Toistamme tarvitsemme

Huulilta lukemista en osaa enkä viittomakieltäkään. Naapurin Anjan kanssa pystyin kommunikoimaan, sillä Anja oli kuuroutunut kolmivuotiaana ja oppinut puhumaan ennen kuin sairastui aivokalvontulehdukseen. Nuorena Anja koki itsensä ulkopuoliseksi toisten nuorten seurassa. Oikeastaan nuoret eivät halunneet häntä yhteisiin rientoihin. Ymmärsinkö itsekään heidän ikäisenään erilaisuutta? Olisiko minullakaan riittänyt pitkämielisyyttä yrittää pysähtyä, kuunnella vaillinaisesti lausuttuja sanoja, katsoa suoraan kasvoihin ja muodostaa omat sanani selkeästi huulillani?

Sinikan kanssa keskustelu onnistui tulkin välityksellä tai kirjoittamalla. Kyllä hän puhuikin, mutta meillä kuulevilla oli vaikeuksia ymmärtää. Kurssitoverien keskuudessa Sinikka tunsi itsensä yksinäiseksi. Eivät he tulleet hänen luokseen eikä hän mennyt heidän luokseen. Kun minä menin kuulovammaisten kotiin Sinikan mukana hänen ohjaajanaan, tunsin itseni kielitaidottomaksi. Silti minuun otettiin kontaktia monin tavoin. Katse kutsui luokse, liike, olemus.

Työvuosilta mielessäni on monia ihmisiä, jotka eivät pystyneet ilmaisemaan itseään puheella. Martti, lempinimeltä Hömmä, oli yksi heistä. Hän ilahtui joka kerta tapaamisesta. Siksikö hänen luokseen meni aina mielellään? Yhtään selkeää sanaa hän ei kyennyt sanomaan ja hän liikkui vain pyörätuolilla. Ruumis oli vääntyneessä asennossa. Varhaiskuntoutus olisi aikoinaan auttanut, mutta ei sellaista ollut saatavilla hänen lapsuudessaan. Silti Martin kanssa tunsi keskustelevansa. Hän vastasi ilmeikkäällä äänellä. Kuulen melkein Martin äänen ja näen hänen ponnistelunsa saada ääntä tulemaan. Ponnistelussa koko ruumis oli mukana. Vartalo kääntyi ja kädet.

Samalla osastolla oli toinen pyörätuolilla liikkuva nuori mies. En ollut tavannut häntä aikaisemmin. Yritin lähestyä, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran. Jokin hänen olemuksessaan esti tulemasta lähelle. Ilman sanoja nuori mies kertoi sen. Kokemus oli voimakas ja opettava itselleni. Ihminen tarvitsee suojansa. Kunnioita sitä!

Kun terve nuori mies joutuu äkkiä puhekieltoon, edes kuiskaaminen ei ole sallittua, hiljenee itsekin melkein puhumattomaksi. Pelolla ajattelee mahdollisuutta, että hän voi menettää äänensä kokonaan. Entä jos äänihuulet ovat vioittuneet. Se on vakava asia. Sanaakaan ei ole lupa puhua. Itse huomaan opettelevani kysymyksiä, joihin riittää vastaukseksi pään pudistaminen tai nyökkääminen. Opettelen myös tarkkanäköisyyttä. Mitä katse kertoo, kasvojen ilme, ruumiin asennot, olan kohautus.

Kynä ja paperi tai tietokoneen näyttö saavat uuden merkityksen. Voi kysyä monimuotoisemmin. Voi kysyä vaikka miten puhekiellossa oleva kokee tällaisen muutoksen. Saa lukea näytöltä: vaikeana. Voi kysyä miten perhe on kokenut. Saa pitemmän tekstin selitykseksi. Syntyy vuoropuhelua.

Toisaalta tiedän, että apua on saatavilla ja jonakin päivänä ehkä pitkällisen hoidon ja kuntoutuksen jälkeen nuori mies puhuu.

Apua on saatavilla

Niin, hoidon ja kuntoutuksen jälkeen… Joko siitä on kuusikymmentä vuotta?

Opiskelen fonetiikkaa. Opiskeluun liittyy puhehäiriöisten hoitoa ja kuntoutusta. Tutkimme nuoren miehen vioittuneita äänihuulia yhdessä opettajamme kanssa. Professori Antti Sovijärvi on loistava  opettaja. Meitä on vain muutama oppilas. Opetus on henkilökohtaista, mielenkiintoista.

Sitten äkkiä täyskäännös. Ei minusta ole tällaiseen ammattiin. Ei mihinkään, mikä viittaa sairauteen ja lääketieteeseen. Hyvästelen opettajan, jota jään kaipaamaan.

Yhtenä päivänä olen itse opettaja. Työni on mielenkiintoista. Opetan myös vammaistyötä. Näen tärkeänä vammaisen ihmisen hyvän elämän.

Kurssini kanssa päätämme tutustua kaikkiin mahdollisiin apulaitteisiin, joilla voidaan auttaa ihmisiä, jotka eivät pysty puhumaan. Suunnittelemme opintokäyntiä yliopistollisen sairaalan osastolle, jonka erityisosaamiseen apulaitteet kuuluvat. Tarvitsen oppilaitoksen ulkopuolelta puheterapeuttia opettamaan ja samalla valmentamaan opiskelijoita opintokäynnille. Kohtaan vaikeuksia. En anna periksi. Lopulta luovutan omat opetustuntini käyttöön ja saan aikomukseni toteutettua. Itselle se tietää lisääntynyttä opetusvelvollisuutta. Ei se haittaa.

Toisaalta ihmettelen, miksi olen valmis järjestelyihin, jotka ovat epäoikeudenmukaisia itseäni kohtaan. Miksi näen tärkeänä, että puhumaton ihminen voi ilmaista itseään, tulla ymmärretyksi.

Sitten muistan kuin eilisen päivän. Olen  opiskelija. Saan tiedon äidin vakavasta loukkaantumisesta. Lähden yöjunalla Ylivieskaan. Isä on asemalla vastassa. Sairaalassa äidistä näkyvät vain kasvot, muuten hän on valkoisissa kääreissä. Äidin katseen suunnasta näen että hänen on jano. Pöydällä on vesilasi. Kostutan äidin huulia vanutupolla.

Äitini Sylvi Fiskaali toipilaana vuonna 1958

Kuin oksat vihannoivat

Olen kirjoittanut edellä olevan tekstin kolmetoista vuotta sitten 5.1.2006. Kun nyt luen sitä, muistan Leena Impiön virren 464. Se on Koti ja perhe-osiossa ja alkaa: Kuin oksat vihannoivat / vain puussa pysyen, / niin toisten kanssa yhteen / on luotu ihminen. Jokainen ihminen tarvitsee ainakin yhden luotettavan ihmisen, jonka puoleen voi kääntyä lapsena, nuorena, aikuisena, vanhuksena.

Virren toisessa säkeistössä ovat sanat: Toistamme tarvitsemme, / syliä avointa, / vanhemman kokemusta / ja lapsen katsetta. /  Kohtaamme pettymykset, / ilot ja yllätykset / toistemme rinnalla.

Kaikenikäiselle on tärkeä, että hänestä välitetään ja se osoitetaan. On menetyksiä, luopumista, on hyviä uutisia, onnistumisia. Onko helpompaa iloita iloitsevien kanssa kuin itkeä itkevien kanssa?

Kolmas säkeistö: Voi itsekkyys ja kiire / niin meidät sokaista, / ettemme lainkaan huomaa / läheisten tarpeita. / Rukoilla silloin saamme, / työn paineet, kuormat jaamme / Kristuksen hoivassa.

Kiire ja itsekkyys sokaisee, kaikkein lähimpien kohdallakin käy niin. Voi tuntea arkuutta, osaamattomuutta miten lähestyä toista. Elämänkohtalot tuovat ajallista kuormaa. Sairautta, taloudellisia vaikeuksia, yksinäisyyttä. Omaa kuormaa ei voi panna toisen kannettavaksi, mutta kuormaa voi purkaa ja keventää. 

Tänään minua koskettavat erityisesti virren sanat: Toistamme tarvitsemme, syliä avointa, vanhemman kokemusta ja lapsen katsetta. Virren sanoma koskee ihmisten välistä kanssakäymistä, viestintää, joka on paljon enemmän kuin puhetta.

 

Ummikkona USA:ssa

Vuosi oli 1967. Muistan Maurin kuuntelemassa englanninkielisiä kasetteja. Oli tullut tieto, että hänet oli valittu vuodeksi opiskelemaan Purduen yliopistoon West Lafaytteen. Opin sanat International  Road Federation, lyhennettynä IRF. Se tarkoitti stipendin myöntäjää. Minä en osannut englantia. Saksalla ja ruotsilla olin selvinnyt opiskelusta suomenkielen lisäksi.

Miten minä opin edes auttavasti selviytymään Amerikassa?

Whatsapp- viesti  perjantaina 30.11.2018 herätti muistelemaan. Elina-tyttäremme kirjoitti: ”Nuorisolle tiedoksi, että uutinen A clock on the Purdue University Bell Tower fell to the ground on Thuesday on siksi kiinnostava, kun vaari on opiskellut Purduen yliopistossa. Olimme USA:ssa silloin koko perhe. Minä olin viisi vuotta vanha ja aika paljon muistan. Martti kävi siellä ekaluokan. Minä olin joinakin päivinä päiväkodissa, kindergartenissa.”

Vastasin viestillä: ”Minä olin joitakin kertoja mukana päiväkodissa ja opin, mitä tarkoittaa kun ohjaaja sanoo head down. Elina ja kaikki lapset panivat lattialle levitetylle matolle päivälevolle. Oli leikitty ja touhuttu monenlaista. Kindergarten oli englanniksi nursery school. Se näkyi meidän ikkunasta leikkipuiston vierestä ja oli yliopistossa opiskelevien lapsille järjestetty päiväkoti.”

Aamuisin koulubussi pysähtyi Nimizdrive -kadun varteen ja kuusivuotias Martti kiipesi bussiin monen muun koululaisen kanssa. Lapset olivat useista eri maista. Varmuuden vuoksi Mauri kirjoitti Martin koulureppuun Does not speak english. Martti  oppi nopeasti. Oli joitakin sanoja, joitten ymmärtäminen tuotti vaikeuksia. Kirjalliset viestit kulkivat kodin ja koulun välillä tarvittaessa. ”Voisitteko selittää Martille, mitä tarkoittaa less” ja viesti joulun alla: ”Martilla on mumps.”Ja kohta kaikilla neljällä lapsella oli myös mumps, sikotauti.

Elle presbyteerisestä kirkosta tuli käymään, kun olin pienten kanssa kotona, Martti koulussa ja Mauri yliopistolla.  Opin uuden sanan husband. Hän toisti sanaa useamman kerran ja kävi lopulta näyttämässä ovikyltistämme Maurin nimeä. Ellen viesti oli, että pääsen opiskelemaan presbyteerisen kirkon tiloihin englantia sitä osaamattomien naisten kanssa. Lapsille järjestetään omaa ohjelmaa kirkon tiloissa. Ilkka, Yrjö ja Elina pääsivät osallistumaan ja oppimaan leikkimällä.

Tehokkuutta opiskelussa lisäsivät pienryhmät, joihin meidät oli jaettu asuntoalueittain.  Meidän ryhmän opettajana toimi Edgrenin rouva, niin häntä kutsuimme. Hän oli eläkkeellä oleva opettaja. Muistan ja näen mielessäni vieläkin kun Edgrenin rouva käveli ikkunan luo ja sanoi: ”I am opening the window” ja hän oli aukaisevinaan ikkunan.

