Elämäni merkkivuosia

Mistä muistoista olisi kiva kirjoittaa. Anja Koski-Jännes on julkaissut  vuonna 2018 mielenkiintoisen kirjan MUSTA JA VALKOINEN PROTESTISUKUPOLVI Kuohuva kesä 68 Yhdysvalloissa. Hän kiersi nuorena freelancertoimittajana  kesällä 1968 Yhdysvalloissa. Samana kesänä  mekin kiersimme Yhdysvalloissa.

Olisiko muita oman elämäni merkkivuosia, joista haluaisin kirjoittaa. Pitää oikein ruveta miettimään.

Sitten keksin. Olin tilaisuudessa, jossa nainen kertoi viettäneensä 20-vuotisjuhlaa. Aiheena oli hänen innostumisensa runojen lausumiseen. Hän oli saanut opetusta ja siitä oli syttynyt ilo ja rakkaus runoihin ja niiden esittämiseen.

Mietin, milloin ja miten minun rakkauteni runoihin on syntynyt. Minä sain oppikoulussa luokkatovereilta ja  opiskeluaikana kurssitovereilta ja aikuisopiskelijoiltanikin  lahjaksi runokirjoja. Ostin niitä kyllä itsekin. Ja syntymäpäivilläni kymmeniä vuosia myöhemmin oppikoulussa alemmilla luokilla opiskellut  sanoi, että minut muistetaan lausumassa runoja koulun juhlissa.

Palaan alkuun eli kansakoulun ensimmäisen luokan kevätjuhlaan, jossa lausuin Otto Mannisen runon Joutsenet. Yli soiluvan veen ne sousi, ne aallon ulpuina ui. Kun aurinko nuorna nousi, yöt pohjolan kun punastui.  Ja viimeinen säkeistö: Kohos siiville kerran ne sitten, suvi kun oli muistoja vain… ja näen joutsenparven, valkopukuisten luokkatoverien,  kohoavan siiville ja lehahtavan näkymättömiin väliverhon taakse. Merkkivuosi on ollut jatkosodan jatkumoa.

Olin oppikoulussa toisella paikkakunnalla Raudaskylässä ja palannut lauantaina kotiin. Istuimme äidin kanssa tuvan pöydän ääressä lavitsalla. Siinä äiti lausuu minulle Aleksis Kiven runon Kaukametsä. Hetki on pyhä, on pyhän aatto. Sota on ohi, on rauhan aika. Palasin tuohon hetkeen aikuisena.

Näky

Ruokapöydän vieressä on lavitsa. Ikkuna avautuu pihamaalle. Orapihlaja-aita erottaa sisäpihan ulkorakennuksista, navetasta ja tallista, liiteristä ja pikkutuvasta, jossa on sauna ja leivinuuni tuvan puolella. On lauantaipäivä. Sauna on lämpiämässä. Istun äidin vieressä lavitsalla ja näen ulkorakennukset, mutta näen myös korkeat siniset ukonhatut puutarhassa, sinisemmät kuin taivas, marjapensaat ja luonnonkivistä ladotun käytävänkoivukujalle ja maantielle, jota pitkin pääsee vaikka kaupunkiin asti, mutta minä olen liian nuori  matkustamaan niin kauas yksin.  ”Haluatko kuulla runon?” äiti kysyy.

Havahdun. Yllätyn. Kirjoja äiti on aina tuonut kaupungista. Minulla on kaikki Anni Swanin kirjat ja runotyttökirjat, on Mika Waltarin Kaarina Maununtytär ja on Raul Roineen satukirjoja. Jokaisella kaupunkimatkalla äiti on ostanut kirjan tuliaiseksi. Nyt olen jo oppikoululainen, asun toisella paikkakunnalla ja olen käymässä kotona viikonloppuna.  ”Haluan.”

Äiti katsoo jonnekin kauas, yli pihamaan, yli maantien ja aloittaa: Alas kalliolta lapsi riensi, äitins’ luoksi riensi hän.

Minä näen lapsen juoksevan kalliorinnettä alas äitinsä luokse vaalea tukka hulmuten ja kuulen hänen huutavan jo kaukaa näkemästään ihastuneena kasvot loistaen: ”Nähnyt olen taivaan maan.”  Runon äiti on ihmeissään ja kysyy lapselta: Mitä haastelet, mun pienoiseni, mitä taivaan kaukamaast’? Missä näit sä autuaitten maailman? Sano kultaomenain.

Enää edessäni ei avaudu kotipiha, ei sen ulkorakennukset. Äidin ääni johdattaa lapsen kulkua. Seison vuoren harjanteella, katselen ympärilleni ja näen nummen sinertävän, honkametsän kaukasen. Katselen näkyä, joka avautuu eteeni. Aivan kuin aurinko valaisisi koivujen kärjet, hongiksi ne muuttuvat ja tie muuttuu, se kohoaa ylöspäin, hohtaa kullalle, on kultasannotettu tie. Jokin itsessä liikahtaa, onko se kaipaus, kauneuden ja pyhyyden kosketus, äidin lausuessa minulle runoa. Avaamassa minulle runon näkyä, joka mykistää. Äidin ääni jatkaa, runon äiti puhuu lapselleen. Olen tuo lapsi, joka on näkynsä lumoissa siinä kodin lavitsalla arkisena lauantaipäivänä, pyhän aattona.

Runojen puhuteltavana

Mielestäni en ole musikaalinen mutta minulla oli oppikoulussa hyvä musiikinopettaja Arvi Kytömäki. Hyvä siinäkin mielessä, että hän huomasi kiinnostukseni runoihin ja rupesi ohjaamaan minua lausunnassa. Hän on siis ensimmäinen opettajani lausunnassa ellei oteta huomioon silloin kansakoulun ensimmäisellä luokan kevätjuhlassa opettajani Anni Lempisen ohjausta. Muistan monia rakkaita runoja, joita lausuin oppikoulun juhlissa. Jostakin syystä minua eniten ravisuttanut runo on Jaakko Haavion runo Excelsior: Ylös vuorelle tie,  yli rotkojen, iljangoiden, päin huippuja korkeita…Eli voisin viettää  saamani ohjauksen 70-vuotisjuhlaa.   

Runot seurasivat mukana työelämään. Mielenkiintoista oli hyödyntää runoja opiskelussa. Pyysin opiskelijoita etsimään ikäkausiin liittyviä runoja ja he etsivät niitä tahoillaan. Alpo Noposen runoa Mahdoton ratkaista olen esittänyt monta kertaa. Se on ystävät ratkaista mahdoton minä aikana ihminen kaunein on. Vaikuttavinta oli esittää pyydettynä nuorukaisen osuus auto-onnettomuudessa kuolleen sukulaispojan hautajaisissa.

Yksi kauneimpia runoja on mielessäni Otto Mannisen runo vuodelta 1905: Veet viihtyy, tyrskyt tyventyy: vuo syvenee.  Häät häipyy,  vieraat vähenee:  yö lähenee. Yö uinua sun syleilyys, suur’ iäisyys. Myös tuon runon kuuleminen ensi kerran oli vaikuttava kokemus. Olin koulutuksessa, joka käsitteli vanhuutta. Kouluttaja mainitsi tämän Otto Mannisen runon ja esitti sen. Siitä asti se on ollut mielessäni yksi kauneimmista runoista.

Leikittelen ajatuksella, että minäkin järjestän juhlan, jossa lausun minulle rakkaimpia runoja. Ohjelmistooni kuuluisi myös Uuno Kailaan runo Riemuvuosi. Uuno Kailaan kirja  Runoja on sekin lahjaksi saatu. Omistuskirjoitus on upealla käsialalla: Pirkolle, Kaamasessa jouluna 1954 Elmalta, Paulilta ja Toivolta. Myös Pentti Murron runokirjan runoja PEILIMAASSA Runoja vammaisuuden verhon takaa kuuluisi ohjelmistooni. Kirjassa on omistuskirjoitus:  Pentti 19.12.94. Olin kirjan julkistamistilaisuudessa. Lausuisin runon Eilen olin peilimaassa  varoin,  varoin  mutta yhden rikoin  tänään se halkeama  jakaa kasvoni kahtia  kuin nauruni olisi   kaksi naurua  rikki ollessani  olen enemmän.

