Kuunteluoppilas

”Kerro mummu, kun sinä olit lapsi”, pyysi uudenvuoden vieraaksi kotiimme tullut pieni tyttö.

Ja minä kerroin, kun lapsena etsimme kananmunia. Kanat olivat munineet ulkorakennuksen alle. Naapurin Kaukon kanssa menimme elosuojaan paistamaan kananmunia ja sytytimme elosuojan tuleen. Aikuiset muodostivat ketjun kaivolta elosuojaan ja sammuttivat alkavan tulipalon. Sisareni muisteli aikuisena, että hän pääsi koulusta aikaisemmin kotiin, koska kotonani oli tulipalo.

Katolle kiipeäminen oli uroteko, jota aina muistelen lastenlapsille ja sitä nytkin muistelin. Sisartani pidettiin edelläkävijänä ja rohkeana ja kiipesin hänen perässään tikapuita pitkin talon katon harjalle. ”Et se sinä kiivennyt katolle”, yksi tädeistäni sanoi myöhemmin. Mutta minä muistan, kun istuin jyrkän katon harjalla ja navetan rakennustyömaalla ollut setä tuli hädissään auttamaan meidät alas.

Kun olin lapsi, ei ollut erikseen lasten pyöriä. Opettelin ajamaan äidin pyörällä ja opinkin. En osannut jarruttaa. Onneksi oli perunakellarin katto, johon pyörä pysähtyi.

Kerroin, kun pääsin kuunteluoppilaaksi yhden päivän ajaksi isosiskoni luokalle. Kuvailin koulun peräseinällä olevia puolapuita, joille voi kiivetä. Voimistelusali oli näin valmis ja paras muistoni on kun marssimme opettajan perässä ja lauloimme: ”Ken pojat tahdissa astua taitaa, suorana selkä ja pystyssä pää.”

Kerro, kun sinä olit kahdeksanvuotias, pyysi nyt kahdeksanvuotias tyttö.

Vieläkin voin palauttaa mieleen sen tunnin, jota muistelin lapsenlapselleni. Opettaja kertoi mielenkiintoisesti Joosefin tarinaa ja minä kuuntelin herpaantumatta. Niin kuunteli nyt kuunteluoppilaanikin kertomusta. Miten veljet olivat kateellisia Joosefille ja miten lopulta Jumala johdatti Joosefin elämää ja pelasti egyptiläisiä nälänhädästä ja miten Joosefin veljet tulivat hakemaan viljaa Egyptistä ja isä Jaakobkin tuli. Joosefin tarina oli minusta ihmeellinen ja meni yli ymmärrykseni.

Sitten alkoi Raamatun lukeminen Raimo Österbergin toimittamasta Kodin kuvaraamatusta. Sitä en ole lahjoittanut kenellekään. Tyttö kuunteli ja makasi kerrossängyn yläosassa, katsoi aina kuvat ensin ennen seuraavaa lukua. Minä istuin jakkaralla ja luin. Lue lisää, hän pyysi, kun aioin lopettaa. Jossakin vaiheessa panin merkin kirjan väliin. Jatkoimme jo seuraavana aamuna kirjan lukemista. Vanhan Testamentin jälkeen aloitimme Uuden Testamentin lukemisen.

Hän kuunteli, katsoi kuvia ja minä luin. Aina joskus hän kysyi jotakin. Mitä tarkoittaa evankeliumin kirjoittaja, hän kysyi, kun publikaani Leeviä kutsuttiin Matteukseksi. Ja mitä tarkoittaa ihmisten kalastaja? Se on vertauskuva, aloitin. Tarkoittaako se, että ihmiset uskoisivat Jumalaan? Olin lukenut, kuinka Henki vei Jeesuksen erämaahan Paholaisen kiusattavaksi ja Jeesus käski kiusaajaa menemään pois hänen luotaan. Nyt sinä sanoit kirosanan, hän kommentoi.

Mitä kaikkea tuo pieni tyttö mietti, kun hän keskittyneenä kuunteli. Yhtäkkiä hän kysyi: ”Miten kaikki tuo on voitu kirjoittaa Raamattuun?”

Selitin ja selitimme mitä osasimme. Meitä oli lopulta kolme aikuista vastaamassa lapsen kysymyksiin. Raamatun tapahtumia on kerrottu sukupolvelta toiselle suullisena perimätietona, selitimme. Myöhemmin on löydetty papyruskääröjä, joihin niitä on kirjoitettu. Jeesus syntyi kansan keskuuteen, jossa oli jo kirjoitustaito. Vanha Testamentti on kirjoitettu hepreaksi, Jeesus puhui itse arameaa. Uusi Testamentti on kirjoitettu kreikan kielellä. Esimerkiksi apostoli Paavali kirjoitti kirjeitä kreikankielellä tai hän saattoi sanella niitä. Kerroin, että minulla on kreikan- ja saksankielinen Uusi Testamentti kirjahyllyssä, Novum testamentum graece et germanice, painovuosi 1954. En ymmärrä kreikkaa, mutta kirja on minulle arvokas.

Raimo Österberg kirjoittaa lukijalle: ”Kodin kuvaraamattu on erityisesti lapsille ja nuorille suunnattu kirja. Sen tavoitteena on antaa kokonaiskäsitys Raamatun rikkaasta sisällöstä lyhyiden ja helposti ymmärrettävien kertomusten kautta. Kirjan jokaista kertomusta elävöittää kuva, jonka pyrkimyksenä on tukea kerrontaa ja havainnollistaa Raamatun maiden elämää, tapoja ja kulttuuria.”

Ei vain lapsille ja nuorille, ajattelen. Kuvaraamattu palvelee kaikenikäisiä lukijoita. Sitä voi tutkia yhdessä lasten kanssa ja yksinään. Se rohkaisee tarttumaan myös Raamattuun. Agricola käänsi aikoinaan Raamatun suomen kielelle. Kodin kuvaraamattu on käännetty englanniksi ja näin se tavoittaa lapsia ja nuoria ja vanhempia laajoilla alueilla.

Lapsi alkavan vuoden vieraana johdatti minut Raamatun kirjoitusten äärelle. Saimme kumpikin olla oppilaina.

Filippus julistaa evankeliumia etiopialaiselle hoviherralle. Kuva Raimo Österberg

Tässä iässä

Tässä iässä on turha kaunistella asioita alkaa Pekka Kejosen runo kirjassa  Mansardikattoinen mieli, 2006. Tässä iässä ja tämä ikä toistuu runossa.

Tässä iässä, melkein iättömänä, kun keinuun istuen pääsee yhtä pitkälle eteen että taaksepäin. Näin Arto Lappi kokoelmassa Harakan paja, 2007.

Ikä mietityttää tässä iässä, eteen ja taaksepäin.          

Tapasin eläkkeellä olevan miehen, itseäni nuoremman. ”Olen aloittanut kirjoittamaan omaa elämäntarinaani”, hän sanoi. Hänellä oli muistivihko mukanaan. Emme ole koskaan aikaisemmin keskustelleet. Nyt tuo lause avasi kanavan kahden eläkeiässä olevan välille. Hän on tehnyt työuran tahollaan, minä omalla tahollani erilaisen.