Meille oli järjestetty presbyteerisen kirkon taholta monenlaisia oppimisympäristöjä. Yksi hauskimpia oli ryhmä nimeltä the Wives of the World, naisia yli neljästäkymmenestä maasta. Oli mieleen painuva  kokemus laulaa piirissä käsi kädessä kunkin maan omalla kielellä Oi kuusipuu, oi kuusipuu…O Tannenbaum, o Tannenbaum lauloin norjalaisten naisten kanssa saksaksi.  

Tärkeänä muistona olen säilyttänyt ruskeakantista pientä osoitekirjaa Adresses, jossa on kaikkien klubilaisten nimet  ja osoitteet ja puhelinnumerot. Wives of the World- klubin presidentti lahjoitti sen meille.

Vasemmalta Martti, Ilkka, Pirkko, Elina ja Yrjö.
Kuva Mauri Myllylä 1967

Myös lähellä oleva puisto oli opinahjo. Siellä järjestettiin erilaisia tapahtumia, kesäleiri lapsille, johon Elinakin osallistui ja pääsiäisen aikaan pääsiäismunien etsintää. Pöytien ympärillä pidettiin syntymäpäiviä ja tarjoiltiin herkkuja. Siellä tutustuin vietnamilaisiin tyttöihin Leitiin ja Lelamiin ja heidän äitiinsä. Yritin keskustella saksaksi saksalaisen nuoren naisen kanssa ja ruotsiksi Ewyn kanssa. Häneen pidimme yhteyttä ja tapasimme kerran Malmössä Amerikan matkamme jälkeen. Yrjö ja Ewy olivat ystävystyneet ja Yrjö halusi tavata Ewyä.

Kielen oppiminen oli hauskaa, vaikka väärinkäsityksiltäkään  ei voinut välttyä. Kerran eräs äiti pahentui ainakin hetkellisesti meihin lasten leikkipuistossa. Syytä en tiennyt enkä osannut kysyä.

Yksi parhaista opettajista oli samassa rapussa asuvan perheen  viisivuotias tyttö. Hän tuli meille leikkimään ja opetti topakkana englantia. Tyttö käveli keittiössä ja osoitteli paikkoja, nimesi niitä kuten this is the table or this is the chair. Selvästi hän nautti opettajan roolistaan ja minä nautin pienen tytön tavasta olla apuna kielen opiskelussa.

Pihamaallakin leikkiessään kaksivuotiaat pikkumiehet puhuivat toisilleen kielillä vinks vonks tai jotain sinnepäin. Englanninkielen aksentti jäi lapselle äidinkieleen joksikin aikaa.

Kielikylpylässä olin Amerikassa ollessamme. Toivoin sen jatkuvan kun kylpy oli hyvällä alulla ja pystyin jopa pitämään pienen alustuksen pyydettäessä. Pyytäjä oli Maailman naisten klubin presidentti. Hän ehdotti, että minä yhtenä monista pitäisin syksyllä puheenvuoron yhteisessä isossa tilaisuudessa. Siihen osallistuisivat lapsemme, puolisomme ja kaupungin hallintoihmisiä. Aiheena oli kertoa, mitä haluaisimme viedä mukanamme Amerikasta kotimaahan. Helppo oli pitää oma puheenvuoro, kun sen sai valmistella etukäteen. Vaikeampi oli osallistua keskusteluun. Niin, minä halusin viedä taidon puhua englantia!

Noin kolmen kuukauden jälkeen tajusin ymmärtäväni ihmisten puhetta ja puhuvani itse. Kokemus oli hämmästyttävä ja voisin verrata sitä lukemaan oppimiseen. Kirjaimista ja  äänteistä muodostui sanoja ja ajatuksia.

I was opening the window. If I don’t use it, it will close.

 

Luonto ja ihmismieli

Ajatuksen voima on mahtava voima. Kieli, mieli ja ruumis muodostavat kolmiyhteyden. Ihmisen aivoissa vilisee tuhansia mielikuvia päivittäin. Jos ne ovat pääosin myönteisiä, ne vaikuttavat mielialaan ja ruumiissa terveyteen. Juttelin äskettäin itseäni vanhemman ihmisen kanssa. Hänen elämäntarinansa puhutteli. ”On kiitollinen mieli”, hän sanoi monta kertaa. Muistan koulutuksen, jossa kokeilimme harjoitusta: Muuta kieltäsi, muuta mieltäsi. Sanoimme ensin lauseen kielteisessä muodossa, sitten myönteisessä. Kuulostimme sanojen vaikutusta. Kun muutan kieltäni, vaikka sisäistä puhetta itselleni myönteiseksi, muutan mieltäni ja se tuntuu ruumiissakin.

Kaikenlaisia koulutuksia olen vanhalla iälläni harrastanut. Yksi on Madam Katarian kehittämä nauruterapia eli naurujooga. Nauru on hölkkää sydämelle ja naurulla on vaikutus terveyteen, jo minuutin naurulla. Kun hymyilemme, tuntuu hyvältä ja kun tuntuu hyvältä, hymyilemme. Lapset ovat meille esikuvana monin tavoin, myös nauramisessa. Mihin katoaa ja vähenee aikuisten nauru  aikojen saatossa.

Kerran odottelimme sairaalassa lapsenlapsen pääsyä osastolta kotiin. Silloin lähtö viivästyi. Syynä oli sairaalaklovnin käynti osastolla. Hän oli  tuomassa iloa ja naurua ja hyvää mieltä lastenosastolle. Klovnitohtoreita on jokaisessa yliopistollisessa sairaalassa lasten- ja nuortenosastoilla. He  ovat esiintymisen ammattilaisia. Tohtoreiden työkalupakista löytyy taikatemppuja, yleistä hölmöilyä ja musisointia. Sairaalaklovneille on myönnetty kolmisen vuotta sitten valtionpalkintokin. Iloa ja naurua tarvitaan.

Luin aikoinaan mielenkiinnolla Ilkka Vartiovaaran teoksia ja seurasin hänen elämäänsä ja taisteluaan sairautta vastaan. Puutiaisen aiheuttama borrelioosi vaikutti hänen elämässään lamaannuttavasti. Tautia ei tunnistettu riittävän ajoissa eikä hoitoa osattu antaa. Vuonna 1995 hän kirjoitti kirjan Delfiinin laulu. Hän kertoo kirjassa mielikuvitushuoneesta. Hän palautti mieleensä elämänsä onnellisimmat hetket. Kipujen saartaessa hän palasi mielikuvissaan noihin hetkiin. Vaikuttava on kuvaus lapsuuden unelmasta eli aamusta Suurilla Pyramideilla, auringon noustessa, 25 vuotta aikaisemmin, lapsuus- ja poikavuosien haave toteutuneena: ”Olen hyvin onnellinen.”

Ilkka Vartiovaara loi käsitteen mielikuvantaminen. Siitä hän kirjoitti ja sitä lääkärinä suositteli, myönteisten mielikuvien vaikutusta terveyteen.

Luonto puhuttelee ja vaikuttaa mieleen. Muistan runon Lapin luonnosta. Sen esittäjä sanoi meille kuulijoille: ”Sulkekaa silmänne.” Saimme kuvitella mielessämme runon meille kertomia näkymiä. Kiitin jälkeenpäin runon kirjoittajaa ja esittäjää hänen oivalluksestaan. Silmien sulkeminen loihti näkymät, itsellekin tutuista ja vaikuttavista tunturimaisemista.

Lokakuun puolivälissä katselen ihmetellen ja ihastellen värejä luonnossa. Jos olisin taiteilija, maalaisin ikkunasta avautuvaa näkymää. En ole ja pyrin tallentamaan ruskan väriloiston  mielikuvantamalla.

Viimeöinen uneni mietityttää. Olin taidenäyttelyssä. Olin nuori ja syvennyin innostuneena taulujen näkymiin. Muuan varttunut ihminen seurasi minua ja aloitti vuoropuhelun kanssani. Sen sisältö oli lyhyesti, että hän nuorena osasi katsoa eri tavalla ympäristöä, näki ja tajusi sellaista mihin ei enää kykene. Mietin unen sanomaa. Kertooko se minusta itsestäni nyt ja nuorena? Kertooko se myös, että ikä ei ole lineaarinen vaan syklinen? Vastapäätä ovat kaikki ikävaiheet kun ikää karttuu. Onko unessa myös haavetta palaamisesta johonkin menneeseen?

En aio valittaa lähestyvää kaamosaikaa, päivien lyhenemistä, valon vähenemistä. Lepoa tarvitsee ihminen, niin myös Luojan luoma luonto voidakseen herätä uuteen kukoistukseen. Olemme aina vastapäätä jotakin. Yön valta väistyy päivän tieltä, / ja kevät nousee, juhla auringon ( Virsi 576).

Ja taas minä muistan runon, jossa Lin Jutang vertaa ihmisen ikäkausia luontoon.

Pidän keväästä, mutta se on liian nuori. /  Pidän kesästä, mutta se on liian ylpeä. / Niinpä pidän syksystä, / koska sen lehdet ovat kellahtavat, / sen sävy kypsempi  ja värit rikkaammat. / Ja siinä on pisara surua. / Sen kultainen rikkaus ei  puhu kevään viattomuudesta /  eikä kesän voimasta, / vaan lähestyvän vanhuuden kypsyydestä ja lempeästä viisaudesta. / Se tietää elämän rajoitukset   ja on tyytyväinen.

 

 

Tapahtui Kreikassa

”Matkat monet suovat huvin, tällä kertaa kartoin  kuvin.” Sain Anni-tädiltäni 12-vuotiaana joululahjaksi kirjan, josta muistan tuon lauseen. Ilman karttoja ja kuvia mieleen on tallentunut yhden päivän ajalta kolme koskettavaa tapahtumaa matkalta Kreikassa lähes 20 vuotta sitten.

Päiväkirja 25.5.1999

Kreikassa syntyy tarinoita.

Tänään palailimme laivalla Kaarinan kanssa takaisin Naoussan kaupungin satamaan Tinoksen pyhiinvaeltajien saarelta ja kaupungista. Satamasta suuntasimme kapealle kadulle ajatuksena oikaista suorinta tietä Paroksen saaren hotelliimme. Kadulla seisoskeli vanhahko ahavoitunut mies repaleissa  vaatteissa ja katseli valppain silmin ohikäveleviä ihmisiä. Hän näki tyttäreni ja minut, käveli kohti ja kysyi, mistä olemme. Hän pyysi meidät kotiinsa vieraaksi. Hän oli tullut vuorilta kaupunkiin ja halusi tarjota meille tuoretta vuohenmaitoa.

Mies kulki edellä ja seurasimme sokkeloisia kujia hänen perässään taloon. Tulimme ränsistyneeseen vanhaan kreikkalaiseen rakennukseen. Röttelötalo, sanoisi joku. En osaa kuvata sitä sanoin. Talo kuitenkin jossa useita huoneita peräkkäin, huoneissa täysinäisiä säkkejä, pölyä ja epäjärjestystä. Perimmäisessä huoneessa, olohuoneessa, oli tuolit istua. Yhdelle seinälle lähes katonrajaan oli ripustettu  suuria arvokkaita tauluja vierekkäin, muotokuvia. Mies esitteli  ensimmäiseksi kuvat: äitini, isoäitini, hänen äitinsä, veljeni ja muita sukulaisia. Mies tuo meille parasta tarjottavaa mitä hänellä on. Joimme vuohenmaitoa ja juttelimme. Mies, George nimeltään, kertoi olevansa entinen merikapteeni, jonka laiva oli uponnut. Hän siirtyi vuoristoon asumaan. Hän vain käy tuossa asunnossa välillä. Äiti oli 38-vuotias mennessään naimisiin. Poikia syntyi kaksi. Veli on luostarissa pappina.