Ehkä ohjelmistooni ottaisin Aila Meriluodon Lasimaalaus. Sain kirjan luokkatoveriltani Siljalta, Pirkolle muistoksi 6.4. -53.  Siljaakaan en voi enää tavata. Kirjan välissä on Aila Meriluodon runo Ateljee. Siljan muistoksi haluaisin sen esittää. Runon lopussa on Siljan kauniilla käsialalla teksti: Pirrelle 22.11.-54 Siljukalta.

Teen yllättävän havainnon. Minun Aila Meriluodon lahjakirjani on 9. painos 1951 ja painosten yhteismäärä 27.000 kpl. Minulla ei ole vertailulukuja nykyisten runokirjojen painosmääriin.

Aivan viime aikoina olen opiskellut Aale Tynnin runoa Kaarisilta. Toisille annan toiset tehtävät   mutta sinulta lapseni tahdon   että kaarisillan teet…

Joskus jokin runo vavisuttaa. Muistan hetken kun jossakin koulutustilaisuudessa huonetoverini antoi minulle Nazim Hikmetin runon Niin se on. Ostin tuon Brita Polttilan suomentaman turkkilaisen pakolaisen runokirjan Punainen omena, painovuosi 1976. Se on yksi vaikuttavimpia runokirjojani. Siinä elämäntilanteessani tuo runon vaikutus järisytti. Kuin olisin ollut kirkossa jonka katosta tulvi valoa. Seison voimistuvassa valossa,  maailma on kaunis, käteni täynnä halua.  En väsy puitten katsomiseen,  täynnä toivoa ne viheriöivät.  Aurinkoinen polku polveilee  silkkiäispuiden alla.  Seison vankilan sairaalan ikkunassa,   lääkkeitten tuoksu ei tunnu,  ehkä neilikat kukkivat jossain.  Että on vanki ei merkitse mitään  tällä hetkellä,  vain se merkitsee, että ei hellitä.  Niin se on.

Oli kaksivuotisen koulutuspäivämme päätös vuonna 1995  ja hyvästijättöjen hetki. Kerroin Martti Lindqvistille tuosta Nazim Hikmetin runosta. Martti sanoi, että myös hänelle nuo runot merkitsevät paljon ja hän lausui itselleen tärkeimmän runon: Meristä kaunein  on vielä purjehtimatta.  Lapsista kaunein  on vielä kehdossaan.  Päivistä kauneimmat ovat vielä elämättä.  Sanoista kaunein  jonka haluan sinulle sanoa, se on vielä sanomatta.  

En taida sittenkään järjestää runojuhlaa. Mieluisia runoja on enemmän kuin muistinkaan. Ja tässä on vain osa nuoruusvuosiin liittyviä merkkivuosia.

Reetta Räty kirjoittaa HS TEEMA nro: 1/2020: ”Aleksis Kivi kirjoitti aikana , jolloin suomen kirjakielen kehitys oli kesken. Siitä seurasi aivan ainutlaatuinen  tapa käyttää suomen kieltä.”

 Kaukametsä
Alas kalliolta lapsi riensi,
äitins luoksi riensi hän,
lausui loistavalla katsannolla:
nähnyt olen taivaan maan.

”Mitä haastelet mun pienoiseni,
mitä taivaan kaukamaast?
Missä näit sä autuitten maailman?
sano, kultaomenain”

Vuoren harjanteella kauan seisoin,
katsahdellen koilliseen,
siellä näin mä nummen sinertävän,
honkametsän kaukasen.

Puitten kärjill’ näin mä kunnaan kauniin,
armas päivä paistoi siell’,
ylös kunnaan kiirehelle juoksi
kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämmeni riutui,
kyynel juoksi poskellein,
enkä ymmärtänyt miksi itkin,
mutta näinhän taivaan maan.

”Ei mun lapsein; sineydes’ ylhääl’
taivaan korkee sali on,
siellä lamput, kultakruunut loistaa,
siell’ on istuin Jumalan”

Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall’
kaukametsä haamottaa,
siellä ompi onnellisen mailma,
siellä autuitten maa.

 

 

Luonto ja ihmismieli

Ajatuksen voima on mahtava voima. Kieli, mieli ja ruumis muodostavat kolmiyhteyden. Ihmisen aivoissa vilisee tuhansia mielikuvia päivittäin. Jos ne ovat pääosin myönteisiä, ne vaikuttavat mielialaan ja ruumiissa terveyteen. Juttelin äskettäin itseäni vanhemman ihmisen kanssa. Hänen elämäntarinansa puhutteli. ”On kiitollinen mieli”, hän sanoi monta kertaa. Muistan koulutuksen, jossa kokeilimme harjoitusta: Muuta kieltäsi, muuta mieltäsi. Sanoimme ensin lauseen kielteisessä muodossa, sitten myönteisessä. Kuulostimme sanojen vaikutusta. Kun muutan kieltäni, vaikka sisäistä puhetta itselleni myönteiseksi, muutan mieltäni ja se tuntuu ruumiissakin.

Kaikenlaisia koulutuksia olen vanhalla iälläni harrastanut. Yksi on Madam Katarian kehittämä nauruterapia eli naurujooga. Nauru on hölkkää sydämelle ja naurulla on vaikutus terveyteen, jo minuutin naurulla. Kun hymyilemme, tuntuu hyvältä ja kun tuntuu hyvältä, hymyilemme. Lapset ovat meille esikuvana monin tavoin, myös nauramisessa. Mihin katoaa ja vähenee aikuisten nauru  aikojen saatossa.

Kerran odottelimme sairaalassa lapsenlapsen pääsyä osastolta kotiin. Silloin lähtö viivästyi. Syynä oli sairaalaklovnin käynti osastolla. Hän oli  tuomassa iloa ja naurua ja hyvää mieltä lastenosastolle. Klovnitohtoreita on jokaisessa yliopistollisessa sairaalassa lasten- ja nuortenosastoilla. He  ovat esiintymisen ammattilaisia. Tohtoreiden työkalupakista löytyy taikatemppuja, yleistä hölmöilyä ja musisointia. Sairaalaklovneille on myönnetty kolmisen vuotta sitten valtionpalkintokin. Iloa ja naurua tarvitaan.

Luin aikoinaan mielenkiinnolla Ilkka Vartiovaaran teoksia ja seurasin hänen elämäänsä ja taisteluaan sairautta vastaan. Puutiaisen aiheuttama borrelioosi vaikutti hänen elämässään lamaannuttavasti. Tautia ei tunnistettu riittävän ajoissa eikä hoitoa osattu antaa. Vuonna 1995 hän kirjoitti kirjan Delfiinin laulu. Hän kertoo kirjassa mielikuvitushuoneesta. Hän palautti mieleensä elämänsä onnellisimmat hetket. Kipujen saartaessa hän palasi mielikuvissaan noihin hetkiin. Vaikuttava on kuvaus lapsuuden unelmasta eli aamusta Suurilla Pyramideilla, auringon noustessa, 25 vuotta aikaisemmin, lapsuus- ja poikavuosien haave toteutuneena: ”Olen hyvin onnellinen.”

Ilkka Vartiovaara loi käsitteen mielikuvantaminen. Siitä hän kirjoitti ja sitä lääkärinä suositteli, myönteisten mielikuvien vaikutusta terveyteen.