Monella lailla eläkeikä on ollut itselleni innostavaa aikaa. On voinut suunnata oman mielenkiinnon mukaan erilaisiin kiinnostuksen kohteisiin. On voinut opiskella. Katsoin äsken todistuksia, joita olen saanut koulutuksista. Ne ovat siinä mielessä merkityksellisiä että niihin on liittynyt tärkeitä ihmissuhteita, kurssitovereita, jotka ovat monin tavoin rikastuttaneet elämää. Oikeastaan nyt sen tajuan, samoista asioista kiinnostuneitten ihmisten kanssa toimiminen on yhtä tärkeää kuin opiskeltava aihe. Ryhmällä on iso merkitys.

Eläkeaikaan on liittynyt oleellisesti kirjoittaminen. Miten se lähti etenemään? Kymmenvuotiaana muistan kirjoittaneeni kaksitoistavuotiaalle itselleni ja kaksitoistavuotiaana kirjoitin kuusitoistavuotiaalle itselleni. Päiväkirjasta se alkoi. Se piti viritellä kymmeniä vuosia myöhemmin uudelleen eloon. Sain lahjaksi vaaleanvihreäkantisen päiväkirjan: ”Keväinen tervehdys meiltä mammalle!” Ensimmäinen lastenlapsi oli jo syntynyt. Päiväkirjan alkuun olen kirjoittanut 17.4.1988: ”Tämä on ilojen kirja, uusien suunnitelmien kirja, toiveiden  ja haaveiden kirja.” Päiväkirja on toiminut selviytymiskeinona, terapeuttisesti. Toinenkin päiväkirja on tyttäreltäni ”lahjaksi äitienpäivänä 1990 ajatusten raapustamiseen.” Hän on nähnyt noina ruuhkavuosinani oleellista, kun on kirjoittanut alkulehdelle:

”Hävittäkää käsikirjoitus, mutta tallettakaa se minkä olette raapustaneet sinne ikävissänne, hämmästyksissä ja ikään kuin unessa.”Osip Mandelstam

Kirjoituspöydän laatikossa on nyt rivi päiväkirjoja  viimeisiltä työvuosilta ja eläkevuosilta, elämäntarinoita.

Oliko ensimmäinen pitempi koulutus, jolle hakeuduin 63-vuotiaanan eläkeläisenä NLP-koulutus, Practitioner ( Neuro-Linguistic Programming) ja Master perään. Master-koulutuksessa eräässä harjoituksessa työskentelimme itselle tärkeitä tavoitteita. Minä näin tulevaisuudessa kirjan, jonka kirjoittaisin. Oikeastaan jo Martti Lindqvistin kurssilla oli avautunut työskentely pienen tytön elämään. Tuon Master -koulutuksen jälkeen hakeuduin Kärsämäelle Elämäntarina-akatemian -koulutukseen. Siitä se alkoi tai jatkui, kiinnostus kirjoittamiseen. Kävin kesäyliopiston kursseja, lastenkirjan käsikirjoituskurssin ja muitakin. Polku avautui eteenpäin, löytyi suunta, jota kohti kuljin. Lapsuutta käsittelevä kirja julkaistiin, kun täytin 70 vuotta.

Lapsuus ja lapset liittyvät toisiinsa. Lastenlapset ovat rikkaus. Minun on ollut helppo tavoittaa lapsi itsessäni ja helppo heittäytyä lapsen maailmaan. Martin koulutuksella on siihen merkitystä. ”Lapsi, tuo uuvuttava ja valloittava,  omistaa elämän ydinvoiman”, kirjoitti Anja Porio.  Se on totta. Sain 60-vuotislahjaksi Sosiaalialan oppilaitosten opettajat – SOO ry:ltä Juho Karjalaisen grafiikan vedoksen, jonka taakse nuo sanat oli kirjoitettu. Muistan kun kävelin hakemaan lahjani salissa, jossa opettajatoverit luovuttivat sen minulle. Palasin siinä tilanteessa pikku tytöksi, joka oli kiivennyt kotinsa katon harjalle isonsiskon perässä, lapsi tuo uuvuttava ja valloittava – ja vallaton.

Pienet lastenlapset ovat olleet ilo ja voimavara nyt vanhetessa. Toiset heistä ovat jo murrosiässä, toiset aikuisia nuoria, osalla jo omia lapsia ja on vielä lapsuuttaan eläviä. Arvokasta aikaa eläkkeellä ollessani on ollut pienen pojan hoitaminen lapsen äidin opiskellessa. Siitä ajasta olen kiitollinen, monista muistorikkaista hetkistä hänen kanssaan. Sanoin 80-vuotispäivillä tuolle nuorelle pojalle: ”Minun elämäni parasta aikaa on ollut kun sain hoitaa sinua pienenä.” ”Kiitos kun kerroit”, hän sanoi.

Eeva-Liisa Kantolaan tutustuin kirjoittajakurssilla. Eeva-Liisan elämä on päättynyt. Hänen runonsa puhuvat ja puhuttelevat.

Kaikki rikkaudet, kaikki ilo on kätketty lähelle. Ellemme etsi niitä tästä päivästä, ne jäävät löytymättä. Tiessä on monen värisiä kiviä, SRK 2002

Kirjoitin ja kävin kirjoittamiseen liittyviä opintoja välillä. Kirjoittelin kokemuksistani lastenlasten parissa, niitä kertyi vuosien saatossa melkoisesti. En ajatellut sen kummemmin niiden julkaisemista. Mietin kuitenkin mihin suuntaan kulkisin. Ikäkysymys kiinnosti, oli aina kiinnostanut. Ensimmäiset luentoni pidin nuorena vanhuudesta. Oliko siinä jo suuntaa tulevaan.

Etsin kouluttajana myöhemmin aineistoa ihmisen ikäkausiin. Kun Ammattikasvatushallitus lähetti kyselyn minkälaista opetusmateriaalia kaivataan keskiasteen koulutuksiin, minä toivoin elämänkaaripsykologiaa käsittelevää teosta. Myöhemmin kävin Tony Dunderfeltin Elämänkaaripsykologian koulutuksessa ja ohjasin aikuisopiskelijoita heidän työskentelyssään. Se oli innostavaa aikaa. Samoin kuin oli innostavaa työskennellä vanhusten ryhmissä sekä koulutuksessa että myöhemmin eläkkeellä ollessa. Muistan monta mielenkiintoista ja antoisaa työskentelyä erilaisissa tilanteissa vanhojen ihmisten parissa nuorempana. Jonkinlainen veto on ollut ikäkausiin, erityisesti lapsuuteen ja vanhuuteen.

Mihin minä eksyin innostuksessani. Halusin muistella vanhainkodissa käyntiä ja erästä kokemusta kansalaisopiston luennolla. Yksittäiset ihmiset ja heidän ajatuksensa, kohtaamiset, ovat mielessä. ”Oletko kokeillut maalata?” kysyi minulta vanha mies opiston kurssilla. ”En minä osaa”, sanoin. ”Ei koskaan saa sanoa en minä osaa jos ei ole kokeillut.” Sain opetuksen, jota vieläkin joudun opiskelemaan. Minä luovutan helposti. Toinen muisto on vanhainkodista, 80-vuotias nainen lausumassa ulkoa runoa, jonka oli itse kirjoittanut. Minäkin olen nyt hänen ikäisenään lausunut runon  vanhainkodissa, en tosin itse kirjoittamaani, vaan Einari Vuorelan Kaivotiellä. Se on äidin ja lapsen vuoropuhelua.

