli vajaat kaksi kilometriä ja kuljin sen jalkaisin sisareni ja naapurin poikien kanssa.

Minkälaisia leluja sinulla oli? Mitä leikit ja mitä loruja muistat?  Puulelut olivat mieluisia. Meillä asui orpo poika Yrjö, joka osasi tehdä Tuomaan ristit ja potkulaudat. Siskolla ja minulla oli nukkeja ja minulla nukenkätkyt, jonka isän veli Hannes oli tehnyt  minulle joululahjaksi. Isä haavoittui sodassa ja äiti kävi katsomassa häntä Porin sotilassairaalassa. Hän toi tuliaisina sisarelleni peltisen nukenastiaston ja minulle nukenvaunut. Meillä oli lastenkirjoja ja nuorten kirjoja, joita äiti osti. Naapurin tyttöjen kanssa leikin paperinukkeleikkejä. Teimme itse paperinuket ja niille vaatteet ja kehittelimme heidän vintissään tarinoita, sellaisia mielikuvitustarinoita. Yksi kiva leikki oli tulitikuilla. Tulitikkuläjä kaadettiin pöydälle ja sitten kilpailtiin kuka pystyi eniten ottamaan tulitikkuja kasasta ilman että tikut liikahtivat. Yksi tikku sai olla kädessä, jolla piti yrittää ottaa toisia. Vuoro siirtyi seuraavalle jos tikut liikahtivat. Sitten oli tietysti Mustapekka- pelikortit ja erilaiset muistipelit ja sokkosilla olo. Kenen pantti täällä tulessa taivaalla liehuu oli suosittu leikki.  Olisi vaikka lapanen. Millä sinä sen lunastat? Sai sanoa tavan, vaikka lausumalla tai laulamalla tai juoksemalla talon ympäri. Kun sen teki, sai pantin takaisin. Suosittu leikki oli piilosilla olo siskon ja naapurin samanikäisten poikien kanssa. Piilopaikkoja löytyi pihapiiristä, kun oli navetat ja tallit ja tallin yliset ja elosuojat.

Loruja, jotka tulevat heti mieleen: Haravasta katkesi pii, katkesi toinenkii. Isä teki uuden piin, sitten sillä haravoitiin. Toinen, jonka opin kuunteluoppilaana: Ken pojat tahdissa astua taitaa, suorana selkä ja pystyssä pää ja kolmas; Pimpula pampula paimenpoika, aja sinä karjasi kottiin. Hyppää itse kiviä myöten, ettet puttoo jokkeen.

Mitä perinneruokia kotonasi tehtiin?  Ensimmäisenä tulee mieleen kotitekoinen viili, jota piimitettiin yön yli vasta lypsetystä maidosta komerossa, toiseksi äidin tekemä maksalaatikko jokaisena jouluna ja kolmanneksi  hänen tekemänsä mämmi pääsiäisenä. Kerran yritin itse tehdä mämmiä, en onnistunut.

Mitä työtä lapset tekivät? Kesällä  kitkimme kasvimaalla rikkaruohoja ja haravoimme heinäpellolla ojan pyörtäneitä. Heinäkuorman päällä ja ladossa polkeminen oli hikistä hommaa. Myös navettatöissä olin apuna, ruokkimassa lampaita ja possuja. Olin ylpeä kun opin lypsämään. Aikuisiällä  en ole halunnut kitkeä rikkaruohoja.

Saitko taskurahaa? Ei ollut sellaista käsitettä kuin taskuraha minun lapsuudessani. En muista että minulla olisi ollut omaa rahaa. Äiti ja isä ostivat mitä tarvittiin.

Miten juhlia ja merkkipäiviä vietettiin? Lasten syntymäpäiviä ei vietetty. Joulu oli suuri juhla. Äiti teki ruuat, joulusauna oli tärkeä ja joulukuusen hakeminen metsästä. Joulupukki kävi, toi usein kirjan ja nuken ja jonkin vaatteen. Jouluaamuna äiti herätti neljältä jouluaterialle ja joskus menimme kirkkoon hevosella. Joka ikkunalle sytytettiin kaksi kynttilää. Joulupäivänä ei saanut käydä kylässä, mutta tapaninpäivänä kyläiltiin. Pääsiäislauantaina kotiseudullani Keski-Pohjanmaalla  sytytettiin pimeän tultua pääsiäiskokot. Voi sitä lasten riemua kun pääsiäiskokko roihahti tuleen.