Luonto puhuttelee ja vaikuttaa mieleen. Muistan runon Lapin luonnosta. Sen esittäjä sanoi meille kuulijoille: ”Sulkekaa silmänne.” Saimme kuvitella mielessämme runon meille kertomia näkymiä. Kiitin jälkeenpäin runon kirjoittajaa ja esittäjää hänen oivalluksestaan. Silmien sulkeminen loihti näkymät, itsellekin tutuista ja vaikuttavista tunturimaisemista.

Lokakuun puolivälissä katselen ihmetellen ja ihastellen värejä luonnossa. Jos olisin taiteilija, maalaisin ikkunasta avautuvaa näkymää. En ole ja pyrin tallentamaan ruskan väriloiston  mielikuvantamalla.

Viimeöinen uneni mietityttää. Olin taidenäyttelyssä. Olin nuori ja syvennyin innostuneena taulujen näkymiin. Muuan varttunut ihminen seurasi minua ja aloitti vuoropuhelun kanssani. Sen sisältö oli lyhyesti, että hän nuorena osasi katsoa eri tavalla ympäristöä, näki ja tajusi sellaista mihin ei enää kykene. Mietin unen sanomaa. Kertooko se minusta itsestäni nyt ja nuorena? Kertooko se myös, että ikä ei ole lineaarinen vaan syklinen? Vastapäätä ovat kaikki ikävaiheet kun ikää karttuu. Onko unessa myös haavetta palaamisesta johonkin menneeseen?

En aio valittaa lähestyvää kaamosaikaa, päivien lyhenemistä, valon vähenemistä. Lepoa tarvitsee ihminen, niin myös Luojan luoma luonto voidakseen herätä uuteen kukoistukseen. Olemme aina vastapäätä jotakin. Yön valta väistyy päivän tieltä, / ja kevät nousee, juhla auringon ( Virsi 576).

Ja taas minä muistan runon, jossa Lin Jutang vertaa ihmisen ikäkausia luontoon.

Pidän keväästä, mutta se on liian nuori. /  Pidän kesästä, mutta se on liian ylpeä. / Niinpä pidän syksystä, / koska sen lehdet ovat kellahtavat, / sen sävy kypsempi  ja värit rikkaammat. / Ja siinä on pisara surua. / Sen kultainen rikkaus ei  puhu kevään viattomuudesta /  eikä kesän voimasta, / vaan lähestyvän vanhuuden kypsyydestä ja lempeästä viisaudesta. / Se tietää elämän rajoitukset   ja on tyytyväinen.

 

 

Tässä iässä

Tässä iässä on turha kaunistella asioita alkaa Pekka Kejosen runo kirjassa  Mansardikattoinen mieli, 2006. Tässä iässä ja tämä ikä toistuu runossa.

Tässä iässä, melkein iättömänä, kun keinuun istuen pääsee yhtä pitkälle eteen että taaksepäin. Näin Arto Lappi kokoelmassa Harakan paja, 2007.

Ikä mietityttää tässä iässä, eteen ja taaksepäin.          

Tapasin eläkkeellä olevan miehen, itseäni nuoremman. ”Olen aloittanut kirjoittamaan omaa elämäntarinaani”, hän sanoi. Hänellä oli muistivihko mukanaan. Emme ole koskaan aikaisemmin keskustelleet. Nyt tuo lause avasi kanavan kahden eläkeiässä olevan välille. Hän on tehnyt työuran tahollaan, minä omalla tahollani erilaisen.

Monella lailla eläkeikä on ollut itselleni innostavaa aikaa. On voinut suunnata oman mielenkiinnon mukaan erilaisiin kiinnostuksen kohteisiin. On voinut opiskella. Katsoin äsken todistuksia, joita olen saanut koulutuksista. Ne ovat siinä mielessä merkityksellisiä että niihin on liittynyt tärkeitä ihmissuhteita, kurssitovereita, jotka ovat monin tavoin rikastuttaneet elämää. Oikeastaan nyt sen tajuan, samoista asioista kiinnostuneitten ihmisten kanssa toimiminen on yhtä tärkeää kuin opiskeltava aihe. Ryhmällä on iso merkitys.

Eläkeaikaan on liittynyt oleellisesti kirjoittaminen. Miten se lähti etenemään? Kymmenvuotiaana muistan kirjoittaneeni kaksitoistavuotiaalle itselleni ja kaksitoistavuotiaana kirjoitin kuusitoistavuotiaalle itselleni. Päiväkirjasta se alkoi. Se piti viritellä kymmeniä vuosia myöhemmin uudelleen eloon. Sain lahjaksi vaaleanvihreäkantisen päiväkirjan: ”Keväinen tervehdys meiltä mammalle!” Ensimmäinen lastenlapsi oli jo syntynyt. Päiväkirjan alkuun olen kirjoittanut 17.4.1988: ”Tämä on ilojen kirja, uusien suunnitelmien kirja, toiveiden  ja haaveiden kirja.” Päiväkirja on toiminut selviytymiskeinona, terapeuttisesti. Toinenkin päiväkirja on tyttäreltäni ”lahjaksi äitienpäivänä 1990 ajatusten raapustamiseen.” Hän on nähnyt noina ruuhkavuosinani oleellista, kun on kirjoittanut alkulehdelle:

”Hävittäkää käsikirjoitus, mutta tallettakaa se minkä olette raapustaneet sinne ikävissänne, hämmästyksissä ja ikään kuin unessa.”Osip Mandelstam

Kirjoituspöydän laatikossa on nyt rivi päiväkirjoja  viimeisiltä työvuosilta ja eläkevuosilta, elämäntarinoita.

Oliko ensimmäinen pitempi koulutus, jolle hakeuduin 63-vuotiaanan eläkeläisenä NLP-koulutus, Practitioner ( Neuro-Linguistic Programming) ja Master perään. Master-koulutuksessa eräässä harjoituksessa työskentelimme itselle tärkeitä tavoitteita. Minä näin tulevaisuudessa kirjan, jonka kirjoittaisin. Oikeastaan jo Martti Lindqvistin kurssilla oli avautunut työskentely pienen tytön elämään. Tuon Master -koulutuksen jälkeen hakeuduin Kärsämäelle Elämäntarina-akatemian -koulutukseen. Siitä se alkoi tai jatkui, kiinnostus kirjoittamiseen. Kävin kesäyliopiston kursseja, lastenkirjan käsikirjoituskurssin ja muitakin. Polku avautui eteenpäin, löytyi suunta, jota kohti kuljin. Lapsuutta käsittelevä kirja julkaistiin, kun täytin 70 vuotta.

Lapsuus ja lapset liittyvät toisiinsa. Lastenlapset ovat rikkaus. Minun on ollut helppo tavoittaa lapsi itsessäni ja helppo heittäytyä lapsen maailmaan. Martin koulutuksella on siihen merkitystä. ”Lapsi, tuo uuvuttava ja valloittava,  omistaa elämän ydinvoiman”, kirjoitti Anja Porio.  Se on totta. Sain 60-vuotislahjaksi Sosiaalialan oppilaitosten opettajat – SOO ry:ltä Juho Karjalaisen grafiikan vedoksen, jonka taakse nuo sanat oli kirjoitettu. Muistan kun kävelin hakemaan lahjani salissa, jossa opettajatoverit luovuttivat sen minulle. Palasin siinä tilanteessa pikku tytöksi, joka oli kiivennyt kotinsa katon harjalle isonsiskon perässä, lapsi tuo uuvuttava ja valloittava – ja vallaton.

Pienet lastenlapset ovat olleet ilo ja voimavara nyt vanhetessa. Toiset heistä ovat jo murrosiässä, toiset aikuisia nuoria, osalla jo omia lapsia ja on vielä lapsuuttaan eläviä. Arvokasta aikaa eläkkeellä ollessani on ollut pienen pojan hoitaminen lapsen äidin opiskellessa. Siitä ajasta olen kiitollinen, monista muistorikkaista hetkistä hänen kanssaan. Sanoin 80-vuotispäivillä tuolle nuorelle pojalle: ”Minun elämäni parasta aikaa on ollut kun sain hoitaa sinua pienenä.” ”Kiitos kun kerroit”, hän sanoi.