Itse asiassa minulla oli monia tekstejä ikäkausista. Olen aina ihaillut vanhoja ihmisiä ja heidän tuotantoaan. Elina Karjalainen on kirjoittanut hykerryttäviä lapsikuvauksia. Minulla oli omia lapsikuvauksia, omia kokemuksia lastenlasten parissa. Vähitellen suunta kirkastui. Tarvittiin vielä potkua ulkopuolelta, palautetta, että kirjoita noista teksteistä kirjoittajakurssin lopputyö. Minä kirjoitin ja jatkoin tekstien kokoamista kirjaksi. Uniminä, tuli avuksi runon muodossa:

Lapset etsivät hukassa olevia tavaroitaan. Eivät he niitä etsi, he etsivät itseään tai sitä itseä jota he eivät vielä ole löytäneet. Kenties lapsi on jo löytänyt, aikuinen on hukassa ja etsii sitä lasta joka hän kerran oli, etsii turhien tavaroiden joukosta, tavararöykkiöitten alta.

Lasta ja lapsuutta etsimässä, sitä pohdin silloin, samoja ajatuksia, joita pohdin tässä ja nyt: ”Aikuisen ja lapsen yhdessäoloa ja vastakkaisuutta, vanhusten ja lasten kohtaamisen tärkeyttä, ihmisen iän kerroksellisuutta. Lapsuus on löydettävissä oman vanhuuden alta.

Lapsi on aikuisen johdattaja lapsen rikkaaseen maailmaan. Isovanhempivuodet ovat aikuisen oppivuosia. Mikä on lapsiominaisuus aikuisessa? Katoaako se jossain vaiheessa ja kompostoituu, mutta on löydettävissä uudelleen? Se löytyy eri muodossa, muuntuneena ja siitä versoo uutta.”

Helena Anhavan runon ajatus tulee lähelle kokoelmassa Maininki ennen aaltoa,1997:    Se on käsitetty väärin ei kaikkea tarvitse horottaa ulos. Avoimuus: avoin sisäänpäin suhteessa itseen.

 Liikut väljässä tilassa kaikissa vuodenajoissa lapsi sinussa opettaa vanhaa.Vihdoin olet ikäisesi.

Milloin ihminen on vanha tai vanhus? Kuka sen määrittelee? Melkein loukkaannuin, kun joku kutsui minua vanhukseksi psykologian oppien mukaan eläkkeelle jäätyäni 63-vuotiaana. En ollenkaan tuntenut itseäni vanhaksi, en vielä 70-vuotiaanakaan. Nyt voin sanoa eläväni vanhuutta, olen vanha ja vanhus. Kyllikki Villa, leikkisä ”vanha rouva” päätteli, että vasta 60+ on eräänlainen vanhuuden murrosikä. Ajoittain tuntee itsensä nuoreksi, toisena päivänä vanhaksi. ”Se, milloin alamme pitää itseämme vanhoina, riippuu varmaankin lähinnä terveydestämme.” Hän kirjoitti 73-vuotiaana matkapäiväkirjan, Vanhan rouvan lokikirjan. Kaksi vuotta myöhemmin hän kaatuili laivassa kovassa myrskyssä ja päätteli, että ei ole enää merikelpoinen.

Erik. H. Erikson jakaa elämänkaaren kahdeksaan vaiheeseen. Jokaisella ikävaiheella on kehitystehtävänsä. Vanhuuden kehitystehtävä on minän eheys –  vastakohtana epätoivo, katkeruus. Tästä voi syntyä voima viisaus – vastakohtana elämän halveksunta, vastenmielisyys elämää kohtaan. Vanhuus on eletyn elämän arvioinnin aikaa, toisaalta eteenpäin katsovaa aikaa; mitä vielä voisin tehdä, mikä minua kiinnostaa. Viisaus Eriksonin mielestä on avointa kiinnostusta elämää kohtaan, myös kuoleman edessä. Tämän saavuttamiseksi vaaditaan jonkinlaista ”minän eheyden” kokemista kaikilla kolmella tasolla: fyysisellä, psyykkisellä ja sosiaalisella. Ja vielä yksi pointti Eriksonia. Vanhuudessa on hyväksi tasapainoinen introspektio ja ympäristön tuki.

Martti Lutherilta on ajatus, joka pysähdyttää: ”Jos tietäisit huomenna kuolevasi, istuta tänään omenapuu.” Aamulla uuteen päivään herätessä tuntee kiitollisuutta. Vielä olemme toinen toisillemme tukena. ”Eilinen päivä on mennyt, huomisesta emme tiedä, tänään auttaa Herra”.

Kuin kirja 

Elämä kuin kirja josta osan jo olemme  lukeneet, nähneet ja kokeneet. Tämä kirja ei avaudu etukäteen: antaa onnen vasta ajallaan säästää suruilta – ennenaikaisilta.

Anni Rättyä kokoelmassa Valo taittuu pisaroissa, SRK / Kirjapaja 2005

Tummu on stormor

Ruotsinkielen asemasta on käyty keskustelua kuntauudistusten yhteydessä. Perustuslaki turvaa  palveluiden saatavuuden omalla kielellä. Vietin lapsuuteni seudulla, jossa ruotsinkielen lainasanat suomenkieliseen asuun muuntuneina olivat yhtä tuttua kuin tänään englanninkielen vaikutus.

Kysyn yhdeksänvuotiaalta pojalta ja hänen kolmetoistavuotiaalta veljeltään: -Tiedättekö mitä tarkoittaa tummu? He eivät tienneet.

Innostun ja kyselen lisää lapsuudesta tutulla murteella 3.7.2008 KAKSPLUS -lehdestä lainatuilla sanoilla: ”Tiiättekö mitä tarkoittaa kahveli, hantuuki, kartiini, mutti, tummu ja tuora?”

Hauskuutan ruotsinkielisestä ympäristöstä kotoisin olevia poikia kyselemällä: – Kuinka sinä ruukaat viikata hantuukin ja mitä te pojankossit ja keitetäänkö mannagryynipuurua ja otetaanko förskottia ja muilla ruotsinvoittoisilla sanoilla. Kerron pojille lapsuuteni keskipohjalaisesta ruotsinkielenvoittoisesta alueesta ja Kokkolan eli Gamlakarlebyn  vaikutuksesta kieleen. Kokkola oli  kotipitäjääni Sieviä lähinnä oleva kaupunki.

Vain förskotti oli pojille tuttu sana. Suomennan heille: – Kahveli on haarukka, hantuuki on pyyheliina, kartiini on ikkunaverho, tummu on isoäiti ja  tuora isoisä ja mutti on sieviläinen perinneruoka.  Sievissä on kesäisin jo vuosikymmeniä ollut heinäkuussa muttimarkkinat. Kirjahyllyssäni on historiateos Sievistä sommaan näkköön ja siinä kerrotaan useampiakin reseptejä, miten mutti valmistetaan. En tiedä mikä oli äidin tai naapurin Ellin resepti. Perustarvikkeet ovat vesi, ohrajauho ja suola, voi lisukkeena. En ole syönyt muttia sitten lapsuuden. Olisiko syytä mennä ensi heinäkuussa muttimarkkinoille?