Kohteliaana miehenä hän halusi välttämättä tarjota lisää vuohenmaitoa ja me joimme. Kun teimme lähtöä,  hän halusi antaa meille mukaan mausteita säkeistä. Saimme isot pussit tuoksuvia mausteita, camomillaa ja timjamia,  vuorilta kerättyjä. Minulla on nyt teeainekset pitkäksi aikaa.

Harras, sydämellinen 60-vuotias kreikkalainen. Hän kiitti lähtiessämme yhteisestä hetkestä. Käynti siellä hänen luonaan jäi vaikuttavana kokemuksena mieleen.

Toisella tavalla vaikuttava kokemus oli käynti Tinoksen saarella pyhiinvaeltajien kaupungissa ennen kreikkalaisen Georgen tapaamista. Satamasta nousee kukkulaa kohti temppeli, Tinoksen Evangelistrian pääkirkko. Siellä on ihmeitä tekevä ikoni, jonka luo hartaimmat pyhiinvaeltajat konttaavat, jotta voisivat suudella sitä. Toden totta konttaavat! Näimme vanha naisen konttaamassa polvillaan temppelin portaita ylös kädessään sauva. Porrasaskelmia oli kymmeniä ja taas kymmeniä, matkaa 800 metriä satamasta kirkkoon. Tuntui mahdottomalta, että iäkäs ihminen selviää ylös temppeliin konttaamalla. Hän selvisi. Tosin nuori tyttö käveli hänen vierellään tukena, yksin nainen selvisi.

Saman pyhiinvaeltajien kaupungin kadulla temppelin lähistöllä kohtasin mustapukuisen naisen, joka sattui katsomaan minuun juuri kun kävelin ohi. Se oli ihmeellinen katse, kuin näkijän. Sillä hetkellä katseemme kohdatessa muistin Hannan, jonka satavuotissyntymäpäivää olimme viettäneet kaksi kuukautta aikaisemmin. Mauri soitti ja kertoi tätinsä Hannan kuolemasta tuona  päivänä.

Pari päivää myöhemmin

Odottelemme bussia pysäkillä. Mies aasin selässä matkasi kaupungista ulos vievälle tielle. George kapteenimme oli taas matkalla vuoristoon.

Miksi George kapteeni valitsi  juuri meidät väkijoukosta vieraikseen ja mikä yhteys syntyi vanhan kreikkalaisen naisen ja minun välille tuona päivänä? – Se on salaisuus, sanoi Martti Lindqvist minulle muutamaa vuotta aiemmin ihmettelyyni tapahtumasta, jota en ymmärtänyt.

 

Taiteilijan talossa

Halusin tavata kirjailijan. Lähdin etsimään häntä taiteilijan talosta. Oli vuosi 2006. Matkalla lauloi mustarastas, vaikka oli vielä talvi. Päivä oli keväinen. Olisiko se erehtynyt vuodenajasta vai halusiko se laulullaan kertoa, ketä taiteilijan talossa oli vierailemassa.

Mustarastaan huilumainen ääni kertoi oikein. Taloon oli kokoontunut sukua, laulavia ja soittavia ihmisiä. Heidän esivanhempansa olivat laulaneet omaksi ilokseen ja Luojansa kunniaksi. Jälkipolvi jatkoi esi-isiensä tiellä, kehitti lahjojansa ammateiksi saakka. He sanoittivat ja sävelsivät, lauloivat ja soittivat, tanssivat ja näyttelivät. Joku lausui isänsä kirjoittamia runoja. Kultakurkun laulu hiljensi kuulijat. Kuuntelin ihmeissäni ja ilokseni, minä sivullinen, taidoissani taitamaton.

Pienellä nurkkapöydällä oli kuvakirja. Selailin kirjaa, katsoin sen kuvia. Tarina kertoi rohkeasta pikku tytöstä, sodasta, yksinäisyydestä, surusta, ilosta, ystävyydestä, sairaudesta, tytön pitkästä, pitkästä matkasta pois sodan keskeltä. Kuvittaja olisi kuuluisa taiteilija, vaikka ei olisi kuvittanut kuin tämän yhden kirjan, ajattelin. ”Itken joka kerta kun luen lastenlapsille kirjaa ja katson kuvia”, sanoi vierelläni taiteilijakodin isäntä, itsekin lapsille kirjoittanut. Kuvien ja värien kautta välittyivät lapsen tunteet katselijalle, pysähdyttivät, puhuivat kieltä, jota minäkin ymmärsin.

Äkkiä mieleni teki päästä kuvataiteilijoiden taloon. Vaikka näkisin vain yhden taulun, joka pysähdyttää, kannattaa mennä, ajattelin. Halusin nähdä tauluja, jotka havahduttivat katsojaa, saivat tuntemaan, herättelivät niin kuin tuon lastenkirjan kuvat. Löysin sellaisen ison taiteiden talon ylimmästä kerroksesta. Pysähdyin taiteilijan omakuvan eteen, jonka hän oli maalannut vuotta ennen kuolemaansa. Edessäni näin kasvot, joiden katse oli suunnattuna alas sivulle, näkymättömään, rajalle. Vain muutamalla tummasävyisellä vedolla oli kuvattu oleellinen. Kasvoille lankesi syvä varjo, himmeä valo taustalla ainoana värisävynä kuin aavistus jostakin rajan takana.

Laskeuduin portaat alas talon alimpaan kerrokseen, sinne, missä oli Enkelipolku. Enkelit pyrähtivät toisen maailmansodan jälkeen enkelitaiteilijan töihin kuin itsestään, aluksi rosoiselle löytöpuulle. Värikkäät enkelit, tulipunainen, sininen, vaalea purppura, siunaava enkeli ja lohduttava enkeli olivat kyllä vaikuttavia, myös maanvärinen enkeli, mutta eniten minua puhutteli musta-asuinen sureva enkeli, joka oli painunut kumaraan siipiensä suojaan ja pääsiäisenkeli viheriöivä oksa kädessään. Kuolema ja ylösnousemus.

Olin vaikuttunut näkemästäni ja kokemastani. Kirjailijaa en ollut löytänyt. Luulin tapaavani hänet taiteilijan talossa. Hänen taitoaan kuvata vähin elein lapsen kokemusmaailmaa, lapsen tässä ja nyt hetkessä elämistä, olin ihastellut. Olin miettinyt arkisten asioiden ja tekemisten tai ympäristön tarkkaa kuvaamista hänen kirjoissaan. Olisi tehnyt mieli kysyä jotakin.

Luovuin ajatuksesta löytää hänet ja lähdin matkalle maisemiin, jotka kertovat eletystä historiasta, menneitten sukupolvien työstä. Valtateiltä poikkesin kapeneville teille ja kujille, mäkien ja metsien keskelle, peltoaukioille. Näin vanhoja puutaloja ja tiilirakennuksia. Ajattelin ihmisiä, joitten tiesin asuneen ja tehneen työtä seudulla, lapsia, nyt jo vanhuksia tai kuolleita, joitten tiesin eläneen täällä. Löysin meren rannalta muinaisen tiilitehtaan murentuneita tiilenkappaleita ja otin muistoksi.

Matkalla poikkesin taloon, jonka ikkunoista näkyi valoa. Pihalla oli auto. Joku oli talossa.

Tulin jonkinlaiseen verstaaseen, jossa oli pinottuna puisia laatikonmallisia tuotteita. Huone oli niin täynnä näitä laatikoita että liikkuminen oli vaikeaa. Huoneen perällä mies liimasi kapeaan puusuikaleeseen liimaa ja liitti sen puristimilla aikaisemmin liimaamiinsa puusuikaleisiin. Ahavoituneilla kasvoilla viivähti hymy. Jotakin harrasta oli tuossa miehessä ja hänen työskentelyssään. Ja jotakin arjen lämpöä hänestä huokui eikä se johtunut yksistään lämpimän harmaasta villapuserosta eikä kotoisesta ruutupaidasta tai housuihin tahrautuneesta valkoisesta liimasta.

Mies kertoi työstään verstaassa. Näennäisesti yksinkertainen puukappaleen liimaaminen oli osa suurta kokonaisuutta. En tajunnut kuin murto-osan tietokoneen näytöltä avautuvista piirustuksista ja miehen selityksestä. Sen tajusin, että työ on vuosien työ ja vaatii työhön ryhtyvältä pitkäjänteisyyttä.

Yksinkertaisempaa minulle oli keittää kahvit. Löysin avatun kahvipaketin ja muun tarpeellisen. Pöydällä oli kertakäyttömukeja, piparkakkuja ja leipää.

Liikkuminen, liike ja unet. Niistä keskustelimme kahvipöydässä. Liikkuminen liikuttaa mieltä, avaa portteja. Samoin uni. Oikeastaan vain totesimme näin olevan. Jälkeenpäin ajattelin miestä, joka teki työtä käsillään, käsitteli työkaluja ja käsitti suuria kokonaisuuksia. Ja ajattelin lasta, joka tutkii kädellään ja käsittää. Kun mies saatteli lähtemään, kerroin hänelle, että olin lukenut junassa tulomatkalla novellin Kivi auringon valossa. Poika vuolee puukolla jousipyssyä ja huomaa jalkansa kiveä vasten. Seuraa pojan maailmassa järisyttävä kokemus, käsittäminen, tietoisuus avautuu. Lukijaa liikauttaa pojassa tapahtuva muutos, ikään kuin sisäinen valaistuminen. Mikään ei ole enää samaa kuin oli hetki sitten, ei pojalle eikä lukijalle. Sitten aikuisena kaipaa johonkin, mikä ei koskaan enää palaa. Juo kahvia ja on vaimo ja lapsia.

Kotona luin arviointia tutkimuksesta, joka käsitteli muistia ja olemista kirjailijan tuotannossa. Lapsi elää täydesti tässä ja nyt –hetkessä, aikuisella se tahtoo olla kovin tyhjä. Muistelemalla lapsuudessa tapahtuneita kokemuksia aikuinen pystyy jäsentämään uudella tavalla muuttuvaa ympäristöä. Konkreettisella rakentamisella ja arkipäivän tekemisellä voi rakentaa luottamusta tähän hetkeen, taistella vierauden tunteita, nimeämätöntä ahdistusta vastaan. Mieli pysyy paremmin kasassa ja luottamus aikaan ja paikkaan lisääntyy. Yksityiskohtaisesti kerrotun työvaiheen voi lukea menemällä tekemisen taakse, kysymällä, mihin sitä tarvitaan. Elämän peruskysymykset aukeavat.

Olin tavannut kirjailijan omanlaisessaan taiteilijan talossa, verstaassa, työn ääressä, liimaamassa ja liittämässä puusuikaletta toiseen osaksi suurempaa rakennelmaa. Olin käsittänyt jotakin kirjoittamisesta, vaikka emme puhuneet aiheesta. Matkalla junassa kotiin luin uudestaan Antti Hyryn Pato –novellin. Lapsi, pikkupoika, rakentaa samalla hartaudella patoa kuin vanhempi Antti liimaa urkupillien tukialustaa. Jonakin päivänä urut soivat.