Olitko työssä vieraalla? Sukulaisen kaupassa olin lyhyen aikaa kesällä myyjänä ja osuuskaupassa vuoden vaihteissa inventaarioissa. Opiskelun alussa Helsingissä pestauduin rakennuksille muurarin apulaiseksi. Se oli raskasta työtä. Kärräsin toiseen kerrokseen laastia muurarille ja piti olla nopea. Onneksi tuli lakko ja pääsin Veikkolaan mittamieheksi. Näistä sai oikeasti palkkaa. Opiskeluaikana työskentelin Vuorelan koulukodissa Vihdissä kesälomittajana.

Mikä oli ensimmäinen ulkomaanmatkasi?  Muutto Amerikkaan vuonna 1967 elokuussa oli ensimmäinen ulkomaanmatkani ja samalla ensimmäinen lentomatkani. Mauri-puoliso pääsi stipendiaattina opiskelemaan Purduen yliopistoon WestLafayetten kaupungissa Indianassa. Meillä oli neljä pientä lasta, isäsi oli silloin kuusivuotias ja pienin puolivuotias. Se oli muistorikas ja merkittävä vuosi. Kirjoitin tuolta vuodelta yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin kirjan Minun Amerikkani.

Kerro iloista, huolista, toiveista, terveydestä. Lapsista ja lasten perheistä on suuri ilo. Sinun veljesi Patrik on 30.lastenlapsi. Joskus ajattelen pelolla maailman tilannetta, varsinkin lasten kärsimyksiä. Jokaiselle toivoisin ainakin yhden ystävän, johon voisi luottaa.  Liikun, pyöräilen kesällä ja talvella lähes kaikki matkat muutaman kilometrin säteellä, syön kohtalaisen terveesti, olen mieluummin hyvällä tuulella kuin huonolla. Nauru on terapiaa.

Mikä oli erityisin lelusi kymmenvuotiaana?  Vaikka kuinka mietin, en muista erityistä lelua kymmenvuotiaana. Mutta lammas minulla oli, oikea elävä karitsa, jonka emo hylkäsi. Sain hoitaa sitä. Juotin sille tuttipullosta maitoa. Se seurasi minua minne meninkin.

Minkälaista oli koulu-urheilu?  Hiihtäminen oli mieluisinta talvella, luistimia ei ollut muuta kuin sahanterät. Sain kerran kolmannen palkinnon koulujenvälisistä hiihtokilpailuista ja palkinnoksi Aleksis Kiven Seitsemän veljestä lapsille. Sukset minulla siis oli ja ainakin potkukelkka. Pituutta varmasti hyppäsin , kuinka paljon, en osaa sanoa. Korkeuttakin hypättiin. En ollut mitenkään urheiluihminen, mutta Raittiuskirjoituskilpailuista sain palkinnoksi Alli Trygg-Heleniuksen kirjan Alli-tädin ystävät. Molemmat palkintokirjat ovat minulla kirjahyllyssä.

Post scriptum seitsemän vuotta myöhemmin. Rainer on jo  nuorukainen. Rainerin pikkuveljelle Patrikille opetin joululomalla tulitikkuleikin. Hän innostui leikkiin. Leikimme sitä uudelleen ja uudelleen. Ja vielä lisämauste sukupolvien välisistä yhteyksistä: maaliskuussa isomummi ja isovaari pääsevät  vierailulle lastenlastenlastensa päiväkotiin. Ja taas lainaan Leena Krohnia: Ei ole inhimillistä kulttuuria ilman ikäpolvien vuorovaikutusta. Ei ihmiskuntaa ilman sukupolvien yhteyttä.