Mutta tummu, siitä nimestä minun piti kertoa. Tummut ovat siis isoäitejä.  Äitini äitiä kutsuin  tummuksi. Olin pieni kun isäni äiti kuoli. En muista miksi kutsuin häntä, tuskin ainakaan tummuksi. Jossakin ikävaiheessa  tummu- nimitys tuntui vanhahtavalta. Kun itse tulin isoäiti-ikään, halusin että minua kutsutaan mammaksi. Se kuulosti ikään kuin nuorekkaalta. Olin juuri täyttänyt viisikymmentä vuotta kun minusta tuli isoäiti. Nyt lastenlapset ovat ratkaisseet itse haluamallaan tavalla nimityksen. Olen mamma, mummu, mummo, joskus tumpu ja muumipirkko, nykyisin myös isomummi.

Googletin tummu- sanan alkuperää. Kysymys: Mistä tulevat keskipohjalaiset isovanhempien nimitykset tummu ja tuora? Vastaus: Kotimainen kielten keskus ja Kirsti Aapala: Nimitykset tummu ja tuora ovat lainaa ruotsista: tummu tulee ruotsin sanasta ’stormor’ isoäiti ja tuora tulee ruotsin sanasta ’storfar’.

Poikien viisivuotias sisko valpastuu, kun sanon stormor. – Stormor, hän sanoo ja katsoo minua. Hän käy ruotsinkielisessä päiväkodissa.  Olen isoäiti, ’stormor’, tummu. Kun mietin nimeä blogille, Maurin ehdotus sai kannatukseni.

Syyskuun puolivälissä seisoin poikani kanssa äidin ja isän haudalla Sievissä. Sanoin hänelle, että äitini, hänen isoäitinsä, jota hän ei ole koskaan tavannut, oli kuollessaan vasta  54-vuotias, samaa ikäluokkaa kuin hänen isoveljensä ja isosiskonsa ovat nyt. Se tuntuu käsittämättömältä. Odotin esikoistamme kun tummu kuoli seitsemänkymmentävuotiaana. Sen ikäinen oli lapsuudessani vanhus. Mitä lapseni tietävät edellisistä sukupolvista? Haluanko tummuntarinoilla varmistaa että minusta jää jälki, muisto, tuleville sukupolville.

Katson vanhaa valokuvaa. Koko kylä on kokoontunut komean hirsirakennuksen eteen. Hevonenkin on otettu kuvaan. Kuistin vieressä mies pitää suitsista kiinni valkoharjaksista suomenhevosta. Talo on kylän koulu. Melkein samannäköinen talo on kivenheiton päässä koulusta, minun äitini synnyinkoti. Tutkin tarkasti hallussani olevaa kahta samannäköistä rakennusta. Koulu on valmistunut vuonna 1908 ja isovanhempieni koti vuonna 1910, äitini syntymävuonna. Ovatko rakentajat samoja, minun äitini isoisä ja heidän neljä aikuista poikaansa, jotka kaikki asuivat aluksi samassa talossa? Onko kuvanottohetkellä kokoonnuttu toukokuussa koulun päättäjäisjuhlaan? Aikuisilla miehillä on leveälieriset mustat hatut, nuoremmille lippalakit. Naisilla on pitkät mustat tai valkoiset hameet. Tytöillä on esiliina, mekot ulottuvat lähes nilkkoihin, pojilla tummat asut. Takarivissä ikkunan vieressä lippalakkisen miehen ja pitkän hattupäisen miehen välissä näen nuoren vaaleapukuisen naisen ja hänen sylissään pienen vauvan. Tunnistan naisen piirteet. Tiedän, että lapsi on syntynyt vuoden viimeisenä päivänä. Hän on kuvassa viisi kuukautta. Lapsi on minun äitini, perheensä esikoinen, minun tummuni sylissä. Kuva on otettu toukokuussa vuonna 1911.

Toinen valokuva on otettu sata vuotta myöhemmin lokakuussa 2011. Olen saanut syliini ensimmäisen kerran kuukauden ikäisen lapsenlapseni. Lapsen katse kohtaa aikuisen katseen. Tutkivana, hymyilevänä, hyväksyvänä. Sama pikku tyttö sanoo viisi vuotta myöhemmin syyslomallaan isovanhempiensa kodissa: – Stormor ja katsoo minua.

Lapsenlapsi tulee syliin ja halaa. Tulee vielä isonakin. Sanon nyt kolmetoistavuotiaalle lapsenlapselleni, että minun elämäni parasta aikaa eläkkeellä ollessani on ollut kun sain hoitaa sinua pienenä. Hoivata ja tulla hoivattavaksi.

Seurasin Eloisa ikä -seminaaria ja sen Elämänkulku ja ikäpolvet blogia vuonna 2012. Olimmepa tummuja tai mummuja tai isomummeja Leena Krohn kiteyttää haparoivat ajatukseni kirkkaiksi helmiksi blogissaan 23.3.:

”Ei ole inhimillistä kulttuuria ilman ikäpolvien vuorovaikutusta. Ei ihmiskuntaa ilman sukupolvien yhteyttä. Tieto ja ymmärrys, myötätunto ja oikeudenmukaisuuden taju siirtyvät vain sen yhteyden kautta. Sehän on itsestäänselvyys, miksi edes mainita? Siksi että juuri itsestäänselvyydet on niin helppo unohtaa.

Koko inhimillinen sivilisaatio voitaisiin tuhota vain sukupolvessa eristämällä pienet lapset vanhemmasta sukupolvesta.

 Maksamme velkaamme edellisille sukupolville hoivaamalla uutta. Samalla ruokimme lasta sisimmässämme, sitä, mikä meissä on arinta ja haavoittuvaisinta, sitä itseä, joka on avoin, joka oppii, leikkii ja tutkii. Ilman yhteyttä pienokaiseen, myös omassa itsessämme, kadottaisimme uudistumisen kyvyn. Ilman yhteyttä nuoruuteen vanhuus kivettäisi tai mädättäisi meidät. Ilman yhteyttä vanhuuteen emme ymmärtäisi kokemusta emmekä katoavaisuutta.”

Kuva ja satu lapsen tunteiden tulkkina

Kuva Kristiina Välimäki 2016

Lapsi, tuo uuvuttava ja valloittava, omistaa elämän ydinvoiman. Anja Porio

Lasten ja lastenlastensa kanssa olen huomannut, kuinka kekseliäs lapsi on. Jossakin  on tallessa kuva, jonka lapsi piirsi alle kouluikäisenä, kun lehdessä kerrottiin onnettomuudesta. Pieni lapsi oli pudonnut kerrostalon ikkunasta, loukkaantunut pahoin ja viety sairaalaan. Lapsi piirsi korkean talon, ikkunoita, joista yksi oli auki ja lapsen makaamassa maassa lumihangessa. Hän piirsi sairaalan pihan ja ambulanssin pihalle ja lapsen sairaalavuoteessa lääkärit ja hoitajat ympärillä. Hän piirsi ja piirsi, kunnes oli käsitellyt kuvien kautta vaikeaa tapahtumaa. Toinen oma lapsi oli pienenä sairaalassa ja kun hän pääsi kotiin, hän leikki sairaalaa. Nuket saivat hoitoa ja pistoksia. Eräs äiti kertoi avioerostaan ja kuinka lapset piirsivät mustia joutsenia. He surivat sillä tavoin.