Tässä iässä

Tässä iässä on turha kaunistella asioita alkaa Pekka Kejosen runo kirjassa  Mansardikattoinen mieli, 2006. Tässä iässä ja tämä ikä toistuu runossa.

Tässä iässä, melkein iättömänä, kun keinuun istuen pääsee yhtä pitkälle eteen että taaksepäin. Näin Arto Lappi kokoelmassa Harakan paja, 2007.

Ikä mietityttää tässä iässä, eteen ja taaksepäin.          

Tapasin eläkkeellä olevan miehen, itseäni nuoremman. ”Olen aloittanut kirjoittamaan omaa elämäntarinaani”, hän sanoi. Hänellä oli muistivihko mukanaan. Emme ole koskaan aikaisemmin keskustelleet. Nyt tuo lause avasi kanavan kahden eläkeiässä olevan välille. Hän on tehnyt työuran tahollaan, minä omalla tahollani erilaisen.

Monella lailla eläkeikä on ollut itselleni innostavaa aikaa. On voinut suunnata oman mielenkiinnon mukaan erilaisiin kiinnostuksen kohteisiin. On voinut opiskella. Katsoin äsken todistuksia, joita olen saanut koulutuksista. Ne ovat siinä mielessä merkityksellisiä että niihin on liittynyt tärkeitä ihmissuhteita, kurssitovereita, jotka ovat monin tavoin rikastuttaneet elämää. Oikeastaan nyt sen tajuan, samoista asioista kiinnostuneitten ihmisten kanssa toimiminen on yhtä tärkeää kuin opiskeltava aihe. Ryhmällä on iso merkitys.

Eläkeaikaan on liittynyt oleellisesti kirjoittaminen. Miten se lähti etenemään? Kymmenvuotiaana muistan kirjoittaneeni kaksitoistavuotiaalle itselleni ja kaksitoistavuotiaana kirjoitin kuusitoistavuotiaalle itselleni. Päiväkirjasta se alkoi. Se piti viritellä kymmeniä vuosia myöhemmin uudelleen eloon. Sain lahjaksi vaaleanvihreäkantisen päiväkirjan: ”Keväinen tervehdys meiltä mammalle!” Ensimmäinen lastenlapsi oli jo syntynyt. Päiväkirjan alkuun olen kirjoittanut 17.4.1988: ”Tämä on ilojen kirja, uusien suunnitelmien kirja, toiveiden  ja haaveiden kirja.” Päiväkirja on toiminut selviytymiskeinona, terapeuttisesti. Toinenkin päiväkirja on tyttäreltäni ”lahjaksi äitienpäivänä 1990 ajatusten raapustamiseen.” Hän on nähnyt noina ruuhkavuosinani oleellista, kun on kirjoittanut alkulehdelle:

”Hävittäkää käsikirjoitus, mutta tallettakaa se minkä olette raapustaneet sinne ikävissänne, hämmästyksissä ja ikään kuin unessa.”Osip Mandelstam

Kirjoituspöydän laatikossa on nyt rivi päiväkirjoja  viimeisiltä työvuosilta ja eläkevuosilta, elämäntarinoita.

Oliko ensimmäinen pitempi koulutus, jolle hakeuduin 63-vuotiaanan eläkeläisenä NLP-koulutus, Practitioner ( Neuro-Linguistic Programming) ja Master perään. Master-koulutuksessa eräässä harjoituksessa työskentelimme itselle tärkeitä tavoitteita. Minä näin tulevaisuudessa kirjan, jonka kirjoittaisin. Oikeastaan jo Martti Lindqvistin kurssilla oli avautunut työskentely pienen tytön elämään. Tuon Master -koulutuksen jälkeen hakeuduin Kärsämäelle Elämäntarina-akatemian -koulutukseen. Siitä se alkoi tai jatkui, kiinnostus kirjoittamiseen. Kävin kesäyliopiston kursseja, lastenkirjan käsikirjoituskurssin ja muitakin. Polku avautui eteenpäin, löytyi suunta, jota kohti kuljin. Lapsuutta käsittelevä kirja julkaistiin, kun täytin 70 vuotta.

Lapsuus ja lapset liittyvät toisiinsa. Lastenlapset ovat rikkaus. Minun on ollut helppo tavoittaa lapsi itsessäni ja helppo heittäytyä lapsen maailmaan. Martin koulutuksella on siihen merkitystä. ”Lapsi, tuo uuvuttava ja valloittava,  omistaa elämän ydinvoiman”, kirjoitti Anja Porio.  Se on totta. Sain 60-vuotislahjaksi Sosiaalialan oppilaitosten opettajat – SOO ry:ltä Juho Karjalaisen grafiikan vedoksen, jonka taakse nuo sanat oli kirjoitettu. Muistan kun kävelin hakemaan lahjani salissa, jossa opettajatoverit luovuttivat sen minulle. Palasin siinä tilanteessa pikku tytöksi, joka oli kiivennyt kotinsa katon harjalle isonsiskon perässä, lapsi tuo uuvuttava ja valloittava – ja vallaton.

Pienet lastenlapset ovat olleet ilo ja voimavara nyt vanhetessa. Toiset heistä ovat jo murrosiässä, toiset aikuisia nuoria, osalla jo omia lapsia ja on vielä lapsuuttaan eläviä. Arvokasta aikaa eläkkeellä ollessani on ollut pienen pojan hoitaminen lapsen äidin opiskellessa. Siitä ajasta olen kiitollinen, monista muistorikkaista hetkistä hänen kanssaan. Sanoin 80-vuotispäivillä tuolle nuorelle pojalle: ”Minun elämäni parasta aikaa on ollut kun sain hoitaa sinua pienenä.” ”Kiitos kun kerroit”, hän sanoi.

Eeva-Liisa Kantolaan tutustuin kirjoittajakurssilla. Eeva-Liisan elämä on päättynyt. Hänen runonsa puhuvat ja puhuttelevat.

Kaikki rikkaudet, kaikki ilo on kätketty lähelle. Ellemme etsi niitä tästä päivästä, ne jäävät löytymättä. Tiessä on monen värisiä kiviä, SRK 2002

Kirjoitin ja kävin kirjoittamiseen liittyviä opintoja välillä. Kirjoittelin kokemuksistani lastenlasten parissa, niitä kertyi vuosien saatossa melkoisesti. En ajatellut sen kummemmin niiden julkaisemista. Mietin kuitenkin mihin suuntaan kulkisin. Ikäkysymys kiinnosti, oli aina kiinnostanut. Ensimmäiset luentoni pidin nuorena vanhuudesta. Oliko siinä jo suuntaa tulevaan.

Etsin kouluttajana myöhemmin aineistoa ihmisen ikäkausiin. Kun Ammattikasvatushallitus lähetti kyselyn minkälaista opetusmateriaalia kaivataan keskiasteen koulutuksiin, minä toivoin elämänkaaripsykologiaa käsittelevää teosta. Myöhemmin kävin Tony Dunderfeltin Elämänkaaripsykologian koulutuksessa ja ohjasin aikuisopiskelijoita heidän työskentelyssään. Se oli innostavaa aikaa. Samoin kuin oli innostavaa työskennellä vanhusten ryhmissä sekä koulutuksessa että myöhemmin eläkkeellä ollessa. Muistan monta mielenkiintoista ja antoisaa työskentelyä erilaisissa tilanteissa vanhojen ihmisten parissa nuorempana. Jonkinlainen veto on ollut ikäkausiin, erityisesti lapsuuteen ja vanhuuteen.

Mihin minä eksyin innostuksessani. Halusin muistella vanhainkodissa käyntiä ja erästä kokemusta kansalaisopiston luennolla. Yksittäiset ihmiset ja heidän ajatuksensa, kohtaamiset, ovat mielessä. ”Oletko kokeillut maalata?” kysyi minulta vanha mies opiston kurssilla. ”En minä osaa”, sanoin. ”Ei koskaan saa sanoa en minä osaa jos ei ole kokeillut.” Sain opetuksen, jota vieläkin joudun opiskelemaan. Minä luovutan helposti. Toinen muisto on vanhainkodista, 80-vuotias nainen lausumassa ulkoa runoa, jonka oli itse kirjoittanut. Minäkin olen nyt hänen ikäisenään lausunut runon  vanhainkodissa, en tosin itse kirjoittamaani, vaan Einari Vuorelan Kaivotiellä. Se on äidin ja lapsen vuoropuhelua.

Itse asiassa minulla oli monia tekstejä ikäkausista. Olen aina ihaillut vanhoja ihmisiä ja heidän tuotantoaan. Elina Karjalainen on kirjoittanut hykerryttäviä lapsikuvauksia. Minulla oli omia lapsikuvauksia, omia kokemuksia lastenlasten parissa. Vähitellen suunta kirkastui. Tarvittiin vielä potkua ulkopuolelta, palautetta, että kirjoita noista teksteistä kirjoittajakurssin lopputyö. Minä kirjoitin ja jatkoin tekstien kokoamista kirjaksi. Uniminä, tuli avuksi runon muodossa:

Lapset etsivät hukassa olevia tavaroitaan. Eivät he niitä etsi, he etsivät itseään tai sitä itseä jota he eivät vielä ole löytäneet. Kenties lapsi on jo löytänyt, aikuinen on hukassa ja etsii sitä lasta joka hän kerran oli, etsii turhien tavaroiden joukosta, tavararöykkiöitten alta.

Lasta ja lapsuutta etsimässä, sitä pohdin silloin, samoja ajatuksia, joita pohdin tässä ja nyt: ”Aikuisen ja lapsen yhdessäoloa ja vastakkaisuutta, vanhusten ja lasten kohtaamisen tärkeyttä, ihmisen iän kerroksellisuutta. Lapsuus on löydettävissä oman vanhuuden alta.

Lapsi on aikuisen johdattaja lapsen rikkaaseen maailmaan. Isovanhempivuodet ovat aikuisen oppivuosia. Mikä on lapsiominaisuus aikuisessa? Katoaako se jossain vaiheessa ja kompostoituu, mutta on löydettävissä uudelleen? Se löytyy eri muodossa, muuntuneena ja siitä versoo uutta.”

Helena Anhavan runon ajatus tulee lähelle kokoelmassa Maininki ennen aaltoa,1997:    Se on käsitetty väärin ei kaikkea tarvitse horottaa ulos. Avoimuus: avoin sisäänpäin suhteessa itseen.

 Liikut väljässä tilassa kaikissa vuodenajoissa lapsi sinussa opettaa vanhaa.Vihdoin olet ikäisesi.

Milloin ihminen on vanha tai vanhus? Kuka sen määrittelee? Melkein loukkaannuin, kun joku kutsui minua vanhukseksi psykologian oppien mukaan eläkkeelle jäätyäni 63-vuotiaana. En ollenkaan tuntenut itseäni vanhaksi, en vielä 70-vuotiaanakaan. Nyt voin sanoa eläväni vanhuutta, olen vanha ja vanhus. Kyllikki Villa, leikkisä ”vanha rouva” päätteli, että vasta 60+ on eräänlainen vanhuuden murrosikä. Ajoittain tuntee itsensä nuoreksi, toisena päivänä vanhaksi. ”Se, milloin alamme pitää itseämme vanhoina, riippuu varmaankin lähinnä terveydestämme.” Hän kirjoitti 73-vuotiaana matkapäiväkirjan, Vanhan rouvan lokikirjan. Kaksi vuotta myöhemmin hän kaatuili laivassa kovassa myrskyssä ja päätteli, että ei ole enää merikelpoinen.