Eeva-Liisa Kantolaan tutustuin kirjoittajakurssilla. Eeva-Liisan elämä on päättynyt. Hänen runonsa puhuvat ja puhuttelevat.

Kaikki rikkaudet, kaikki ilo on kätketty lähelle. Ellemme etsi niitä tästä päivästä, ne jäävät löytymättä. Tiessä on monen värisiä kiviä, SRK 2002

Kirjoitin ja kävin kirjoittamiseen liittyviä opintoja välillä. Kirjoittelin kokemuksistani lastenlasten parissa, niitä kertyi vuosien saatossa melkoisesti. En ajatellut sen kummemmin niiden julkaisemista. Mietin kuitenkin mihin suuntaan kulkisin. Ikäkysymys kiinnosti, oli aina kiinnostanut. Ensimmäiset luentoni pidin nuorena vanhuudesta. Oliko siinä jo suuntaa tulevaan.

Etsin kouluttajana myöhemmin aineistoa ihmisen ikäkausiin. Kun Ammattikasvatushallitus lähetti kyselyn minkälaista opetusmateriaalia kaivataan keskiasteen koulutuksiin, minä toivoin elämänkaaripsykologiaa käsittelevää teosta. Myöhemmin kävin Tony Dunderfeltin Elämänkaaripsykologian koulutuksessa ja ohjasin aikuisopiskelijoita heidän työskentelyssään. Se oli innostavaa aikaa. Samoin kuin oli innostavaa työskennellä vanhusten ryhmissä sekä koulutuksessa että myöhemmin eläkkeellä ollessa. Muistan monta mielenkiintoista ja antoisaa työskentelyä erilaisissa tilanteissa vanhojen ihmisten parissa nuorempana. Jonkinlainen veto on ollut ikäkausiin, erityisesti lapsuuteen ja vanhuuteen.

Mihin minä eksyin innostuksessani. Halusin muistella vanhainkodissa käyntiä ja erästä kokemusta kansalaisopiston luennolla. Yksittäiset ihmiset ja heidän ajatuksensa, kohtaamiset, ovat mielessä. ”Oletko kokeillut maalata?” kysyi minulta vanha mies opiston kurssilla. ”En minä osaa”, sanoin. ”Ei koskaan saa sanoa en minä osaa jos ei ole kokeillut.” Sain opetuksen, jota vieläkin joudun opiskelemaan. Minä luovutan helposti. Toinen muisto on vanhainkodista, 80-vuotias nainen lausumassa ulkoa runoa, jonka oli itse kirjoittanut. Minäkin olen nyt hänen ikäisenään lausunut runon  vanhainkodissa, en tosin itse kirjoittamaani, vaan Einari Vuorelan Kaivotiellä. Se on äidin ja lapsen vuoropuhelua.

Itse asiassa minulla oli monia tekstejä ikäkausista. Olen aina ihaillut vanhoja ihmisiä ja heidän tuotantoaan. Elina Karjalainen on kirjoittanut hykerryttäviä lapsikuvauksia. Minulla oli omia lapsikuvauksia, omia kokemuksia lastenlasten parissa. Vähitellen suunta kirkastui. Tarvittiin vielä potkua ulkopuolelta, palautetta, että kirjoita noista teksteistä kirjoittajakurssin lopputyö. Minä kirjoitin ja jatkoin tekstien kokoamista kirjaksi. Uniminä, tuli avuksi runon muodossa:

Lapset etsivät hukassa olevia tavaroitaan. Eivät he niitä etsi, he etsivät itseään tai sitä itseä jota he eivät vielä ole löytäneet. Kenties lapsi on jo löytänyt, aikuinen on hukassa ja etsii sitä lasta joka hän kerran oli, etsii turhien tavaroiden joukosta, tavararöykkiöitten alta.

Lasta ja lapsuutta etsimässä, sitä pohdin silloin, samoja ajatuksia, joita pohdin tässä ja nyt: ”Aikuisen ja lapsen yhdessäoloa ja vastakkaisuutta, vanhusten ja lasten kohtaamisen tärkeyttä, ihmisen iän kerroksellisuutta. Lapsuus on löydettävissä oman vanhuuden alta.

Lapsi on aikuisen johdattaja lapsen rikkaaseen maailmaan. Isovanhempivuodet ovat aikuisen oppivuosia. Mikä on lapsiominaisuus aikuisessa? Katoaako se jossain vaiheessa ja kompostoituu, mutta on löydettävissä uudelleen? Se löytyy eri muodossa, muuntuneena ja siitä versoo uutta.”

Helena Anhavan runon ajatus tulee lähelle kokoelmassa Maininki ennen aaltoa,1997:    Se on käsitetty väärin ei kaikkea tarvitse horottaa ulos. Avoimuus: avoin sisäänpäin suhteessa itseen.

 Liikut väljässä tilassa kaikissa vuodenajoissa lapsi sinussa opettaa vanhaa.Vihdoin olet ikäisesi.

Milloin ihminen on vanha tai vanhus? Kuka sen määrittelee? Melkein loukkaannuin, kun joku kutsui minua vanhukseksi psykologian oppien mukaan eläkkeelle jäätyäni 63-vuotiaana. En ollenkaan tuntenut itseäni vanhaksi, en vielä 70-vuotiaanakaan. Nyt voin sanoa eläväni vanhuutta, olen vanha ja vanhus. Kyllikki Villa, leikkisä ”vanha rouva” päätteli, että vasta 60+ on eräänlainen vanhuuden murrosikä. Ajoittain tuntee itsensä nuoreksi, toisena päivänä vanhaksi. ”Se, milloin alamme pitää itseämme vanhoina, riippuu varmaankin lähinnä terveydestämme.” Hän kirjoitti 73-vuotiaana matkapäiväkirjan, Vanhan rouvan lokikirjan. Kaksi vuotta myöhemmin hän kaatuili laivassa kovassa myrskyssä ja päätteli, että ei ole enää merikelpoinen.

Erik. H. Erikson jakaa elämänkaaren kahdeksaan vaiheeseen. Jokaisella ikävaiheella on kehitystehtävänsä. Vanhuuden kehitystehtävä on minän eheys –  vastakohtana epätoivo, katkeruus. Tästä voi syntyä voima viisaus – vastakohtana elämän halveksunta, vastenmielisyys elämää kohtaan. Vanhuus on eletyn elämän arvioinnin aikaa, toisaalta eteenpäin katsovaa aikaa; mitä vielä voisin tehdä, mikä minua kiinnostaa. Viisaus Eriksonin mielestä on avointa kiinnostusta elämää kohtaan, myös kuoleman edessä. Tämän saavuttamiseksi vaaditaan jonkinlaista ”minän eheyden” kokemista kaikilla kolmella tasolla: fyysisellä, psyykkisellä ja sosiaalisella. Ja vielä yksi pointti Eriksonia. Vanhuudessa on hyväksi tasapainoinen introspektio ja ympäristön tuki.

Martti Lutherilta on ajatus, joka pysähdyttää: ”Jos tietäisit huomenna kuolevasi, istuta tänään omenapuu.” Aamulla uuteen päivään herätessä tuntee kiitollisuutta. Vielä olemme toinen toisillemme tukena. ”Eilinen päivä on mennyt, huomisesta emme tiedä, tänään auttaa Herra”.

Kuin kirja 

Elämä kuin kirja josta osan jo olemme  lukeneet, nähneet ja kokeneet. Tämä kirja ei avaudu etukäteen: antaa onnen vasta ajallaan säästää suruilta – ennenaikaisilta.

