Luopioisten Mikkelinmäen ulkomuseoalueella vietettiin 15.7.2018 perinteistä kirkastussunnuntain kotiseutujuhlaa ja sen Runo-Kukkia tapahtumaa. Tilaisuuden järjestäjätahon Kukkia-Seura ry:n vuonna 2019 edesmennyt puheenjohtaja kyläaktivisti Erkki Toivari kuvassa selin oikealla. Teemana oli vuosi 1918. Sisällissodan runoja esitti lausujaryhmä ohjaajanaan Oili Ruukki. Kesäasukkaina osallistuimme juhlaan.
Tunnettujen runoilijoiden runot sisällissodan tapahtumista olivat minulle uutta. Tunsinhan minä heidän tuotantoaan mutta kaikki lausutut runot olivat uutta, Viljo Kajavan Helmikuun hämärässä, Kyttälä paloi ja Ihmiset piiloutuivat kellareihin, Emme me nähneet, Larin Kyöstin Tappotantereella ja Saapuville sankareille, Sauvo Puhtilan Ruusu on punainen, L. Onervan Aamun sarastus, Timo Malmin Tuolta marssivat valkoiset ja Tehtaan tytöt, pienten peltojen kasvatit, V.A. Koskenniemen Nuori Anssi, Anu Leppälän Runo Maire mummusta, Niilo Forsin Surun säveliä, Uuno Kailaan Kulkue ja Veljelleni. Runo-Kukkian esityksen aloitti Oili Ruukki Uuno Kailaan runolla Kulkue. Se samoin kuin Veljelleni on kokoelmassa Silmästä silmään, 1926. ”He tulevat iltaruskon aikaan, he tulevat työstä, he tulevat tehtaistaan. Noki niin kuin naamio kasvoilla; siinä on vakoja hien. Ja kaikkien selkä on painunut kumaraan.” Kansanlaulut ja kenraalimajuri Pertti Salmisen juhlapuhe liittyivät tilaisuudessa sisällissodan tapahtumiin.
Kun juhla oli ohi, jäimme juttelemaan Oili Ruukin, lausunnan ohjaajan kanssa. Ohjelmaa oli harjoiteltu pitkään. Jokaiselle vuodelle oli oma teemansa. Vuonna 1918 sisällissodasta oli kulunut 100 vuotta. Se kosketti luopioislaisia läheltä. Huomaamatta keskustelumme ajautui Uuno Kailaan runoihin, johtuiko se eläytyvästä esityksestä. Mikä Uuno Kailaan runo on läheisin lausunnan ohjaajalle, kysyimme. Hän mainitsi runon Kun olin kuollut. ”Kun olin kuollut, kun olin tuhkaa hiven vaskiuurnassa, alla mullan, kiven.” Se kosketti minuakin mutta mainitsin runon Paljain jaloin. ”Niin mä kerran tieni aloin, niin mä kuljen: paljain jaloin. Avohaavat syvät näissä ammottavat kantapäissä.” Maurille rakkain Uuno Kailaan runo on Suomalainen rukous laulettuna. Taneli Kuusiston säveltämänä se esitettiin ensi kerran Messuhallissa marraskuussa ennen talvisodan puhkeamista. ”Siunaa ja varjele meitä Korkein kädelläs. Kaitse ain kansamme teitä – Virsikirjaan virsi 584 otettiin vuonna 1986. Suomalainen rukous on ”kaunein koskaan kirjoitettu runo” psykiatrian professorin Kalle Achten mukaan.
V. Tarkiainen kirjoittaa 14.11.1932 mm. näin: ”Hän on luonut unen ja kuoleman rajamailla liikkuvista mielikuvista ja tunnoista yksinkertaisia ja eheitä runoja, joissa tuntuu väkevän hengen käynti ja joille sen vuoksi saattaa ennustaa pysyvää sijaa kirjallisuudessamme.”
Runoja julkaisunsa esipuheessa Uuno Kailas kirjoittaa Tuusulan Onnelassa 24.11.1932. ”Teen aluksi lukijalle paljastuksen, ehkä hiukan oudolta kuuluvan, mutta sen pahempi, toden: minun on ollut annettava kaikki alkuperäiset teokseni – lukuunottamatta poloista esikoiskokoelmaani, jonka julkaiseminen oli kokonaan erehdys – painettavaksi omasta mielestäni liian aikaisin, enemmän tai vähemmän keskeneräisinä. Jos lukija kysyy, miksi? Vastaan: siksi, että en omista linnaa Caprilla. Sellainenkaan puhtaasti henkinen ilmiö kuin runous ei voi välttää niiden lakien puserrusta, joilla aineen valta edelleen hallitsee maailmaamme…Lyriikka v o i ihmeellisesti kukoistaen elää kivenkolossakin, mutta sen t u l i s i, puhjetakseen harmonisimpaan kauneutensa täydellisyyteen, saada versoa ylellisyyskasvina, kiireettä, vapaasti, huolettoman onnellisena.”
Kotiin palattuani etsin kirjahyllystä runoteoksen Uuno Kailas Runoja. Se sisältää osiot Tuuli ja tähkä, 1922, Purjehtijat, 1925, Silmästä silmään, 1926, Paljain jaloin, 1928, Uni ja kuolema, 1931. Kirjan alkusivulla Uuno Eskolan maalauksessa katselee vakavakatseinen Uuno Kailas. Kirjani on kahdeksas painos, WSOY:n vuonna 1951 kustantama. Kirja on minulle lahja ja arvokas muisto abiturienttina. Luen omistuskirjoituksen: Pirkolle, Kaamasessa jouluna 1954 Elmalta, Paulilta ja Toivolta.
Selaan runokirjaa, pysähtelen. Koen voimakkaita tunteita lukiessani. On helppo yhtyä V. Tarkiaisen arviointiin. Viimeisessä osioissa löydän tutuista tutuimman runon Riemulaulu. Miksi se on niin tuttu. Olen merkinnyt lyijykynällä siihen lausuntaohjeita, painotuksia. Raudaskylässä musiikinopettajani Arvi Kytömäki ohjasi minua kun esitin sen juhlatilaisuuksissa.
Oulussa 13.9.2020
Pirkko Myllylä
Tummuntarinat 