Erik. H. Erikson jakaa elämänkaaren kahdeksaan vaiheeseen. Jokaisella ikävaiheella on kehitystehtävänsä. Vanhuuden kehitystehtävä on minän eheys –  vastakohtana epätoivo, katkeruus. Tästä voi syntyä voima viisaus – vastakohtana elämän halveksunta, vastenmielisyys elämää kohtaan. Vanhuus on eletyn elämän arvioinnin aikaa, toisaalta eteenpäin katsovaa aikaa; mitä vielä voisin tehdä, mikä minua kiinnostaa. Viisaus Eriksonin mielestä on avointa kiinnostusta elämää kohtaan, myös kuoleman edessä. Tämän saavuttamiseksi vaaditaan jonkinlaista ”minän eheyden” kokemista kaikilla kolmella tasolla: fyysisellä, psyykkisellä ja sosiaalisella. Ja vielä yksi pointti Eriksonia. Vanhuudessa on hyväksi tasapainoinen introspektio ja ympäristön tuki.

Martti Lutherilta on ajatus, joka pysähdyttää: ”Jos tietäisit huomenna kuolevasi, istuta tänään omenapuu.” Aamulla uuteen päivään herätessä tuntee kiitollisuutta. Vielä olemme toinen toisillemme tukena. ”Eilinen päivä on mennyt, huomisesta emme tiedä, tänään auttaa Herra”.

Kuin kirja 

Elämä kuin kirja josta osan jo olemme  lukeneet, nähneet ja kokeneet. Tämä kirja ei avaudu etukäteen: antaa onnen vasta ajallaan säästää suruilta – ennenaikaisilta.

Anni Rättyä kokoelmassa Valo taittuu pisaroissa, SRK / Kirjapaja 2005

Minun Amerikkani

Julkaisin vuonna 2011 omakustanteena kirjan Minun Amerikkani. Siinä olen kertonut nelilapsisen perheen muistorikkaasta  Amerikan vuodesta elokuusta elokuuhun vuosina 1967-1968

Ensisilmäys New Yorkin Manhattanista  kaatopaikan reunalta elokuussa 1968
Kuva Mauri Myllylä

Kirja alkaa: ”Luen Marshall Fradyn kirjaa Martin Luther King. Äkkiä olen Chicagossa. On huhtikuun neljäs päivä vuonna 1968. Otsikot lehdissä tavoittavat. Ammuttu, kuka?”

Nyt jälkeenpäin ja erityisesti luettuani Martin Luther Kingistä kertovan kirjan tajuan, millaisia historiallisia hetkiä olemme eläneet Amerikassa 1967-1968.

Puistossa Washingtonissa odottelin lasten kanssa kun Mauri oli hakemassa IFR:n  (International Road Federation) toimistosta stipendiänsä. Toimisto sijaitsi Valkoista Taloa vastapäätä toisella puolen katua.

Työntelin puolivuotiasta Ilkkaa rattaissa ja kiertelimme puiston käytäviä. Laaja vihreä nurmikko ja neulamainen taivasta tavoitteleva patsas, sitä katselimme. Patsas on Washington Monument, 169 metriä korkea. Sen juurelta on näköyhteys Valkoiselle Talolle ja Lincoln Memorialille sekä State Capitolille.

En tiennyt, että Lincoln Memorial, neliskanttinen muistomerkkirakennus, toimi elokuussa 1963 historiallisena näyttämönä. Vain neljä vuotta aiemmin ennen kuin me sitä katselimme lasten kanssa. Tänäänkin toistetaan Martin Luther Kingin puhetta ja sen tunnetuinta lausetta: ”I have a dream.”Tuon rakennuksen portailla hän piti ehkä kuuluisimman puheensa.

”…monumentaalinen Lincoln-hahmo katseli isällisesti, kun kansaa kokoontui laajoille nurmikoille sen jalkojen juureen. Noin neljännesmiljoona ihmistä, heistä lähes kolmannes valkoisia, levittäytyi aina Washingtonin muistomerkille saakka: kattava joukko liikkeen uskollisia mustia kannattajia, valkoisia ammattiyhdistysaktiiveja kyltteineen, Amerikan poptaivaan tähtiä ja tavallisia tukijoita, joita oli matkustanut paikalle kaikkialta maasta.” (Marshall Frady: Martin Luther King, s.114)

Yhtäkkiä kesken puheensa King, jonka puhe oli viimeisenä, suunnittelematta etukäteen ja poiketen valmiista puheesta, aloitti:

”Sanon teille tänä päivänä, ystävät: huolimatta siitä, että vastassamme ovat samat vaikeudet tänään ja huomenna, minulla on yhä unelma…

…Minulla on unelma, että jonain päivänä Georgian punaisilla kukkuloilla voivat entisten orjien lapset ja entisten orjanomistajien lapset istua yhteiseen veljeyden pöytään. Minulla on unelma, että jonain päivänä neljä pientä lastani saavat elää maassa, jossa heitä ei arvostella heidän ihonvärinsä vaan heidän luonteenominaisuuksiensa mukaan. Minulla on unelma tänään!”   

Valkoisen talon tummalla tytöllä on myös jokin unelma
Kuva Mauri Myllylä Washington syyskuu 1967

CHICAGO, DETROIT, INDIANAPOLIS, MILWAUKEE, MINNEAPOLIS, PHILADELPHIA, PITTSBURGH, ST,PAUL…

Kaikkiin näihin kaupunkeihin liittyvät rotumellakat.

Chicago on oma lukunsa. Sielläkö törmäsimme ensimmäisen kerran ulkonaliikkumiskieltoon? Ei, kyllä se oli jo aiemmin. Noihin aikoihin levottomuudet olivat laajentuneet jo Amerikan pohjoisosiin ja Chicagoon, jossa rotuerottelu mustien ja valkoisten kesken oli räikeä. Meitä valistettiin, että näin on ja varoitettiin. Kaikissa Amerikan kaupungeissa kohtaa rumia slummialueita, niin Chicagossakin. Mustat kohtasivat rasismia kaikilla elämän alueilla, he olivat eristettyinä. Rotuerottelu koski äänioikeutta, koulutusta, busseissa liikkumista, kaikkea. Etelästä Kingin väkivallaton liike käynnistyi, kun musta nainen ei suostunut antamaan istuinpaikkaansa bussiin tulleelle valkoiselle kuljettajan käskystä huolimatta. Niin, heillä ei ihonvärinsä takia ollut ihmisoikeutta. Alistettuina ja halveksittuina eläneet mustat olivat heränneet yhteiskunnalliseen tietoisuuteen. Etelästä 1950-luvun puolivälissä alkanut kansalaisoikeusliike oli saavuttanut pohjoisen suuret kaupungit. ”Jos pystymme lopettamaan rotuerottelun Chicagossa, se on mahdollista lopettaa kaikkialla maassa”, King sanoi.

Myllylän perhe ja Picasson mestariteos Chicagossa syksyllä 1967
Kuva Mauri Myllylä

Fradyn mukaan poliisi sulki kerran vesipostin, jonka mustat nuoret olivat avanneet vilvoitellakseen itseään helteessä. Niissä taisimme joskus vilvoitella itsekin. Kätketty rasismi oli yleistä valkoisten keskuudessa. Se oli roihahtanut liekkeihin vuonna 1966 ja puhjennut mellakoiksi 23 kaupungissa kertoo Marshall Frady kirjassaan. Chicagossa ja joissakin kaupungeissa meitä kehotettiin välttämään reittejä, joissa tiedettiin olevan mellakoita tai jotka olivat herkkiä alueita.

Kolme viimeistä viikkoa ennen kotimatkaa kiertelimme Amerikkaa vuokra-autolla, matka päättyi New Yorkiin. Pennsylvanian osavaltiossa kaksi kaupunkikuvaa jäi mieleen. Pittsburgh jotenkin synkkäväritteisenä tehdaskaupunkina ja Philadelphia valoisana, sen kaunis jokinäkymä ja korkeat rakennukset ja Independence  Hall, jossa on laadittu aikoinaan Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus ja perustuslaki. Itsenäisyysjulistus on luettu ääneen rakennuksen puistossa vuonna 1776. Historiaan kuuluva erikoisuus on sekin, viimeisen ratkaisevan sanan Amerikan itsenäisyyden äänestyksessä antoi John Morton, jonka sukujuuret ovat Suomesta Rautalammin Marttisia.

Philadelphia on kreikkaa ja tarkoittaa veljellistä rakkautta. Erityisesti mieleeni jäi suuri Vapauden kello, the Liberty Bell, vapauden symboli. Jokin seremonia oli silloinkin menossa, mutta kelloa ei soitettu. Ehkä sitä ei enää voitu soittaa kelloon tulleen särön vuoksi. Sitä on soitettu historian tärkeissä vaiheissa. Ostin kellon pienoismallin.

Barack Obama otti virkaanastujaispuheessaan aiheeksi tämän itsenäisyydenjulistuksen ja the Liberty Bellin, Vapauden kellon.

Amerikan itsenäisyysjulistuksen toinen kappale julistaa:” Pidämme itsestään selvinä totuuksina, että  kaikki ihmiset on luotu tasavertaisiksi, että heidän Luojansa on antanut heille luovuttamattomia oikeuksia, kuten elämän, vapauden ja pyrkimyksen onneen.”

Obaman puheesta 20. tammikuuta 2009: ”On aika …välittää eteenpäin tuota arvokasta lahjaa ja jaloa ajatusta, joka on kulkenut sukupolvelta toiselle, Jumalan lupausta siitä, että kaikki ovat tasa-arvoisia ja vapaita ja että kaikki ansaitsevat mahdollisuuden tavoitella onnellista elämää.”

– Miten te tulitte toimeen Amerikassa? nuorin  tyttäremme kysyi. Hän tarkoitti rahallista toimeentuloa. Miten kuusihenkinen opiskelijaperhe selvisi kokonaisen vuoden vieraassa maassa.

– Kyllä me selvisimme. Isäsi sai IFR:n apurahan 3000 dollaria jatko-opiskelua varten Purduen yliopistossa. Alusta asti oli selvää, että koko perhe lähtee. Raha oli tarkoitettu yhdelle henkilölle, ei kuudelle. Vuokrasimme Suomen talomme. Tosin devalvaatio vei suuren osan vuokrasta, noin 30 prosenttia , joten piti tarkasti miettiä mihin voi rahat käyttää. Ikävä yllätys oli yhden tuttavan konkurssi. Isäsi oli yksi takaajista. Köyhiä me itse asiassa olimme. Rahallisesti köyhiä, mutta kokemuksista rikkaita.

Niistä rikkaista kokemuksista kirjoitin kirjassani ja niistä kerroin tyttärelleni. Koimme myrskyt ja helteet, ihmisten ystävällisyys, avuliaisuus ja välittömyys puhuttelivat. Meitä autettiin kotiutumaan. Meidän neljä lastamme sai erityishuomion ja hyvän kohtelun.