Anni Rättyä kokoelmassa Valo taittuu pisaroissa, SRK / Kirjapaja 2005

Ilo lausua

Seison kirjahyllyn vieressä tietämättä vielä mitä etsin. Otan käteen pienen ajan patinoiman kirjan Minäkin lausun. Lasten ja nuorten lausuntaohjelmistoa. Toimittanut Väinö Mäkelä. 2. painos 1951. Nimeni on kirjan etusivulla. Ensimmäisen painoksen esittelyssä 9.4.1948 Väinö Mäkelä kirjoittaa: ”Suullisen esitystaidon tason suhteen on vielä runsaasti kohentamisen varaa. Lukemisen opetuksen parhaimpana apukeinona pidän kuoro- ja soololausuntaharrastuksen vaalimista tarkoituksena pyrkiä vapaaseen, luonnolliseen, ilmeikkääseen ja selvään esitystapaan.”

Seuraavana aamuna avaan kirjastosta lainaamani kirjan Ilo puhua. Ajatuksia puheilmaisusta, kirjoittanut Ritva Ahonen-Mäkelä, ilmestymisvuosi 1979. Kirjan alkusanoissa tekijä lausuu kiitoksen sanoja suurenmoisille opettajilleen fil. tohtori h.c. Kaarlo Marjaselle ja professori Antti Sovijärvelle. Joitakin kertoja opiskeluaikana kävin Kaarlo Marjasen lausuntaa käsittelevillä luennoilla. Antti Sovijärven nimen kohdalla minut valtaa tunne, onko se suru.  Nuorena etsiskelin omaa opiskelualaa ja päädyin Antti Sovijärven oppilaaksi. Meitä oli pieni ryhmä ja Antti Sovijärvi oli kannustava ja turvallinen isähahmo. Ilo puhua, lausua, oppia sellaista, mistä olin kiinnostunut lapsesta asti. Voisinko fonetiikkaa opiskelemalla toteuttaa toiveitani?

Muistan kuinka ekaluokalla kevätjuhlassa lausuin Otto Mannisen runon Joutsenet: ”Kohos siiville kerran ne sitten, suvi kun oli muistoja vain…” ja näytelmässä valkopukuinen joutsenparvi lehahti lentoon. Muistan, kun Raudaskylän oppikoulussa musiikinopettajani Arvi Kytömäki ohjasi minua lausunnassa. En ollut musikaalinen, niin uskottelin, mutta rakastin lausumista. Esitin koulun juhlissa runoja, siitä minut muistetaan. Voimakas vaikutus oli Jaakko Haavion runolla Excelsior!: ”Ylös vuorelle tie! Yli rotkojen, iljangoiden! Päin huippuja valkeita, joiden jääkruunuista aurinko kipinöi. Ylös vuorelle tie!..On Jumala vuorella. Odottaa. Minä kiipeän, kompastun kaadun. ..”

Äitikö minut opasti runojen ääreen? Yksi arvokkaimpia muistojani on, kun olimme äidin kanssa kahdestaan kotona. Istuimme tuvan pöydän ääressä lavitsalla ja äiti lausui minulle runon. Tämä puoli äidissä oli minulle uutta ja yllättävää. Kirjoja äiti oli aina tuonut minulle  kaupungista. Minulla oli kaikki Anni Swanin kirjat ja runotyttökirjat ja Mika Waltarin Kaarina Maununtytär ja Raul Roineen satukirjoja. Nyt äiti lausui minulle  Aleksis Kiven runon Kaukametsä. Se on lapsen ja äidin vuoropuhelua.

Äiti katsoo johonkin kauas, yli pihamaan, ja aloittaa: ”Alas kalliolta lapsi riensi, äitins luokse riensi hän, lausui loistavalla katsannolla: nähnyt olen taivaan maan.”

Minä näen lapsen juoksevan kalliorinnettä alas äitinsä luokse vaalea tukka hulmuten ja kuulen lapsen huutavan jo kaukaa näkemästään ihastuneena kasvot loistaen:” Nähnyt ole taivaan maan.”

Runon äiti on ihmeissään ja kysyy lapselta: ”Mitä haastelet , mun pienoiseni, mitä taivaan kaukomaast’? Missä näit sä autuaitten maailman? Sano kultaomenain.”

Kuva Mauri Myllylä 1999

Enää edessäni ei avaudu kotipiha, sen ulkorakennukset. Äidin ääni johdattaa lapsen kulkua. Seison vuoren harjanteella, katselen ympärilleni ja näen ”nummen sinertävän, kaukametsän kaukasen.” Katselen näkyä, joka avautuu eteeni. Aivan kuin aurinko valaisisi kotipihan koivujen kärjet, hongiksi ne muuttuvat ja pihatie muuttuu, se kohoaa ylöspäin, hohtaa kullalle, on ”kultasannotettu tie.” Jokin itsessä liikahtaa, onko se kaipaus, kauneuden ja pyhyyden kosketus äidin lausuessa minulle runoa. Avaamassa minulle runon näkyä, joka mykistää. Äidin ääni jatkaa, runon äiti puhuu lapselleen. Olen tuo lapsi, joka  on näkynsä lumoissa siinä kodin lavitsalla arkisena lauantaipäivänä, pyhän aattona.

Sunnuntaipäivänä  Aleksis Kiven kirjan  Seitsemän veljestä viimeisillä sivuilla Vuohenkulman torpassa tavataan veljeksistä nuorin Eero. ”Mutta sunnuntai- ja pyhäpäivinä hän joko tutkiskeli sanomalehteänsä tai kirjoitteli itse kuulumisia ja yhteiskunnallisia asioita pitäjästä, lähetettäväksi samaan lehteen….Aviona oli hänellä Seunalan hoikka tytär, liinatukkainen, kainosilmäinen Anna. ..”

Samaa pyhän tuntua ja rauhaa kuin runossa Kaivotiellä kohtaan Annan sunnuntai-illassa Vuohenkulman torpassa, kun hän puhelee, vuoroin hyräilee lapselleen, kyselee ja vastailee pienelle.  ”Sanoppas, lapseni, mun suvenihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri?…Oi kuule mun sydämeni laulu!”

Väinö Mäkelän toimittamasta kirjasta avautui runo Kaivotiellä, tämäkin äidin ja lapsen vuoropuhelua. –  ”Äiti, kuka metsässä haastaa ja puhuu? Siellä niin kaikaa, siellä niin huutaa ja huhuu!”  ” Poju, kuuntele hiljaa, kun kuulet! Sehän on metsän sielu, jota nyt soittelee tuulet.” Mieleen palautuu  äiti lausumassa minulle runoa Kaukametsä.

Työikäisenä ammatissani  tutkin nuoruuden innolla vanhenemista ja vanhuutta. Luin kirjallisuutta, seurasin lehtihaastatteluja,  joissa tutkittiin pitkän iän salaisuutta. Kävin eläkeläisten opintopiireissä ja vanhainkodeissa. Opin kunnioittamaan iän tuomaa kokemusta.  Eräässä vanhainkodissa vieraillessani 80-vuotias vanhus lausui kirjoittamansa runon ulkomuistista. Minulle se oli elämys, suorastaan ihme. Alpo Noposen runossa Mahdoton ratkaista kerrotaan ihmisen ikävaiheista, lapsuudesta, nuoruudesta, aikuisuudesta ja vanhuudesta. Jokaisessa ikävaiheessa runoilija toteaa: ”Hän kaunis on, min’ en tietää vois, minä aikana ihminen kauniimpi ois.” Ilo puhua, lausua runoa, säteili lausujasta.

Silloin nuorena en olisi voinut kuvitella itseäni lausumassa runoa 80-vuotiaana jossakin vanhainkodissa. Sattumaako, että kirjahyllystä keväisenä aamuna otin käteeni Väinö Mäkelän toimittaman runokirjan Minäkin lausun. Olen lapsena lausunut koulun juhlissa Einari Vuorelan runoa Kaivotiellä, eläytynyt äidin ja lapsen vuoropuheluun. Kesän kynnyksellä sain esittää runon vanhainkodissa ikätovereilleni.