Heinäkuun yhdennentoista päivän aamuna 2006 seison Prahan juutalaisessa museossa eräässä sen huoneessa. En ole yksin. Pienessä huoneessa on monia muita monista kansallisuuksista. Tunnelma on erikoinen. Hiljaisina katselemme näyttelyä. Seinät ovat täynnä lasten piirustuksia. Piirustusten värit ovat tummansävyisiä. Eniten käytettyjä värejä ovat musta ja voimakkaat punaisen sävyt, tulen värit. Piirustukset on ryhmitelty aihepiireittäin. Piirustukset ovat Terezinin kokoomaleiriltä, joka on Prahasta pohjoiseen. Leirillä taiteilija ja opettaja Friedl Dicker-Brandeis järjesti lapsille piirustustunteja. Kuvien ja värien avulla lapset käsittelivät kokemuksiaan, esimerkiksi kuljetusta leirille ja kuvitelmia vapautuksen hetkestä. Lapset eivät kuvaa kurjuutta ja kauhua vaan Friedl auttaa taiteen keinoin ymmärtämään erilaisia tunteita ja vapautumaan pelosta, kertoo yksi leiriltä elossa selviytynyt. Friedl itse maalasi kukkia ikkunalle, näkymiä ulos ikkunasta. Yli neljäätuhatta lasten piirustusta Frield Dicke-Brandeis säilytti kahdessa matkalaukussa ennen kuin hän itse joutui Auschwitziin. Myöhemmin ne löydettiin. Piirustusten kokoelma on ainoa jäänne lapsista, jotka eivät jääneet henkiin. Seiniä kiertää kuvina niitten lasten ääni, joilla ei ole ääntä. Leirin noin 15000 lapsesta jäi henkiin 252.

Jään miettimään lapsen kykyä surra ja käsitellä kipeitä asioita.   Piirsinkö itse lapsena, leikinkö? Kirjat auttoivat minua. Kun opin lukemaan, luulen kirjojen maailman tulleen avuksi. Satukirjat ja niiden kuvitus veivät toiseen maailmaan, onnelaan, johon päästäkseen on täytynyt ensin voittaa lohikäärme ja muut hirviöt.

Vuosia sitten kävin Odensessa Tanskassa satukuningas Andersenin synnyinsijoilla. Tuntui kuin olisin liikkunut sadun maailmassa siinä matalassa kodissa ja museossa kodin läheisyydessä. Entä Raul Roineen tarina ja hänen kuvittamansa satukirjat? Hiljattain etsin sinivalkopukuista tyttöä vai oliko se keiju, jonka kuvan muistin eräästä lapsuudenajan satukirjasta.  Saduilla on ollut suurempi merkitys kuin osaamme aavistaa.

Muistan lapsenlapsen, eläväisen viisivuotiaan pojan, kun tämä tuli kylään. Uudelleen ja uudelleen poika pyysi lukemaan satua Susi ja kolme pientä porsasta. Sitten leikimme sutta ja porsasta. Poika halusi olla vuoroin paha susi, joka hyökkäsi pyydystämään pientä porsasta, vuoroin porsas. Jossakin vaiheessa poika – leikkiessään olevansa kolmas possu, joka neuvokkuudellaan pelastui suden suusta – oivalsi: – Ajattele, minä olen kasvanut jo noin isoksi.

Aikuisena sadut rupesivat kiinnostamaan uudelleen, niiden syvällinen sanoma. Kasvua lapsesta aikuiseksi, kasvun kipukohtia, niistä sadut kertoivat. Aikuisena tajusi, että kaikissa saduissa oli kerrottu jokin puoli omaa kasvua sadun keinoin. Sadut ovat ruokkineet lapsen mielikuvitusta, mutta samalla ne ovat hoitaneet ja auttaneet matkalla.
Z. Topelius jo tiesi: On kaksi asiaa, jotka voivat siirtää vuoria: usko ja satu.

Eräs mies ulkomailla seurasi aikoinaan lasten leikkiä puistossa ja jos oikein muistan, mies kiipesi joskus puuhunkin seuraamaan. Hän rupesi sitten kertomaan tarinoita lapsille, jotka kerääntyivät hänen ympärilleen, ohjasi lasten tarinoita ja vaikuttui lasten luovuudesta. Mies oli psykiatri Jacob Levy Moreno, romanialaissyntyinen psykodraaman taustateorian ja perusmenetelmän kehittäjä.

Vanhaa on rikottava, jotta syntyisi uutta aikuisen maailmassa. Lasten maailmassa näin tapahtuu joka päivä.

Lapsen oikeuksien päivänä 20.11.2016

Isovanhemman kokemuksia ja muistoja sota-ajalta

Maria halusi haastatella sotakokemuksistamme hänen historian tunnilla pitämäänsä esitelmää varten Salon yhteiskoulussa 29.1.2016. Pyysin häntä lukemaan kirjani Huomenna isä tulee (SRK 2006) ja kysymään kirjan pohjalta kotirintamalla olleen lapsen kokemuksia sota-ajalta. Lukemansa pohjalta Maria kysyi ja minä vastasin. Kerroin sähköpostissa Marialle aluksi isästäni, sedistäni ja enoistani, jotka olivat sodassa. Kerroin tädeistäni, jotka palvelivat lottina. Maria kysyi venäläisestä sotavangista Dimitristä ja orpopoika Yrjöstä, jotka molemmat tulivat kotiimme sota-aikana. Hän kysyi keuhkotaudista, johon leikkitoverini kuoli. Hän kysyi kirjesensuurista ja mitä tarkoitti käytännössä, että esimerkiksi kahvi ja sokeri olivat kortilla. Maria kysyi ymmärsinkö pienenä tyttönä, mistä sodassa oli kyse ja miten elämä jatkui sodan jälkeen.

Kuva Esko Toljamo 2006

Venäläiset sotavangit olivat työvoimana kun miehet olivat sodassa. He auttoivat talon töissä.  Dimitri eli Mitri, joksi kutsuimme häntä, oli minulle erityisen rakas. Vangiksi joutuneen kohtalo saattoi olla kova. Suomessakin oli pahamaineisia sotavankileirejä. Minulla on kirja Sotavangit Suomessa. Mitri saattoi tulla vaikka ammutuksi kun oli joutunut vangiksi. Mitri aavisti kohtalonsa, kun häntä lähdettiin viemään pois meiltä. Hän itki. Vieläkin muistan nuo hetket kotimme pihamaalla. Joskus sotilaat menettivät hermonsa ja antautuivat viholliselle kummallakin puolen rintamaa. Ville Kivimäen kirjoittama kirja Murtuneet mielet voitti Tieto-Finlandia -palkinnon vuonna 2013. Kirjassa kerrotaan rintamamiesten kestämisen ja murtumisen syitä toisen maailmansodan aikana. Aseiden vaiennuttua moni veteraani heräsi öisiin painajaisiinsa, lukee takakannessa. Vasta aivan viime aikoina näistä murtuneista mielistä on uskallettu puhua. Myös henkisesti voi haavoittua. Isäkin tavallaan haavoittui. Jaloissa oli sirpaleita, mutta mielessä sodan kauhujen kokemukset.