Lapsilla ei ole ennakkoasenteita ellemme me aikuiset ruoki niitä. Pihapiirissämme kaksivuotias poikamme ystävystyi ikäiseensä kiharapäiseen mustaan poikaan. Vastakohdat, valkoinen kiharapää ja musta käkkäräpää leikkivät ja keskustelivat parhaina ystävinä keskenään. Tosin keskustelu rajoittui muutamaan kommenttiin yhteisen kielen vielä puuttuessa. ”Vinks vonks” suomalainen poika sanoi ja toinen vastasi yhtä omintakeisesti.

…Minulla on unelma, että jonain päivänä neljä pientä lastani saavat elää maassa, jossa heitä ei arvosteta heidän ihonvärinsä vaan heidän luonteenominaisuuksiensa mukaan. Minulla on unelma tänään!

Viisikymmentä vuotta sitten elokuussa 1968 lähestyimme  vuokraamallamme autolla New Yorkia ”väärästä suunnasta.”  Äkkiä olimme valtavan kaatopaikan vieressä. Taustalla näkyi Vapauden patsas, ranskalaisten lahjoittama vuonna 1886. Patsas kohoaa korkeuksiin pienellä Liberty  Island-saarella.  Siinä kaatopaikan reunalla me katselimme sitä.

Kaatopaikka oli kaupungin häpeäpilkku ja se päätettiin sulkea vuosituhannen vaihteessa. World Trade Centerin tuho syyskuussa 2001 muutti tilanteen ja alue otettiin terroristien tuhoamien pilvenpiirtäjien kaatopaikaksi. Kaatopaikka kilpailee tänä päivänä korkeudessaan ja historiallisessa merkityksessään viereisen Vapauden patsaan kanssa. Pilvenpiirtäjien tuhossa kuolleista tuhansista ihmisistä 40% hävisi niin, ettei heistä löytynyt mitään haudattavaa. Heidän DNA:t ovat etsinnän kohteina terrorismin muistomerkiksi muuttuneella kaatopaikalla. (Kaleva 8.3.2011)

Viktor E. Frankl kirjassaan Ihmisyyden rajalla ehdottaa, että Yhdysvaltojen itärannikolla seisovan Vapauden patsaan täydennykseksi pystytettäisiin länsirannikolle myös Vastuun patsas.

Miekat auroiksi. Väkivallattoman maailman puolesta
YK:n päämajan edessä elokuu 1968. Kuva Mauri Myllylä

New Yorkissa YK:n päämajan edessä katselimme lasten kanssa lähietäisyydeltä toisenlaista patsasta:  Miekat auroiksi. Väkivallattoman maailman puolesta.  Taustalla näkyi upea silta.

Muuri erottaa, silta yhdistää. Martin Luther Kingin toiminta ja kuuluisa puhe Lincoln Memorial muistomerkin portailla ja Barack Obaman viittaus puheessaan Amerikan itsenäisyysjulistukseen toimi sillanrakentajana. Sillanrakentajia tarvitaan tänä päivänä.

I have a dream.

 

 

 

Kuukausimaksulla

Kauppias soitti ovikelloa. Kysyi, saako tulla esittelemään kirjasarjaa. Lupasin tulla.

Hän avasi matkalaukun ja aloitti. Lapset istuivat lattialla kuuntelemassa aivan kuin pyhäkoulussa. Ovikello soi ja naapureitten lapsia kurkisti ovesta. Kutsuimme heidätkin esittelyyn. Lattialla istui monta innokasta kuulijaa.

– Tällaista kirjasarjaa ei saa mistään muualta. Maailman maat ja kansat ja historiat. Lisäksi neljä upeaa kirjaa taidemaalareista. Edullista ja kuukausimaksulla.

Tilasin koko sarjan, kuukausimaksulla.

Olin unohtanut sen touhukkaan miehen, joka tuli työpaikkaani vuosia aikaisemmin. Saisin harvinaisen kirjasarjan SUOMEN SANA, kansalliskirjallisuutemme valiolukemistoa, edullisesti. Vain muutama kirja oli ilmestynyt kaksikymmentäosaisesta sarjasta. Vähitellen valmistuu lisää. Maksu ei päätä huimaa kun se jakautuu pitkälle aikavälille kuukausimaksulla.

Tilasin sarjan SUOMEN SANA, suunnitellut ja toimittanut Yrjö A Jäntti. Alvar Aallosta se alkoi. Seitsemäntoista kirjaa maksoin. Sitten uuvuin ja keskeytin. Raul Roine, satukirjailija, oli viimeisenä ja hänen satunsa Kadonnut satu.

Kuka seuraavana soitti ovikelloa? Oliko Pienen tietosanakirjan kauppias vai Nykysuomen sanakirjan kauppias? Sellaiset kirjat olivat välttämättömiä, kun oli jo koululaisia ja itsekin piti etsiä tietoa. Kuukausimaksu on niin kätevä tapa maksaa.

Tytär luki pääsykokeisiin toisella paikkakunnalla. Filosofian tenttikirjoissa oli kummallisia sanoja. Ei ollut tytöllä tietokonetta käytössä. Puhelinsoitto kotiin ja minä juoksin kirjahyllyn luo. Nykysuomen sanakirjasta löytyi joka ainoalle sanalle selitys.

Olisinpa jaksanut maksaa kolme puuttuvaa osaa Suomen sanaa. Monta kertaa olisin tarvinnut. Näytteitä teksteistä, jokaisesta valokuva teoksen alussa Agricolasta alkaen. Waltariakin olisin tarvinnut.

Mikä ihme minuun meni kun kerran raivasin koko sarjan komeron nurkkaan? Siivosin muka. Tarjosin yhdelle äidinkielen opettajallekin koulukirjastoon. Onneksi ei ottanut. Sen maailman maat ja kansat olin ajat sitten lahjoittanut vanhimmalle pojalle ja taidekirjat hänen vaimolleen.

Niin minä siivosin.

Kauppias soitti ovikelloa, mies. Kysyi, saako tulla esittelemään maan mainiota pölyimuria. Totta kai saa tulla.

-Tällaista pölyimuria ei myydä missään kaupassa. Vain kotiesittelyn kautta saa.

Pyysin esittelemään. Hän esitteli. Pyysin kokeilemaan joka puolelta taloa. Hän kokeili. Imuroi lattiat, matot, sohvat, eteisen, makuuhuoneitakin. Imurissa oli monenlaista vempainta. Tuntui jotenkin hankalalta yksinkertaiseen Nilfiskiin verrattuna. Tehoja siinäkin oli.

En ostanut, vaikka olisi saanut kuukausimaksulla. Minulle jäi omantunnon tuskia, kun kauppias poistui. Olin tahallani antanut hänen siivota talon enkä ostanut imuria, vaikka sen olisi saanut kuukausimaksulla.

Joitakin vuosia sitten kauppias soitti ovikelloa. Nyt nuorehko nainen. Hän kysyi, saako tulla esittelemään pölyimuria, jollaista ei myydä missään kaupassa. Lupasin tulla, sillä nuorimmaisen tytön puoliso sattui olemaan käymässä. Ajattelin, että meitä on kaksi järkevää yhdessä.

Esittelijä imuroi ensiksi maton erillisellä mattosuuttimella. Valo syttyi suuttimeen, imuri mourusi kuin kissa. Nainen kippasi pussin sisällön lattialle. En olisi ikinä uskonut. Iso kasa pölyä matolla, jonka olin samana päivänä paukutellut puhtaaksi ulkona mattotelineessä.

Lattiaimurilla tulos oli jokseenkin yhtä masentava minun siivoojan näkökulmasta. Eniten hämmästyin sohvatyynyistä lähtevää pölyä. Tekstiilisuuttimen erillinen moottoriko sen ihmeen sai aikaan?

– Paljonko maksaa?

Esittelijä sanoi hinnan. Ei ikinä! Kuka maksaisi imurista niin paljon? Ei minulla sitä paitsi olisi maksaa tuollaista summaa. Oli vielä maksettavana yksi toinenkin kauppa, kuukausimaksulla sekin.

– Käteismaksulla imuri on kolmesataa euroa halvempi. Käteismaksun voi maksaa kolmessa erässä, kuukausittain.

Vävykin oli kokeillut imuroida. Hiljainen ääni, hyvin liikkuva, terästä ja aitoa harjasta, luksusta kaikin puolin. Siivous helpottuisi, ei tarvitsisi viedä mattoja ulos, voisi imuroida villakangaspäälliset sohvatyynyt raahaamatta niitäkään ulos. Työlästä, voimia kysyvää hommaa. Ja patjat, verhot, tekstiilit! Elämää helpottava laite varsinkin kun siivous ei ole lempijuttujani, ei ole koskaan ollut. Vävy oli samaa mieltä, ettei siivous ole lempijuttujani ja että imuri on loistovehje.

Jossakin taka-alalla tajunnassani kummitteli miehen hahmo esittelemässä pölyimuria ja minulla huono omatunto jälkeenpäin. Ostin imurin – käteismaksulla. Myöhemmin huomasin, että tili oli mennyt miinuksen puolelle. Olisiko sittenkin pitänyt ostaa kuukausimaksulla?

On lokakuu 2017. SUOMEN SANA on pimeässä komerossa alennustilassa! Otan summanmutikassa käteeni osan 9, Jägerhornista Kariniemeen, yhteensä 67 kirjoittajaa. Jokaiselta on muutama tekstinäyte, sivuja yhteensä 599. Kirjailijoista valitsen Aino Kallaksen ja luen  novellin Lasnamäen valkea laiva ja hänen kuvailuaan Otto Mannisen luona vierailusta. Olen myyty taas.

Aino Kallas on minulle kuin vanha tuttu. Kirjahyllyssäni on hänen päiväkirjansa kolme osaa, vuodesta 1897 vuoteen 1921. Olen hankkinut ne vuonna 1955 kohta niiden ilmestyttyä. – Nostan kirjasarjan kaikki seitsemäntoista osaa päivänvaloon, kansalliskirjallisuutemme valiolukemistoa, kuukausimaksulla lunastetut.

 

Ilo lausua

Seison kirjahyllyn vieressä tietämättä vielä mitä etsin. Otan käteen pienen ajan patinoiman kirjan Minäkin lausun. Lasten ja nuorten lausuntaohjelmistoa. Toimittanut Väinö Mäkelä. 2. painos 1951. Nimeni on kirjan etusivulla. Ensimmäisen painoksen esittelyssä 9.4.1948 Väinö Mäkelä kirjoittaa: ”Suullisen esitystaidon tason suhteen on vielä runsaasti kohentamisen varaa. Lukemisen opetuksen parhaimpana apukeinona pidän kuoro- ja soololausuntaharrastuksen vaalimista tarkoituksena pyrkiä vapaaseen, luonnolliseen, ilmeikkääseen ja selvään esitystapaan.”

Seuraavana aamuna avaan kirjastosta lainaamani kirjan Ilo puhua. Ajatuksia puheilmaisusta, kirjoittanut Ritva Ahonen-Mäkelä, ilmestymisvuosi 1979. Kirjan alkusanoissa tekijä lausuu kiitoksen sanoja suurenmoisille opettajilleen fil. tohtori h.c. Kaarlo Marjaselle ja professori Antti Sovijärvelle. Joitakin kertoja opiskeluaikana kävin Kaarlo Marjasen lausuntaa käsittelevillä luennoilla. Antti Sovijärven nimen kohdalla minut valtaa tunne, onko se suru.  Nuorena etsiskelin omaa opiskelualaa ja päädyin Antti Sovijärven oppilaaksi. Meitä oli pieni ryhmä ja Antti Sovijärvi oli kannustava ja turvallinen isähahmo. Ilo puhua, lausua, oppia sellaista, mistä olin kiinnostunut lapsesta asti. Voisinko fonetiikkaa opiskelemalla toteuttaa toiveitani?