Kohtaan Kaivotiellä  lapsen mielikuvat ja äidin, joka enää ei voi kuulla samaa mitä lapsi kuulee, ”liiaks’ on kohtalon kello mun sieluuni soinut.” Äidin maailma ja lapsen maailma avautuivat nyt eri tavalla kuin koulutyttönä. Ymmärsinkö silloin, mitä runoilija on tarkoittanut kun lapsi kysyy:  ”Äiti, soittaako mullekin kohtalon kello, kun suureksi vartun,  – sitte kun nukutaan monta yötä ja minä jo työhönkin tartun?” Ja mitä ymmärsin äidin vastauksesta: ”Poju, soittaa kyllä, laulavat lapselle kaihojen kyyhkyt; silloin sä ymmärrät ihmisten itkut ja äitisi nyyhkyt.” Runo koskettaa tunteita, kyyneleet ovat herkässä.  Nyt tulkitsen runon sanomaa kuulijoille, joiden sielussa on soinut kohtalon kello ja laulaneet kaihojen kyyhkyt.  Oli ilo lausua  runon viimeiset säkeet: ”Ihana äiti, ethän itke, kun annan kaikki nää kukkaset sulle ja vesiastiaas kannan?”

Mikä sai mielessäni aikaan tunnereaktion lukiessani Ritva Ahosen – Mäkelän kirjan kiitoksen sanat Antti Sovijärvelle? Keskeytin fonetiikan opiskelun. Kuvittelinko, että  Antti Sovijärvi oli pettynyt, kun ilmoitin siitä hänelle? Minä olin pettynyt kun luovutin. Se oli ex-tempore päätös. Heikki Klemetin kirjan Äänenkäyttö puheessa ja laulussa hankin ja siitä on ollut iloa. Kaikki mikä sivusi lääketiedettä, oli minulle vierasta. Kurkkupeilin ennätin ostaa ja tutkia sillä äänihuulia. Kun nuorella miehellä äänenmurros oli jäänyt tulematta, tarvittiin kurkkupeiliä ja lääketiedettäkin, monipuolista osaamista, jollaista  Antti Sovijärvellä oli. Ei ole kysymys vain äänenkäytöstä. Iloon puhua liittyy enemmän kuin lapsena ja nuorena ymmärsin, paljon enemmän.

Aleksis Kiven päivänä 10.10.2017

 

Pentti Murtoa (1954-2005) muistellessa

Minäkin kätken
sisälleni
ehjän helmen

Tämä Pentin runo on hänen ensimmäisessä runokirjassaan Peilimaassa – Runoja vammaisuuden verhon takaa. Runot ovat kahdenkymmenen vuoden ajalta. Sain kirjan Pentiltä sen julkistamistilaisuudessa 19.12.1994.

Kun jäin eläkkeelle, hakeuduin NLP- koulutukseen (Neuro – Linguistic – Programming) ja Master -koulutuksen vaiheessa teimme kirjallisen työn aiheena NLP ja mestaruus työssäni. Tekstiä siitä on pitkästi. Lainaan osiosta Loogisten tasojen avulla tehdyt kysymykset työni mallitukseen paria kohtaa: Kuka minä itse olen? Mikä on roolini?

”Ajattelen ensin mallittaa CP-vammaisena syntynyttä ystävääni runoilija-kirjailija Pentti Murtoa, jonka kanssa olen pitänyt yhteisiä tunteja vammaisuudesta ja kuntoutumisesta. Pentin runoja olen käyttänyt opetuksessa. Pentin selviytymistarina on rinnakkainen oman tarinani ja omien löytöjeni kanssa. Vähitellen olen ruvennut näkemään Pentin tavoin: Minäkin kätken / sisälleni / ehjän helmen.

Mikä on tärkeää minulle? Miksi haluan tavoitteeni?

Arvosta itseäsi ja toista, luota itseesi ja toiseen ja välitä itsestäsi ja toisesta. Minun on lupa olla myös keskeneräinen niin kuin toisenkin.  Pentti: Avattu ovi  / kääntää oven sinuun /yhteinen avain /on kosketus.

Mihin luotan elämässä? Mihin uskon pystyväni? Mahdollisuuksieni rajat?

Sokea ei voi toista sokeaa taluttaa. Tulemalla tutuksi oman varjoni kanssa olen löytänyt itsessäni olevia voimavaroja, joita vuorostani voin herätellä toisissa. Vertauskuvana soitin. ( Päiväkirjasta 5.5.1999: ”Kiitos kun herätit meissä itsemme ikävän” luki eräässä opiskelijan kortissa. Minun tehtäväni on herätellä soittimia soimaan niin kuin vain tuo soitin voisi soida,  jotta se taas voisi viritellä soimaan toisia soittimia.”) Pentti: Kuntoudun, / astun eilisestä / tähän päivään / kehykset heiluvat.

Mitä jo osaan? Mitä haluan oppia?

Ryhmässä on paljon virtaavaa energiaa. Olen opiskellut taitoa kohdistaa sitä tavoitteiden suuntaan ja oppinutkin.  Erilaiset tavat havainnoida ryhmää ovat tietoisia ja osin tiedostamattomia. Ryhmässä on kaikki ja siksi ryhmä on ehtymätön lähde oppia ja yllättyä. Pentti: Kuulolaite avaa metsän /puhu minulle /heinän liikahduksen äänellä /metsä kuuluu selvästi /sinun sanasi / läheisyyden tahdissa.”

Näin olen kirjoittanut syksyllä 2000. Muutamaa vuotta myöhemmin menin kesäyliopiston luennolle kuuntelemaan Penttiä. Luennon jälkeen Pentti ehdotti että menisimme kahville kauppatorin laidassa olevaan kahvilaan. Muistan keskustelujamme kahvilan hämyisessä nurkkapöydässä. Kumpikin meistä mietti samantyyppisiä asioita. Pentti ehdotti yhteistä koulutustakin ajatustemme pohjalta.  Se oli viimeinen tapaamiseni Pentin kanssa. Hänen äkillinen kuolemansa syksyllä 2005 pysähdytti.

Miten minä tutustuin Penttiin? Ottiko Pentti ensin yhteyttä minuun vai minä Penttiin? Ehkä Pentti otti ensin yhteyttä ja tarjoutui pitämään luennon vammaisuudesta ja kuntoutumisesta koulutuksessa olevalle ryhmälle. Yhteistyömme jatkui  koulutuksen  poluilla. Joskus Pentti soitti arkaillen ja kysyi voinko järjestää opetusta. Kun minä lupauduin Sosiaalialan oppilaitoksessa vuonna 1995 ottamaan vastuulleni Pitkäaikaistyöttömien kurssin, pyysin Penttiä hoitamaan minun tehtäviäni kuntoutukseen liittyvässä koulutuksessa. Pentti oli paras kokemusasiantuntija.

Pentin tie CP-vammaisena syntyneestä keskoslapsesta ”puhetyöläiseksi”, tutkijaksi ja erityispedagogiikan lehtoriksi Oulun yliopistoon ja tuntiopettajaksi Oulun sosiaalialan oppilaitokseen, on selviytymistarina. Vanhemmille ennustettiin ettei lapsi koskaan kävelisi eikä puhuisi. Huonon kuulon takia lapsi kuuli puhuttavan keskoslapsen sijasta kekkoslapsesta. Kirjassaan Kekkoslapsi  – Happikaapista puhujanpönttöön (1995) Pentti Murto kuvaa elämäänsä: ”Olen kokenut fyysisen kehittymisen hitauden, mutta myös kuntoutumisen voiman. Lapsuuden ja nuoruuden vaikeudet – kömpelyys, änkytys, yksinäisyys, koulukiusaaminen – olivat osa elämääni, jotka jättivät syvät arvet; toisaalta hyvät, vahvat asiat ovat löytyneet kotoa, kotipihalta, kesäasunnolta, ystävistä, opiskelusta, kirjoittamisesta. Olen selvinnyt eteenpäin elämässä, joka on tapahtunut paitsi oman uskon ja tahdon lujuudella niin myös vanhempien, koulun, kuntoutuksen ja vammaisjärjestöjen suosiollisella myötävaikutuksella. Kuntoutumisen myötä olen kiinnittynyt elämään. Vaikeudet tuntuvat nyt kevyemmiltä. Olen tullut enemmän valon ääreen.”