Yrjö tuli kotiimme 15-vuotiaana. Hän auttoi talon töissä. Yrjön äiti oli kuollut ja isä solmi uuden avioliiton. Heillä oli iso perhe. Yrjön isosisko meni palvelijaksi ja Yrjö tuli jonkun tutun kautta meille.  Yrjö kävi armeijan ja avioitui myöhemmin. Hän asui kotonamme seitsemän vuotta. Hän oli perheessämme turva niin äidille kuin lapsillekin. Isän sota-ajan kokemukset heijastuivat monella tavalla elämäämme.

Sonja on kirjassa oikealta nimeltään Soile. Soilen isä Sulo katosi sodassa, hänen kohtalostaan ei tiedetä. Soile kuoli keuhkotautiin. Mielessäni on kuva Soilen arkusta. Sen äärellä hänen äitinsä itkee ja estää arkun kannen sulkemisen ja me pieni saattoväki avoimen arkun ympärillä. Myös kaksi  koulutoveriamme kuoli keuhkotautiin ja serkkumme ja hänen isänsä. Minunkin keuhkoista löytyi myöhemmin koteloitunut basilli. Monet näistä lapsuuden kuvista rupesivat elämään Martti Lindqvistin sosiodraaman ja luovan ryhmätyön koulutuksessa vuosina 1993 – 1995. Kirjan syntymästä kiitän Martti Lindqvistin vaikutusta.

Elintarvikkeista oli pula sota-aikana. Kahvia ryhdyttiin säännöstelemään lokakuussa 1939. Paahtimot valmistivat kahvinkorviketta, jossa oli vain osa oikeaa kahvia. Sodan pitkittyessä valmistettiin kahvinvastiketta. Minulla on sota-ajan keittokirja 123 sotavuosien ruokaohjetta. Paras kahvinvastike syntyi voikukasta. Muita sopivia juureksia olivat perunan kuoret, juolavehnän ja valvattien juuret, sikurijuuri ja sokerijuurikas. Paahdettu lanttu, ruis ja ohra sopivat myös. Muistan äidin paahtamassa kahvirännälillä hellalla voikukan juuria. Eli kun tuonti loppui, piti keksiä korvikkeita ja vastikkeita. Sokerin kulutusta ryhdyttiin säännöstelemään talvisodan alusta lähtien. Ostoskortilla sai aluksi kilon kuukaudessa henkeä kohti, myöhemmin vähemmän ja normaalisti sokeria sai vasta vuonna 1948. Sokeripulan vuoksi turvauduttiin keinotekoisiin makeutusaineisiin kuten sakariiniin. Mustan pörssin kauppa kukoisti erityisesti liha-alalla. Meillä maalaistalossa oli ruokaa. Äiti oli hyväsydäminen ja antoi omastaan monenlaista puutetta kärsiville.

Sensuuri tuli heti talvisodan aikana voimaan ja se koski myös postia. Jatkosodan aikana lähetettiin 850 miljoonaa lähetystä, kirjeitä, kortteja ja myös paketteja kotirintamalta sotilaille. Kirjesensuuri koski joukkojen vahvuutta, sijoitusta, tappioita, säätietoja eli piti varoa, ettei postin mukana kulkenut vihollista hyödyntävää tietoa. Kirjeet tarkastettiin, epäilyttävät kohdat mustattiin tai leikattiin pois, kirjeet suljettiin ja päälle lyötiin tarkastusleima Kenttäpostia. Yhteys kotiin puolin ja toisin oli henkisesti tärkeä. Kirjeitä odotettiin ja pelättiin, jos viipyi. Äiti säilytti isän kirjeitä piirongin laatikossa.

Mustat linnut tulivat minulle symboliksi jälkeenpäin kun työstin lapsuuden kokemuksia. Molotoffin verhot piti panna ikkunoihin, äiti laittoi raanuja, ettei valoja näy pimeällä kun lentokoneet lentävät yli. Maaseudulla sotaa ei kokenut samalla tavalla kuin Mauri esimerkiksi Oulussa. En muista pommituksia. Laura-siskon mies Pentti oli muistellut pommituksia Kalajoella, joka ei ole kaukana Sievistä. Lapsena kuolema tuli tutuksi, niin monta lasta ja aikuista kuoli. Minulla oli turvallisia ihmisiä lähellä. Yksi heistä oli Viljami, siinä kirjassa Einari. Hän oli itse lapseton, mutta hän rakasti lapsia. Hän polki pyörällä toiselta kylältä kotiimme, tilasi minulle Lasten Siionin, piti sylissä. Yrjö oli kuin turvallinen isoveli ja Mitrin kanssa viihdyin. Mitrikin oli isä.

Kirjoitan Piilosilla kirjassa (2011) : Minä ajattelen isääni. Hän jäi elämään. Minä muistan isäni kahta nuorempaa veljeä ja heidän valkoisia arkkujaan. Nuorimman veljen arkkua ei saanut avata. Omaisten olisi ollut vaikea kestää näkemäänsä. Ajattelen isäni äitiä. Hän menetti puolisonsa äkillisesti, kaksi lasta kuoli pieninä, kaksi poikaa kaatui jatkosodassa. Hän itse sairastui aamulla aikaisin ja kuoli illalla. Meidät sukulaiset kutsuttiin hyvästelemään. Tuon hetken muisto on minulle kallisarvoinen.

Muistan aikaa, jolloin rupesin tajuamaan, että lapsesta asti olen liikkunut Joutsenlammen rannalla, elämän ja kuoleman rajalla, pelon ja uhan maastossa. Eikä sen tajuamisesta ole kuin parikymmentä vuotta. Ihmisen sisimmässä ovat tallessa kaikki kokemukset.

Päiväkirjaan olen kirjoittanut 20.10.1993: Isän lompakko sisältöineen on minulle pieni merkittävä esine. Tuossa se on pöydällä. Sotilaspassin merkinnät – niissä elän elämääni. Muistoja tulee isästä. Tekee kipeää. Isä on lähtenyt talvisotaan, kun olen ollut kolme vuotta, ollut lomautettuna minun ollessa neljä vuotta, lähtenyt jatkosotaan ja haavoittunut, silloin olen ollut viisi vuotta. Lapsuus – isättömyys, koko elämä – isän kaipuu. Myös lompakko itsessään kertoo tarinansa. Ruskea kiiltäväksi kulunut taskussa taipunut nahkalompakko, jonka isä antoi minun haltuuni sairaalassa ennen leikkaukseen lähtöään, ennen kuolemaansa.

Isäsi hankki kirjani Piilosilla – lasta ja lapsuutta etsimässä teille lapsille. Lue sieltä sivulta 129 luku Sankarihauta. Siinä sinulle lisätietoa minun lapsuudessa kokemasta. Kävimme Venäjällä 2004 kuten alussa kerroin. Tuossa luvussa on arvokasta tietoa. Ota siitä jotakin esitelmääsi, please!

Saat käyttää oikeita nimiä ja kaikkea mitä olen kirjoittanut. Piiku oli lempinimeni lapsena.