Muistan kuinka ekaluokalla kevätjuhlassa lausuin Otto Mannisen runon Joutsenet: ”Kohos siiville kerran ne sitten, suvi kun oli muistoja vain…” ja näytelmässä valkopukuinen joutsenparvi lehahti lentoon. Muistan, kun Raudaskylän oppikoulussa musiikinopettajani Arvi Kytömäki ohjasi minua lausunnassa. En ollut musikaalinen, niin uskottelin, mutta rakastin lausumista. Esitin koulun juhlissa runoja, siitä minut muistetaan. Voimakas vaikutus oli Jaakko Haavion runolla Excelsior!: ”Ylös vuorelle tie! Yli rotkojen, iljangoiden! Päin huippuja valkeita, joiden jääkruunuista aurinko kipinöi. Ylös vuorelle tie!..On Jumala vuorella. Odottaa. Minä kiipeän, kompastun kaadun. ..”

Äitikö minut opasti runojen ääreen? Yksi arvokkaimpia muistojani on, kun olimme äidin kanssa kahdestaan kotona. Istuimme tuvan pöydän ääressä lavitsalla ja äiti lausui minulle runon. Tämä puoli äidissä oli minulle uutta ja yllättävää. Kirjoja äiti oli aina tuonut minulle  kaupungista. Minulla oli kaikki Anni Swanin kirjat ja runotyttökirjat ja Mika Waltarin Kaarina Maununtytär ja Raul Roineen satukirjoja. Nyt äiti lausui minulle  Aleksis Kiven runon Kaukametsä. Se on lapsen ja äidin vuoropuhelua.

Äiti katsoo johonkin kauas, yli pihamaan, ja aloittaa: ”Alas kalliolta lapsi riensi, äitins luokse riensi hän, lausui loistavalla katsannolla: nähnyt olen taivaan maan.”

Minä näen lapsen juoksevan kalliorinnettä alas äitinsä luokse vaalea tukka hulmuten ja kuulen lapsen huutavan jo kaukaa näkemästään ihastuneena kasvot loistaen:” Nähnyt ole taivaan maan.”

Runon äiti on ihmeissään ja kysyy lapselta: ”Mitä haastelet , mun pienoiseni, mitä taivaan kaukomaast’? Missä näit sä autuaitten maailman? Sano kultaomenain.”

Kuva Mauri Myllylä 1999

Enää edessäni ei avaudu kotipiha, sen ulkorakennukset. Äidin ääni johdattaa lapsen kulkua. Seison vuoren harjanteella, katselen ympärilleni ja näen ”nummen sinertävän, kaukametsän kaukasen.” Katselen näkyä, joka avautuu eteeni. Aivan kuin aurinko valaisisi kotipihan koivujen kärjet, hongiksi ne muuttuvat ja pihatie muuttuu, se kohoaa ylöspäin, hohtaa kullalle, on ”kultasannotettu tie.” Jokin itsessä liikahtaa, onko se kaipaus, kauneuden ja pyhyyden kosketus äidin lausuessa minulle runoa. Avaamassa minulle runon näkyä, joka mykistää. Äidin ääni jatkaa, runon äiti puhuu lapselleen. Olen tuo lapsi, joka  on näkynsä lumoissa siinä kodin lavitsalla arkisena lauantaipäivänä, pyhän aattona.

Sunnuntaipäivänä  Aleksis Kiven kirjan  Seitsemän veljestä viimeisillä sivuilla Vuohenkulman torpassa tavataan veljeksistä nuorin Eero. ”Mutta sunnuntai- ja pyhäpäivinä hän joko tutkiskeli sanomalehteänsä tai kirjoitteli itse kuulumisia ja yhteiskunnallisia asioita pitäjästä, lähetettäväksi samaan lehteen….Aviona oli hänellä Seunalan hoikka tytär, liinatukkainen, kainosilmäinen Anna. ..”

Samaa pyhän tuntua ja rauhaa kuin runossa Kaivotiellä kohtaan Annan sunnuntai-illassa Vuohenkulman torpassa, kun hän puhelee, vuoroin hyräilee lapselleen, kyselee ja vastailee pienelle.  ”Sanoppas, lapseni, mun suvenihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri?…Oi kuule mun sydämeni laulu!”

Väinö Mäkelän toimittamasta kirjasta avautui runo Kaivotiellä, tämäkin äidin ja lapsen vuoropuhelua. –  ”Äiti, kuka metsässä haastaa ja puhuu? Siellä niin kaikaa, siellä niin huutaa ja huhuu!”  ” Poju, kuuntele hiljaa, kun kuulet! Sehän on metsän sielu, jota nyt soittelee tuulet.” Mieleen palautuu  äiti lausumassa minulle runoa Kaukametsä.

Työikäisenä ammatissani  tutkin nuoruuden innolla vanhenemista ja vanhuutta. Luin kirjallisuutta, seurasin lehtihaastatteluja,  joissa tutkittiin pitkän iän salaisuutta. Kävin eläkeläisten opintopiireissä ja vanhainkodeissa. Opin kunnioittamaan iän tuomaa kokemusta.  Eräässä vanhainkodissa vieraillessani 80-vuotias vanhus lausui kirjoittamansa runon ulkomuistista. Minulle se oli elämys, suorastaan ihme. Alpo Noposen runossa Mahdoton ratkaista kerrotaan ihmisen ikävaiheista, lapsuudesta, nuoruudesta, aikuisuudesta ja vanhuudesta. Jokaisessa ikävaiheessa runoilija toteaa: ”Hän kaunis on, min’ en tietää vois, minä aikana ihminen kauniimpi ois.” Ilo puhua, lausua runoa, säteili lausujasta.

Silloin nuorena en olisi voinut kuvitella itseäni lausumassa runoa 80-vuotiaana jossakin vanhainkodissa. Sattumaako, että kirjahyllystä keväisenä aamuna otin käteeni Väinö Mäkelän toimittaman runokirjan Minäkin lausun. Olen lapsena lausunut koulun juhlissa Einari Vuorelan runoa Kaivotiellä, eläytynyt äidin ja lapsen vuoropuheluun. Kesän kynnyksellä sain esittää runon vanhainkodissa ikätovereilleni.

Kohtaan Kaivotiellä  lapsen mielikuvat ja äidin, joka enää ei voi kuulla samaa mitä lapsi kuulee, ”liiaks’ on kohtalon kello mun sieluuni soinut.” Äidin maailma ja lapsen maailma avautuivat nyt eri tavalla kuin koulutyttönä. Ymmärsinkö silloin, mitä runoilija on tarkoittanut kun lapsi kysyy:  ”Äiti, soittaako mullekin kohtalon kello, kun suureksi vartun,  – sitte kun nukutaan monta yötä ja minä jo työhönkin tartun?” Ja mitä ymmärsin äidin vastauksesta: ”Poju, soittaa kyllä, laulavat lapselle kaihojen kyyhkyt; silloin sä ymmärrät ihmisten itkut ja äitisi nyyhkyt.” Runo koskettaa tunteita, kyyneleet ovat herkässä.  Nyt tulkitsen runon sanomaa kuulijoille, joiden sielussa on soinut kohtalon kello ja laulaneet kaihojen kyyhkyt.  Oli ilo lausua  runon viimeiset säkeet: ”Ihana äiti, ethän itke, kun annan kaikki nää kukkaset sulle ja vesiastiaas kannan?”

Mikä sai mielessäni aikaan tunnereaktion lukiessani Ritva Ahosen – Mäkelän kirjan kiitoksen sanat Antti Sovijärvelle? Keskeytin fonetiikan opiskelun. Kuvittelinko, että  Antti Sovijärvi oli pettynyt, kun ilmoitin siitä hänelle? Minä olin pettynyt kun luovutin. Se oli ex-tempore päätös. Heikki Klemetin kirjan Äänenkäyttö puheessa ja laulussa hankin ja siitä on ollut iloa. Kaikki mikä sivusi lääketiedettä, oli minulle vierasta. Kurkkupeilin ennätin ostaa ja tutkia sillä äänihuulia. Kun nuorella miehellä äänenmurros oli jäänyt tulematta, tarvittiin kurkkupeiliä ja lääketiedettäkin, monipuolista osaamista, jollaista  Antti Sovijärvellä oli. Ei ole kysymys vain äänenkäytöstä. Iloon puhua liittyy enemmän kuin lapsena ja nuorena ymmärsin, paljon enemmän.

Aleksis Kiven päivänä 10.10.2017

 

Kesätöissä Vuorelan koulukodissa

Vuonna 2004 Kaisa Vehkalahti julkaisi kirjan KISSANPÄIVIÄ JA KOULUNKÄYNTIÄ 110 vuotta kasvatustyötä Vuorelan koulukodissa. Kustantaja Vuorelan koulukoti. Takakannen tekstistä: Vuorelan koulukodin ovet avautuivat ensimmäisille oppilaille maaliskuussa 1894. Aikanaan laitos oli Suomen ensimmäinen valtion ylläpitämä kasvatuslaitos tytöille ja aina toisen maailmansodan vuosiin myös ainoa. Perustamisensa jälkeen Nummelassa sijaitseva Vuorela on tarjonnut kodin ja koulun yhteensä 1737 oppilaalle.

Kesäkuun ensimmäinen päivä vuonna 1958

Jään pois Nummelan kirkonkylässä ja päätän kävellä Vuorelan koulukotiin. Sillä tavalla saan vielä aikaa ajatella, mihin oikein olen lupautunut. Opiskelun kautta tutuksi tullut ystävä on kehottanut hakemaan kesätöihin pahantapaisten tyttöjen koulukotiin Vuorelaan. Oikeastaan pahantapaisuuden sijaan puhutaan jo sopeutumattomuudesta ja kasvatuslaitosnimitys on muuttunut koulukodiksi.

Muistelen edellisen kesäloman työpaikkoja. Minulle onneksi rakennusalan lakko alkoi kaksi viikkoa sen jälkeen kun olin pestautunut muurarin apulaiseksi helsinkiläiselle rakennustyömaalle. En olisi jaksanut koko kesää kuljettaa laastia muurareille. He olivat herroja ja heidän tahdissaan tytön piti ennättää juosta ylös toiseen kerrokseen täysinäisen laastilastin kanssa ja taas alas täyttämään astiaa.

Toisesta kesätyöpaikasta muistot ovat valoisammat: Veikkolassa tutun insinöörin porukassa vaakitsemassa. Ihanteellinen kesätyöpaikka opiskelijan näkökulmasta. Sai olla ulkona, liikkua luonnossa, metsissä, melkein kuin olisi retkellä kaiket päivät. Mittakeppi vain kädessä ja sen siirteleminen sopiviin paikkoihin mestarin neuvojen mukaan. Luksusta oli nuotiolla sateen jälkeen vaatteiden kuivattelu ja oikean kirjailijan tarinoiden kuunteleminen. Rakennusmestari tunnusti kirjoittaneensa poikien seikkailukirjoja. Mies- ja poikaporukassa olin ainoa tyttö. Lomaa se oli.

Kävelen maantietä eteenpäin. Punaisen talon pihalta juoksee koira vierelleni ja lähtee seuraamaan minua. Se on pystykorva, samanlainen kuin meillä kotona. Monta kilometriä kuljen ja koko ajan koira seuraa minua. Jospa se onkin Vuorelan koulukodin koira.