Kirjoittamalla murrosikäinen poika käsitteli kipeitä asioita, joihin hän törmäsi ja joista ei voinut puhua. Myöhemmin hän osallistui kirjoittajakursseille. Sitä kautta  avautui väyliä työstää tekstejä ja runoja. Muistan Pentin käyttäneen  runoja myös opetuksessa.

Voin hyvin samaistua Pentin kokemuksiin  kuntoutuksesta 1960 – ja vielä 1970 -luvuilla. Aloitin työni kehitysvamma-alalla 1970 ja siirryin koulutuksen pariin 1974. Pentti kirjoittaa, että vammaisuus oli tuolloin tabu, siitä vaiettiin eikä vammaisen lapsen tarpeita osattu ottaa huomioon. Se aiheutti heikkoa itsetuntoa ja itsensäkieltämistä, häpeää erilaisuudesta, pelkoa, ettei hyväksytä, kiusaamista. Arvostan suuresti Pentin vanhempia, jotka tuona aikana kuuntelivat poikansa toivetta päästä  tavalliseen kouluun eikä apukouluun tai raajarikkoisten kouluun. Psykologinlausunnolla vanhempien piti todistaa pojan koulukypsyys. He myös kuntouttivat poikaa oman taitonsa mukaan ennen kuin oli mahdollisuutta saada puheterapiaa tai fysioterapiaa.

Noin vuosi Pentin kuoleman jälkeen toteutui Taiteellinen ilta, jossa eri taiteiden kautta lähestyttiin Pentin kaunokirjallista tuotantoa. Olin mukana tuossa illassa. Pentin vaikutus hänen kanssakulkijoihinsa on ollut mittava. Sen tajusin tuon illan aikana. En ollut ainoa.

Eilen olin peilimaassa
varoin, varoin
mutta yhden rikoin

 tänään se halkeama
jakaa kasvoni kahtia
kuin nauruni olis
kaksi naurua

rikki ollessani
olen enemmän.

Lainaan Oulun ammattikorkeakoulun Kutsua Pentti Murto – seminaariin 17.3. 2016:  ”Alakko nää mua? – yhteisillä kokemuksilla kohti osallistumista.”

”Hyvät kokemukset alkavat yhdessä muiden kanssa. Rohkenen mennä mukaan. Tapaan muita ikäisiäni ja tapaan itseni. Nyt avaan ilon maljan ja narri avaa nauraen oven selkosen selälleen. Yhteisen ilon vahvistamana minäkin nauran itseni hereille syvähorroksesta. Veto peilin tälle puolelle on voimakas ja matka muiden luokse jatkuu.”

Edesmenneen erityispedagogiikan lehtori Pentti Murron poikkeuksellinen elämäntyö päättyi väitöskirjan käsikirjoitukseen. Pentti Murron elämäntyö on kantanut hedelmää, ja inkluusio sekä erilaisuuden kohtaaminen kasvatustyössä ovat saaneet hänen innoittamanaan uusia ulottuvuuksia. Kolmatta kertaa toteutettavassa seminaarissa on läsnä myös Pentti Murron runous.

Pentiltä saamani runokirjan Peilimaassa – Runoja vammaisuuden verhon takaa  runot  tulevat  kohti.

Vammaisuuden verho on ohut
huono kuulo
 pakkoliikkeet

 kaikkea
minkä alta löydät
minut.

 

 

 

 

 

 

 

 

Ikä vertauskuvina runoissa

Opiskelijoiden kanssa syntyi oivallus etsiä vanhuuden psykologian tueksi ja luentojen elävöittämiseksi runoja. Runojen kautta avautui uusia ikkunoita vanhuuteen.

Yksi  rakkaimmista runoista minulle on ollut 27.2.1807 syntyneen yhdysvaltalaisen runoilijan ja professorin Henry Wadsworth Longfellowin runo. Sillä ikäkin on / tilaisuus / kuin nuoruus, / puku vain on uus. / Ja kun iltarusko / hiljaa tummuu / syttyvät yön uudet tähdet, / päivin / näkymättömät.

Olin Rovaniemellä vanhuutta käsittelevillä koulutuspäivillä. Luennoitsija lausui Otto Mannisen runon, jota en ollut aikaisemmin kuullut. Muistan, missä kohti istuin auditoriossa sillä hetkellä. Runo vaikutti ja vaikuttaa vieläkin. Veet viihtyy, / tyrskyt tyventyy: / vuo syventyy. / Häät häipyy, / vieraat vähenee: / yö lähenee. /Yö uinua sun syleilyys, /suur’ iäisyys.

Luonnon monimuotoisuus ja vertauskuvallisuus puhuttelee myös  Olavi Ingmanin runossa vanhuudesta. Vanhuus / ei ole kuihtunut kukka / vaan näkymätön. / Sen siivet / on perhosen siivet / jotka voivat kantaa / keveimmän taakan / sormet / lapsen / aina valmiina / hellimpään hyväilyyn / ja hymy / kuin unohdus / eihän sitä ollutkaan.

Lin Jutang vertaa ihmisen elämää vuodenaikoihin. Pidän keväästä, / mutta se on liian nuori / pidän kesästä, / mutta se on liian ylpeä. / Niinpä pidän eniten syksystä, / koska sen lehdet ovat kellahtavat, / sen sävy kypsempi / ja värit rikkaammat. / Ja siinä on pisara surua. / Sen kultainen rikkaus ei / puhu kevään viattomuudesta / eikä kesän voimasta / vaan lähestyvän vanhuuden / kypsyydestä ja  lempeästä / viisaudesta. / Se tietää elämän rajoitukset / ja on tyytyväinen.

Nämä ja monta muuta runoa vanhuudesta löysimme opiskelijoiden kanssa. Ilkka Koiviston runon Vanha mies istui kannon päässä, Walt Whitmanin runon Nuoruus, kerskaileva, Tor-Björn Hägglundin Isäni / kumara vanhus, Eeva Kilven Tänä aamuna olen päättänyt olla kirjoittamatta / ja istuttaa ruusun ja Helena Anhavan Vanha mies maalaa lumpeita, lumpeita, lumpeita / takanaan elämän värit.

Alpo Noposen runo Mahdoton ratkaista alkaa: Se on, ystävä, ratkaista mahdoton, / minä aikana ihminen kaunein on. Lapsuus, elon nuoren siinä on aamunkoi, nuoruus, viel otsalla kirkkaus aamuinen, keski-ikä, hänet kesässä kypsässä nähdä saan ja vanhuus, hänet näen sitten vanhuuden syksyllä.  Jokaisen ikäkauden Alpo Noponen päättää säkeeseen Hän kaunis on, /min´en tietää vois , /minä aikana ihminen kauniimpi ois.

Kirjoitin oman kerrallisen kokemukseni sanoiksi lapsesta ja vanhuksesta: Kihlajaisissa puolitoistavuotias tyttö huomaa lattialla potkaissut korkokengät ja panee ne jalkaansa. Tuolilta hän sieppaa päähänsä leveälierisen naisten hatun. Tyttö kopsuttelee lattialla korkokengissään hattu kallella ja nauttii. Juhlayleisö nauttii, ihastelee, sillä  hän kaunis on, min en tietää vois, minä  aikana ihminen kauniimpi ois.