 

Ajatuksia isovanhemmuudesta

Isovanhemmuus on tärkeä vaihe kahden tai useamman ihmisen keskinäisissä suhteissa. Tämä elämänvaihe tuo mukanaan uusia tehtäviä ja velvoitteitakin. Isovanhemmuutemme alkoi vuonna 1986 ja on jatkunut luonnollisesti näihin päiviin asti. Yleensä kysytään, miten eläkepäivät ovat sujuneet? Nyt pyydettiin kesäseuraradiossa 2016 kertomaan, miten olemme isovanhempina onnistuneet. Sitä varten piti hahmottaa ensin itselle, mistä tehtävistä siinä on ollut ajan saatossa perheessämme kysymys.

Pirkko ja Mauri Myllylä Maurin isovanhempien kodin seinustalla Luopioisissa 2013

Isovanhempien tehtävät

Sijaisvanhemmuus
–kotimiespalvelu
-matkustuskumppanuus
-lasten vanhemman tuuraaminen

Lasten perheiden tukeminen
-taloudellinen tukeminen
-yhteishankkeet
-henkinen ja hengellinen tuki

Sukupolven muistina toimiminen
-muistojen kirjaaminen
-suvun historian ylläpito
-kerronta ja tarinat

Luopuminen ja siihen valmistautuminen
-avun vastaanotto luopumiseen
-omaisuuden ja perinnön jako
-edunvalvonnan järjestäminen
-omaishoitajuus

Me olemme aloittaneet Isovanhemman vastuun kantamisen lapsen kummeina. Kummius ei kuulemma katoa kuolemassakaan. Se luo vastuuta kumpiinkin suuntiin.  Kastetodistuksessa olemme lupautuneet kasvattajiksi vanhempien apuna tai jopa sijaisena vanhemman poismenon vuoksi. Olemme lupautuneet tekemään voitavamme kummilapsen elämän kehittymiseksi ei vain ajallisuutta vaan myös iäisyyttä varten. Rukoileminen lapsen puolesta on aina mahdollista ja tärkeää. Isovanhemman tunne on, että nämä ovat tekemättömiä töitä ja laiminlyötyjä tehtäviä. Oma osaamattomuus ja vajavuus tärkeissä tehtävissä painaa mieltä.

Isovanhemmuus tutkimusten ja keskustelupalstojen mukaan

Ukki ja mummi haluavat kantaa vastuun siitä, että se, mitä he tekevät ja sanovat, vaikuttaa lapseen myönteisesti.  ”Autamme, kun pyytävät, tuppaudu emme ja koetamme pitää näppimme irti ja suumme supussa heidän huushollinhoidostaan,” vastasi eräs isoäiti kyselyssä.  Isoisän mielestä Isovanhemmuus on ”semmonen sivustakattojan rooli”.

L apsen mielestä hänen lastansa ei kasvateta samalla lailla kuin häntä. On kunnioitettava lapsen vanhempien roolia.  Isovanhemmalla ei ole opettajan kasvatusoikeutta. Miksi mummot ja vaarit haluavat omistaa lapsenlapsiaan ja puuttua kasvatukseen? Isovanhemmat voivat pilata lastenkasvatuksen kaiken sallivalla lepsuilulla.

Tutkimusten mukaan isovanhemmat osallistuvat lastenlastensa elämään monin eri tavoin. Sekä rahallista että hoitoapua annetaan paljon. Monet isovanhemmat myöntävät, että mummulassa säännöt ovat hiukan väljemmät, herkkuja syödään enemmän ja nukkumaan mennään myöhemmin. Lapsiperheet pitivät riittävänä, jos isovanhemmat hoitavat lastenlapsiaan edes muutaman kerran kuukaudessa. Ja tämä oli myös isovanhempien mielestä juuri sopiva määrä.

Hoitoavun lisäksi isovanhemmat kuljettavat lapsia hoitopaikkaan tai harrastuksiin, auttavat perheen kotitöissä ja kuuntelevat ja neuvovat. Rahaa antaa noin kolmannes, ja yli puolet ostaa lastenlapsilleen vaatteita ja tarvikkeita. Arvokkain apu, jota isovanhemmat voivat vauva- ja lapsiperheille antaa, on aika. Tästä olivat sekä lapsiperheet että isovanhemmat samaa mieltä.

Tutkimustuloksista ilmenee, että lasten mielestä tämän päivän isovanhemmilla on viihdyttäjän, yhteisen ajan antajan, opettajan, lahjojen antajan sekä auttajan muotokuvia. Isovanhempien tärkeimpiä tehtäviä ovat yhdessä oleminen, perinteen siirtäminen, tapakasvattaminen ja auttaminen. Lapset odottivat isovanhemmiltaan turvaa, yhteistä ajanviettoa sekä rahaa ja lahjoja.

Omia kokemuksia isovanhemmuudesta

Olimme vaimoni kanssa joulukuun alkuviikolla takapäivystäjänä lastenlapsiemme perheessä vanhempien ollessa kaamosta paossa lähempänä päiväntasaajaa. Kun lapset tulevat jo omin neuvoin toimeen, tehtävä oli vähän muodollinen. Kysyin pojalta, olenko minä sinulle tärkeä? Olet yhtä tärkeä, kuin muutkin ihmiset, oli hyvä vastaus.

Lasten koulussa on ensimmäisellä luokalla isovanhempien päivä, joita pidämme arvossa. Ekaluokkalainen arvosti sitä, että hänellä on vaari. Kaikilla sitä ei ole. Kuitenkin mummun merkitys on meidän perhepiirin lastenlapsille ensisijainen. Kirjassa lasten ajatuksia isovanhemmista lukee: ”Pidän isovanhemmistani, koska he asuvat samassa paikassa eivät erillään.” Isovanhemmuus on lapsen näkökulmasta luonnollinen ja yksinkertainen asia.

Varttuneempi opiskelijatytär ehdotti opettajalleen saada tehdä Suomen sota-ajan historiaa koskevan esitelmän isovanhempiaan haastattelemalla. Pyyntö ja myös pidetty esitelmä ilahduttivat opettajaa ja tietysti meitä haastateltavia. Isovanhemmuuden merkitys koulutuksessa on ymmärretty hyvin. Isovanhemmat ovat oman väen, oman paikan ja kansakunnan muisti. Sen hyödyntäminen on taito ja oivallus. Heikkokin muisti ja huonokin muisto ovat historiaa ja omaa menneisyyttä. Hiljaista tietoa kannattaa kertoa ja kirjoittaa ylös heräävää mielenkiintoa varten pyytämättä.

Isovanhemmatkin vanhenevat ja heidän suhteensa uuteen sukupolveen muuttuu ajan mukana jatkuvasti. Oman muistin ylläpito on valmistautumista muistin heikkenemiseen ja jopa muistisairauteen. Ikätoveriemme kanssa olemme keskustelleet aiheesta -toinen toisestamme huolehtiminen. Olemme kysyneet, huolehdittako te vielä lapsistanne vai ovatko osat jo vaihtuneet?