Käännyn maantieltä oikealle koulukotiin vievälle tielle. Komeita ovat maisemat täällä etelässä, nuokin havupuut korkeampia kuin meillä pohjoisessa.

Pysähdyn. Minun on saatava hengähtää, viivytellä vielä, ennen kuin kukaan näkee minua. Edessäni on huoliteltu hiekkakäytävä, joka johtaa suureen valkoiseen päärakennukseen. Hiekkakäytävät haarautuvat sivuille ja jokaisen käytävän päässä on suuria rakennuksia, tyttöjen asuntoloita, opettajien asuntoloita, talousrakennuksia, sauna rannassa. Idyllinen kartanomaisema on edessäni.

Lähden liikkeelle hiekkakäytävää kohti päärakennusta. Vasemmalle jää kaksikerroksinen rakennus. Ikkunat ovat auki ja ikkunoissa roikkuu tyttöjä, arvioni mukaan iältään viidentoista molemmin puolin. He tosiaan roikkuvat, kurkottavat niin kauas kuin pystyvät, he näkevät saapumiseni ja huutavat minulle. He huutelevat solvauksia, he nimittelevät minua kielensä moninaisilla ilmauksilla, kiroavat minua. Onneksi olen kevätlukukaudella ollut harjoittelijana Auroran sairaalan lastenpsykiatrisella osastolla ja onneksi minun omana lapsenani oli kymmenvuotias aggressiivinen tyttö, jonka kanssa möykkähuoneessa kävimme yhdessä purkamassa hänen paineitansa. Kaikesta huolimatta tervetulotoivotus tuntuu pahalta.

Päärakennuksessa vastaanotto on sydämellinen. Johtajatar Sirkka Vesterinen on odottamassa minua. Hän on viisas nainen. Hän sanoo, että minun on ensin itse tutustuttava tyttöihin, joita on kuutisenkymmentä. Papereihin saan perehtyä vasta myöhemmin. Kesätehtäväni on kouluikäisten tyttöjen asuntolanhoitajan viransijaisuus ja kaikkien tyttöjen ohjaaminen käytännön töissä.

Syön hyvän aterian, käyn saunassa ja nukun ensimmäisen yön päärakennuksessa puhtailta tuoksuvien valkoisten lakanoiden välissä.

Vielä koirasta. Johtajatar kysyy vähän empien, olenko tuonut koiran mukanani. Hän luuli, että koira on minun. Kerron minkälaisesta talosta koira lähti seuraamaan minua. Talon autolla aikovat viedä koiran takaisin omistajalleen.

Kun on kesä ja ulkona tarkenee

Kolme seuraavaa kuukautta olin Kisalassa asuntolanhoitajana. Pienimmät tytöt olivat kymmenvuotiaita, isoimmat neljäntoista. Kisalassa ovia ei lukittu.  Minulla oli oma makuuhuone, tytöillä yhteinen isompi huone, jossa kerrossängyt. Oliko tyttöjä 12 vai 14, en muista varmuudella. Alusta asti otin tavakseni käydä jokaisen tytön sängyn luona toivottamassa hyvää yötä. Huomasin, että näitä hetkiä odotettiin. Ne olivat joskus herkkiä hetkiä.

Huoneeni lipaston päällä oli sulhaseni kuva. Tytöt kyselivät kuvasta ja minä kerroin. Myöhemmin joku ohjaajista sanoi, ettei saisi kertoa omista henkilökohtaisista asioista.

Tulopäivänäni olin ihaillut hyvin hoidettuja hiekkakäytäviä. Isompien tyttöjen kanssa haravoimme niitä monet kerrat kesän aikana ja näin ne pysyivät hyvässä kunnossa. Samaa työtä olin tottunut tekemään kotonani. Päärakennuksen verannalla herkuttelimme välillä. Ulkotöistä jäi mukavia muistoja. Kesä, luonto, aurinkoiset päivät, nuoruus. Vaikka päivät olivat kohtuullisen pitkiä, ei kukaan muistaakseni pahemmin kapinoinut. Kaipasivatko tytöt kuitenkin vapautta? Karkureissut, seikkaileminen ja pitkät poissaolot kotoa, autokuskien mukaan lähteminen ja monet muut seikat olivat syynä koulukotiin sijoittamisessa.

Työ Vuorelassa oli moninaista, ohjaajien mukana navetassa, keittiössä, leipomossa, mutta yhtä lailla kehittelivät tytöt myös vapaa-ajanviettomuotoja. Rantasauna ja uiminen olivat parasta vapaa-ajanviettoa omasta mielestäni. Koska olin kesätyöntekijä, koulumaailma jäi minulle vieraaksi samoin kuin monet kurssit, joihin tytöt osallistuivat lukukausien aikana.

Minulle tuttua sen sijaan oli marjastaminen ja läheisessä metsässä poimimme mustikoita tyttöjen kanssa. Onneksi en ollut yksin, henkilökunnasta kokenut ohjaaja oli aina mukana metsäretkillä. Opin aika pian kesän mukanaan tuomat houkutukset karata ja opin olemaan valppaana. Juhannuksen tienoilla läheisellä Hiidenjärvellä saattoi kierrellä venekuntia tähyilemässä Vuorelan suuntaan. Ennen juhannusta Kisalan pihakeinussa yksi nuorimmista tytöistä kertoi minulle salaisuuden: tytöt suunnittelevat karkumatkaa. Sain tämän tiedon avulla estettyä karkaamisen Hiidenjärvelle. Pihakeinu oli muutenkin tärkeä. Siinä hiljalleen keinuessa saattoi avautua yhteys tyttöjen ja kesätyöntekijän välille. Myöhemmin sain Helsinkiin kirjeen, jossa yksi tytöistä palasi näihin keinumuistoihin.

Kerran puhkesi kova ukonilma pihatöiden aikana. Tytöt pelkäsivät. Minäkin pelkäsin. Kotonani lapsena olimme olleet äitini ja sisareni kanssa puutarhatöissä kun meidät yllätti äkillinen ukonilma. Ennätimme juuri eteiseen kun kuului räsähdys. Salama iski läheiseen sähköpylvääseen ja pylvään säpäleet lensivät yli kymmenen metrin päähän. Nyt en saanut pelätä. Keräsin kaiken rohkeuteni ja yritin valaa rohkeutta pelkääviin tyttöihin.

Koulukodissa haluttiin tukea tyttöjen opiskelua ja ammatinvalintaa. Minä sain tehtäväkseni käydä jo rippikoulun käyneen Tuulan kanssa Helsingin Ammatinvalinnanohjaustoimistossa, jossa Pehr Charpantier tutki tytön soveltuvuutta tämän aikomalle alalle. Tuula, se ei ollut hänen oikea nimensä, jännitti aluksi testitilannetta, mutta vapautui. Meille kummallekin käynti laitoksen ulkopuolisessa maailmassa oli lähes ulkomaanmatkaan verrattava.

Toisenkin matkan tein, nyt Jyväskylän tienoille. Johtajatar pyysi kerran juttelemaan Ennin asiassa. Kutsun tyttöä tässä Enniksi. Enni ei hänen mielestään kuulunut Vuorelaan. Tein Ennille älykkyystestin. Johtajatar oli arvioinut aivan oikein. Enni oli kehitysvammainen tyttö ja pääsin saattamaan häntä Jyväskylän lähellä olevaan kehitysvammaisten hoitokotiin. Siellä oli Ennin siskokin. Enni ihmetteli, kun hänellä ja siskolla on yhteinen isä.

Yhden yön valvoin eristyksessä olevan tytön luona, ettei hän vahingoittaisi itseään. Tuo yö avasi silmiä tyttöjen joskus hyvinkin rankkaan taustaan. Vähitellen sain tutustua niihin lukemalla heidän papereitaan. Olin kysynyt luvan tehdä opiskeluni loppuvaiheeseen kuuluvan tutkielman Vuorelan koulukodin tytöistä.

Lähetin vajaan kahden vuoden kuluttua tekemäni kirjallisen työn Vuorelan koulukodin johtajattarelle. Hänen kirjeestään ote:

Kiitän molemmista kirjeistänne! Todistuksen viipyminen on huolimattomuutta. Tahtoo vain aina lykätä sellaista asiaa, joka ei ole aivan ajankohtainen. Erikoisesti kiitän laudaturtyöstänne. Se on sitä asiaa, jota mielellään tekisi, mutta johon ei riitä koskaan aikaa. Oli perin mukava lukea todistettuna ja tutkittuna asiaa, josta on ollut mielikuva, mutta ei virallisesti todettua. Jaksaisi vain joskus tehdä suunnilleen saman tutkimuksen oppilasaineksesta noin viisikin vuotta tätä tutkimusta aikaisemmin, niin selviäisi, miten ratkaisevasti tyttöjen pahantapaisuuden laatu on muuttunut viime vuosina. Meillähän pitäisi teoriassa olla vain omaisuusrikkomustapauksia ja koulunkäynnin laiminlyöneitä ja muuten sopeutumattomia, mutta ei seksuaalisesti epäilyttäviä tapauksia. Samoin oli jotenkin lohdullista meidän kannaltamme se sinänsä vaikea juttu, kuljeskelun ja karkailun yleisyys ennen laitossijoitusta, sillä yleensähän käsitetään taipumus karkailuun laitoksessa olon seuraukseksi kokonaisuudessaan. Tämä on tietysti meille ajankohtainen, kun on kevät ja metsässä tarkenee.

 Pyörän ehdimme lähettää, ennen kuin toinen lähetyksenne tuli. Opettaja Kortelainen kiirehti sitä, kun hän on kesäkuuksi lähdössä lomalle. Kaikki lähetämme terveisemme. Tervetuloa joskus saunaan.

Niin, pyöräni olin unohtanut Vuorelaan ja pyysin lähettämään sen Helsingin linja-autoasemalle.

Siihen kesään liittyi raskas kokemus omassa elämässäni. Sain kesäkuun lopussa sähkösanoman äitini vakavasta loukkaantumisesta liikenneonnettomuudessa. Matkustin yötä myöten junassa kotipaikkakunnalle. Isä oli aamulla vastassa asemalla. Sairaalassa äidistä näkyivät vain kasvot. Muu osa ruumiista oli kääreissä, jalka ylös kohotettuna vedossa. Voin vain kostuttaa hänen kuivia huuliaan vanutupolla. Hän jäi elämään. Minä palasin takaisin Vuorelaan. Seuraavalla kesälomalla olin kotona auttamassa vaikka osaamattomaksi hoitajaksi tunsin itseni.

Helpommallakin tavalla olisin voinut kesälomani viettää. Työn vaativuus oli samalla kannustin.  Kun eronhetki tuli, oli vaikea erota. Suuren kuusen ympärillä Kisalan pihassa viivyttelimme hyvästijättöä, sekä tytöt että minä. Kolmessa kuukaudessa ehti kiintyä molemmin puolin.

Kirjan takakannen teksti päättyy: Esille nousevat koulukodin arkinen elämä haasteineen ja ongelmineen mutta myös koulukotikasvatuksen laajemmat kehityslinjat 1890-luvulta 2000-luvulle…kasvatuskäsitykset ja keinot ovat vaihdelleet, mutta jotain on myös säilynyt läpi vuosikymmenten: pyrkimys kulkea nuoren rinnalla häntä tukien ja eteenpäin auttaen.