Tuttu vanhus saapuu juhlaan. Hän liikkuu keppiinsä turvautuen, hivuttaa hitaasti jalkaa toisen eteen. Kesken juhlan häntä paleltaa ja hänelle autetaan takki ylle. Vanhuksen puhe, silmien kirkkaus ja hänestä huokuva lämpö – kuin kuulisi kevätpuron solisevan tai näkisi muuttolinnun matkalla kesään! Hän kaunis on, min en tietää vois, minä aikana ihminen kauniimpi ois.

 Olen esittänyt joissakin tilaisuuksissa Alpo Noposen runon. Pysähdyttävin hetki oli lausua auto-onnettomuudessa kuolleen nuoren pojan hautajaisissa nuorukaisen osuus pojan mummon pyynnöstä.

Puu vertauskuvana on monipuolinen ja antaa mahdollisuuden työskennellä omaa elämää ja sen ikävaiheita. Kirjoittajasta en tiedä. Mitä vanhempi puu, / sen arvokkaammaksi ja suuremmaksi se kasvaa. / Mitä syvemmälle sen juuret yltävät, / sitä tukevammaksi se pitää puolensa myrskyille. / Mitä tiuhempi lehvistö sillä on, /  sitä turvallisemman suojan se tarjoaa. / Mitä vahvempi runko sillä on, /sitä parempi siihen on nojata. / Mitä korkeammalle sen latva kohoaa, / sitä kutsuvampi on sen suojaava varjo. / Jokainen vuosirengas / on selvä merkki eletystä voimasta, / samalla tavalla / kuin uurre kasvoissa.

Koulutuksissa voidaan antaa ohjeeksi piirtää oman elämän puu.

Olen piirtänyt ensimmäisen kerran lapsuuden puun, nykyisyyden puun ja tulevaisuuden puun Martti Lindqvistin koulutuksessa. Ja olen työskennellyt eri ryhmien kanssa oman puun piirtämistä, nuorten ja vanhojen ryhmissä. Havaintovälineenä on saattanut olla kaadetun hongan tyvestä sahattu kiekko. Sen vuosirenkaita tutkimalla voi etsiä vastauksia puun maaperästä, kasvuympäristöstä ja sen muutoksista. Vuosirenkaiden tutkimisesta voi johdatella lapsuuden maisemiin, nykyisyyden maisemiin ja tulevaisuuteen. Piirustuspaperi ja värikynät työvälineenä johdattavat oman elämänvaiheiden tarkasteluun, sen tapahtumiin väreillä, kuvilla ja sanoilla. Tärkeä on varata aikaa keskusteluun, ehkä ensin parin kanssa ja sitten ryhmässä.

Syntymäpäiväjuhlassani sanoin juhlaväelle: – Jos minulla olisi nyt paperia ja värikyniä, pyytäisin teitä piirtämään oman elämän puun. Sain viestin muutamaa päivää myöhemmin puhelimeen: ”Ensimmäinen kotitehtävä suoritettu. Tehtiin iltakylässä parin kaverin kanssa omat. Olin yllättynyt, että niissä kaikissa oli  aika paljon samaa niin värien, merkityksen kuin sijoittelunkin osalta. Siinä oli paljon symboliikkaa.” Saamani kuva oli mielenkiintoinen. Sinä oli paljon sumboliikkaa.

Jokainen vuosirengas kertoo eletystä elämästä
Kuva Yrjö Myllylä 2016

Vihdoin olet ikäisesi

–  On minussakin olemassa lapsi, sanoin pienelle pojalle. Yritin perustella, en oikein osannut lapsentajuisesti enkä aikuisentajuisesti. Yritän lainata kirjallisuudesta, runoudesta.

Ensin Anne Fried: ”Ikä on pikemminkin kerroksellisuutta, ihmisen kaikki minät ovat läsnä vanhuudessa. Oma nuoruus on oman vanhuuden alla.” ”Ajatuksissa nuori, mutta todellisuudessa vanha – sitä on vanheneminen.”

Lapsi näyttää sormilla ikänsä, kolme, neljä, viisi vuotta. – Minä olen seitsemän vuotta, pieni tyttö kuiskaa. Ikä on lineaarinen vielä pitkän aikaa. Milloin se muuttuu sykliseksi? ”Minun silmäni ovat oppineet katsomaan sekä ulos- että sisäänpäin”, sanoo yli 90-vuotias Anne Fried Antti Karistolle kirjassa Anne Fried  ystävien silmin.

Panu Tuomi aloittaa runon IKÄ: Kaikista ihmisistä / minussa vanhin on lapsi. Hän joka / ensi kertaa meren näkee, / kuuta huulilla koskettaa.

Ja Helena Anhava: Liikut väljässä tilassa / kaikissa vuodenajoissa / lapsi sinussa / opettaa vanhaa. / Vihdoin olet ikäisesi.

Muistan Tommy Tabermannin runon. Uskoisiko pieni poika minua paremmin, jos lausuisin sen hänelle.

Joka päivä /sinä nuorenet kaksi / Iloitse ajasta! / Kuinka se menee / kuin holtiton vene virrassa / tai hidastettu osuma / ylähirren alle / Iloitse ajasta! / Joka ilta olet / kahta lähempänä /  eilistä, joka ilta / vähän enemmän lapsi

Kuinka monta kertaa olen aikaisemmin lainannut Kaarina Helakisan sadunomaista kirjaa Kellokukkakello ja ihastellut Seija Juvan kuvitusta! Katson koko aukeaman kuvaa, jossa vanha Sofia ja nuori Anna ovat Kaiken ajan kukkulalla.

” Oltiin kuin suuressa peilisalin peilissä. Peilissä joka monistaa, joka pidentää ja lyhentää, leventää ja kaventaa.

Tämä peili lisäksi nuorentaa ja vanhentaa!

He olivat molemmat seitsenkertaisina: seitsemän Annaa ja seitsemän Sofiaa. Untako vai totta?

Ensinnä oli kaksi pikkuista vauvaa, toisella kukkaismyssy päässään ja toisella perhossolki vähäisissä hiuksissaan. Sitten kaksi samankokoista pientä tyttöä, ja heidän vieressään kaksi hulmuhelmaista neitiä.  Ja syrjempänä kaksi nuorta naista, joilla oli leninkien alla vatsat kuin suuren suuret pyöreät omenat. Näiden vieressä oli kaksi aikuista äitiä, sitten kaksi vanhaa rouvaa, ja viimein kaksi eukkoa, käppyräisiä ja ryppyisiä kuin viikunat.”

Kaiken ajan kukkulalla Anna katselee itseään pienenä vauvana ja nuorena tyttönä, joka hänestä tulee, aikuisena ja vanhenevana naisena. Vanha Sofia katselee elämänsä kaikkia vaiheita taaksepäin. Ja Annan ihmettelyyn – Tuommoinenko sinä olit? Noinko pieni, noinko sileä. Enhän minä tullut ajatelleeksi, että sinäkin olet ollut pieni, vanha Sofia vastaa: – Tällainen olin ja olen edelleenkin. ”Näet joka eukkosessa asuu pieni tyttö ja punastuva neito, ja jokaisessa pikku tytössä on kätkössä äiti lapsineen, ja vanha mummelikin hänessä jo lymyää.”

Uskoisiko pieni poika minua paremmin, jos näyttäisin hänelle kuvan Kaiken ajan kukkulalta ja perustelisin Anne Friedin, Panu Tuomen, Helena Anhavan, Tommy Tabermannin ja Sofia-mummun tavoin, että mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmän lähestyy ja tunnistaa itsessä olevaa lasta. Siellä se on olemassa, ehkä välillä kadoksissa, mutta löydettävissä uudelleen.

Puun tavoin ihmisen nykyisyydessä pinnan alla on läsnä aiempi eletty elämä. Kuva: YMy.