Mentori on osaava, arvostettu ja kokenut asiantuntija, joka neuvoo, tukee ja edistää kehityshaluista ja kokemattomampaa henkilöä työssä tai opiskelussa. Suhde perustuu avoimuuteen, molemminpuoliseen luottamukseen ja tasa-arvoisuuteen. Kokemukseni työelämässä osoitti, että mentorointikin on työtä, jota oppii vain tekemällä. Olin äsken mukana merkittävää kohdetta koskevassa yhteiskunnallisessa tutkimuksessa. Nuoremman ikäpolven edustajan mielestä uudistumista ei tapahdu ennen kuin suuret ikäluokat ovat kuolleet. He ovat vanhakantaisia ja kaiken kehittämisen jarruja. Minulle on sanottu, että on väärin, jos eläkeläiset vievät työt nuoremmilta.

Isoisä on omassa perhepiirissään mentorin asemassa ja tehtävässä. Sukupolvien välisen tasa-arvoisuuden ymmärtää teoriassa. Mutta kun isoisän tietokone kaatuu ja osaaminen loppuu siihen, on nöyrryttävä pyytämään apua kahta sukupolvea nuoremmilta lapsilta. Isoisänä tunnen olevani vähemmän antavana osapuolena ja hidas osallistumaan nuorempien asioihin.

Kesäseuraradion haastattelija kysyi, onko isovanhemmuuteemme kuuluneet yhteiset harrastukset lasten kanssa tai onko isovanhemmuus rajoittanut omia harrastuksia? Lasten lapsemme harrastavat jääkiekkoa, laskuvarjohyppyjä, motocrossia, musiikkia, syväsukellusta, voimailua jne. Niihin ei ole isoisällä nokankoputtamista. Kutsu talkoisiin isoisän metsäpalstalle välittyi kesäseuraradion kautta.

Haastattelija pyysi myös vertaamaan itseämme omiin isovanhempiimme. Mieleen tuli heidän olemuksestaan ympärille säteillyt ilon ja rakkauden viesti. He eivät herättäneet lapsissaan vihaa vaan kasvattivat ”Herran tahdon mukaan”.

Omasta mielestäni parasta isovanhemmuudessa on, että se antaa mahdollisuuden paikata niitä kohtia, mitkä ovat jääneet huonolle hoidolle omien lasten elämässä. Elämämme ei mene minkään yhden mallin tai järjestyksen mukaan. Monesti lapsi voi ottaa aloitteen käsiinsä vanhemmalle tai isovanhemmalle kuuluvassa tehtävässä.

Isovanhemmuus Raamatussa

Isovanhemmuus Raamatussa sisältyy sukupolvien elämään mutta ei korostetusti. Tiedämme apogryfikirjojen mukaan, että Jeesuksen  äidin Marian vanhemmat olivat Anna ja Joakim ja elivät noin 50-60 vuotta eKr. Annaa palvottiin katolisessa kirkossa pyhimyksenä. Tiedämme, että apostoli Timoteuksen isoäiti oli Loois. Paavali kiittää Jumalaa hänen vilpittömästä uskostaan samoin kuin Timoteuksen äidin uskosta. Kauniita nuorelle osoitettuja kohtia Raamatussa.

Lapsi on isovanhemmuuden keskiössä. Isovanhempikin on jonkun lapsi ja hänellä on lapsia. Seuraaviin lapsikeskeisiin kehotuksiin sisältyy Raamatun pääviesti isovanhemmallekin kasvattajana ja oman elämän ohjeena.

Lapset, olkaa vanhemmillenne kuuliaisia Herraa totellen, sillä se on oikein. ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” on ensimmäinen käsky, johon liittyy lupaus: ”jotta menestyisit ja eläisit kauan maan päällä”. Ja te isät, älkää herättäkö lapsissanne vihaa, vaan kasvattakaa ja ojentakaa heitä Herran tahdon mukaan. (Ef. 6:1–4)

Minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala. Aina kolmanteen ja neljänteen polveen minä panen lapset vastaamaan isiensä pahoista teoista, vaadin tilille ne, jotka vihaavat minua. Mutta polvesta polveen minä osoitan armoni niille tuhansille, jotka rakastavat minua ja noudattavat minun käskyjäni.

Iisakin ja Rebekan perheen elämän kuvaus kertoo ajasta, kun Iisak oli tullut vanhaksi ja tarvitsi Rebekan omaishoitajanaan. Suuri viisaus on siinä, että isovanhempia on kaksi, jotka tukevat toisiaan ja voivat korvata toisen tai olla avuksi toisilleen kun apua tarvitaan.

9.12.2015 Mauri Myllylä

Pirkon päivänä 7.10.2013

Pirkon päivänä 7.10.2013

Ellen, 10 v.: – Mitä voisin tehdä?

Minä: – Osaatko laittaa puhtaat lakanat ja tyynyliinat meidän sänkyyn. Entiset on pesty ja puhtaat ovat vielä laittamatta.

Ellen sanoo osaavansa ja annan liinavaatekaapista kaksi pussilakanaa, yhden kaksoissänkyyn levitettävän aluslakanan, neljä tyynynpäällistä, joista kaksi valkoista Kaarinan kauan sitten ompelemia, pitsitkin niissä.

Ellen aloittaa tottuneesti työn, levittää aluslakanan. Lähden olohuoneeseen muitten joukkoon.

Hetken kuluttua Ellen tulee ja näyttää rikkinäistä valkoista tyynynpäällistä. Otan sen häneltä ja repäisen pari suikaletta lisää rikki. Samalla tavalla revin aiemmin vanhoja tyynynpäällisiä matonkuteiksi.

Elina pyytää sakset ja leikkaa pitsin irti. Pieta innostuu ja saa sopivan kappaleen tyynynliinasta, pyytää tussia ja etsin hänelle hienot pastellivärit. Pieta levittää kangaspalan kamarin lattialle ja aloittaa työskentelyn.  Hetken kuluttua hän tulee olohuoneeseen ja näyttää työtä. Kaksi punaista ruusua ja ruusujen keskellä lukee mummu.

Ellen pyytää neulaa ja lankoja ja aloittaa suurisuuntaisen työskentelyn. Tarvitaan lisää välineitä ja kangasta. Etsin komerosta ison kassillisen kangaspaloja ompelukerhon käyttöön. Nyt mukana on Adalmiina, Jaana, Eelis. Napit ja langat vanhan kaapin laatikosta etsitään, kankaat tutkitaan ja otetaan käyttöön.  Ahkerat ompelijat työskentelevät olohuoneen lattialla siinä missä aikuiset istuskelevat sohvilla juttelemassa. Rikkinäinen tyynyliina synnyttää innon ja ideoinnin, joka etenee ja etenee ja kehittyy.  Yksi tekee kukkaron, johon löytyy viisisenttinen, yhdet yhteistyössä esiliinan taskun, jossa koristeena erilaisia nappeja, yksi saattaa loppuun ison projektin ja minulle mummulle puettaan uusi valkoinen esiliina jossa keltainen upea tasku edessä ja ruusuin koristeltu yläosa.

Koko poppoo häipyy lastenhuoneeseen ompelukerhon jälkeen Hetken kuluttua Eelis käy kysymässä:

– Saako mennä kerrossängyn yläritsille? Lupaan mennä.

Lastenhuoneessa on monia ihanuuksia, joilla omat lapset aikoinaan leikkivät. Siellä lapset viihtyvät, sulkevat oven ja aloittavat. Äänet vain kertovat, että hauskaa on. Kun vieraat illalla ovat lähteneet, katson huoneeseen. En raski siivota. Kauppaleikkiä siellä on leikitty.