– Elinikäinen oppiminen
Vappu 1999 oli ensimmäinen varsinainen eläkepäiväni. Olin Sievin metsässä Tuppurakankaalla raivaustöissä Ilkan ja Maurin kanssa. Sinä aamuna satoi lunta. Nuotiolla lämmittelimme.
Etsin mille alkaisin eläkkeelle jäätyäni. OAJ:n teemana oli elinikäinen oppiminen juuri tuolloin. Päiväkirjasta luen etsintääni: Suunnittelin opiskelemaan suggestopediaa, soitinkin jollekin, sitten NLP: n opiskelu kesäyliopistossa, kaksivuotinen koulutus perusopintoja ja jatko-opintoina Master-opinnot. Tavoitteitten asettelua kummassakin ja tekstintekoa ja ne johtivat Elämäntarina – Akatemiaan Kärsämäelle. Muistan harjoituksen, jossa näin kirjoittamani kirjan, tavoite, johon halusin pyrkiä. Mistä? Lapsesta, lapsista. Mitä polkuja kuljin? Masennusryhmän ohjaajakoulutus Jyväskylän yliopistossa – sieltä menin Helsinkiin, lapsenlapsi sairaalassa. Jossakin vaiheessa myöhemmin -2004 – mukaan tuli Antti Saaren luotsaama Kirjoittajien kuntokoulu ja sen päätyttyä SRK:n kirjoittajakoulutus. Oriveden opiston peruskurssi ja jatkokurssi Jyväskylän avoimen yliopiston kautta vuosina 2007- 2009 jatkoi kirjoitusharrastusta. Vuonna 2011 näki päivävalon Piilosilla. Lasta ja lapsuutta etsimässä.
Mikä on minun elämäni käsikirjoitus ja mihin seuraavaksi. Olen kesäyliopistosta haeskellut mielenkiintoisia itselleni sopivia kursseja, kokeillutkin. Nyt syksyllä 2013 olen ilmoittautunut Historiapiiri senioreille kurssiin: Työkaluja ja ideoita historianharrastajille. Tavoitteena on jatkaa omaa historiaani, sitähän kaikki nuo edellisetkin ovat. Jatkaa Maantiellä tekstiä. Kuljen maantiellä eteenpäin, ajassa taaksepäin. Poikkean taloissa, joissa olen lapsuuteni ja nuoruuteni elänyt, tarinoita, joita noihin aikoihin liittyy elämääni. Tarina yhdestä talosta on saanut jo kirjan muodon, 2006 julkaistu Huomenna isä tulee. Oikeastaan Martti Lindqvist on vaikuttanut kirjan syntyyn, herättänyt eloon lapsuuden voimalliset kokemukset Sosiodraaman ja luovan ryhmätyön koulutuksessa vuosina 1993 -1995. Martin palaute lopputyöstä kannusti, kantoi hedelmää. Jollain tavoin tuota historiaa olen kirjoittanut, talojen kautta. Teoriaako lisäksi? Muistaisimmeko muistojamme jos emme muistaisi paikkoja? Siitä kirjoitin jo Piilosilla – kirjaan tekstin. Pauli Tapani Karjalainen on tutkinut ja kirjoittanut tästä teemasta. ”Mikä on paikkojen merkitys elämänkerrallisena ”kasvualustana”. En tutki sukuni menneisyyttä vaan omaa menneisyyttäni ja lähtökohtana ovat paikat, joissa olen elänyt ja joista olen lähtenyt matkalleni. Mikä on paikkojen merkitys elämänkerrallisena kasvualustana minulle? Miten sitä pohtia? Pentti Saarikoski: ”Minä en puhu maailmoista ja sen paikoista vaan paikoista ja niitten maailmoista.” Minä olen kirjoittanut tähän asti tarinoita lähtökohtana nuo paikat, mutta en niinkään niistä paikoista. Mitä minulle on tapahtunut silloin kun olen lähtenyt esimerkiksi opintielle siitä maailmasta ja palannut nuorena perheenäitinä oman äidin hautajaisiin.
Menneisyyden läsnäoloa nykyisyydessä korostaa Merete Mazzarelle.
Vanhan kaapin tarina on herätetty eloon, selkokielisenä. Lapsenlapsemme Sarita on luonut kirjan visuaalisen pohjan ja tehnyt taittomallin. Kirjan viimeistelyvaihe on ollut intensiivistä työtä. Mauri on toiminut konsulttina. Yksin tekstit syntyvät, mutta tarvitaan toista peiliksi ja kannustajaksi.
Oman elämän historiaa kirjoitan kaapin tarinassakin, viiden sukupolven historiaa. Äidinisä sen aloittaa tekemällä kaapin häälahjaksi äidille ja isälle. Kaapin tarinassa toteutuu menneen eläminen meissä ja menneisyyden läsnäolo nykyisyydessä. Minä kirjoitan siitä kaapin kokemana, kaapin näkökulmasta. Kenelle kirjoitan? Mikä on kohderyhmä? Vanhusten muisteluryhmä? Ja vaikka ei löytyisi kustantajaa, omakustanne on mahdollinen. Lahjaksi omilleni.
Tummuntarinat 