Vähitellen ennen eläkkeelle siirtymistä kannoin kansioita kotiin työstä. Niitä oli jo ennestään kirjahyllyssä. Sitten alkoi operaatio: siivoa. Ja minä siivosin. Muistiinpanoja, luentoja, kalvoja, tuntisuunnitelmia, yhteenvetoja, arviointeja, palautteita.
Meillä on takka, onneksi. Nuo säästän, nuo poltan, noita vielä mietin ennen kuin poltan.
Jostakin syystä halusin säästää osan elämänkaaripsykologiaan keräämäni materiaalin. Vieläkin mielikuvissani pysähdyn Helene Schjerfbeckin omakuvien ääreen ja hänestä kertoviin teksteihin. Ja muistan päivän, jolloin seison vesisateessa jonottamassa Mannerheimintielle asti ulottuvassa jonossa pääsyä hänen taiteensa näyttelyyn Ateneumissa. Se oli avoinna viimeistä päivää. Halusin nähdä hänen maalaamansa omakuvat ei vain jäljennöksenä vaan aitoina. Varsinkin ne viimeiset, jotka hän maalasi ennen kuolemaansa. Siitä viimeisestä minulla on lehtikuva. Vain oleellinen, kaunistelematta, kuoleman edessä paljas ihminen katsoo taulussa. Jäljellä on pelkkä sieluntila.
Luulin, että en tarvitse enää ensimmäisiä nuorena 26 -vuotiaana pitämiäni luentoja. Vain kuuden tunnin luentosarja se oli. Tein sen eteen paljon työtä, sillä aiheesta ei ollut vielä kuusikymmentäluvulla paljon kirjallisuutta. Ajattelukin oli erilaista, sen huomasin myöhemmin. Silloin minussa eli nuoruuden into tutkia ihmisen vanhenemiseen liittyviä kysymyksiä.
Onneksi oli Gerontologia -lehti. Joskus käyn lukemassa tämän päivän Gerontologiaa kirjaston lehtisalissa. Ja onneksi olivat sanomalehtien syntymäpäiväkirjoitukset. Minä tutkin ihmisen pitkän iän salaisuutta, tervaskantojen elämää. Luin amerikkalaisesta isoäiti Mooseksesta, joka lähes satavuotiaana maalasi tauluja. Luin eri alojen tiedemiehistä ja mihin aikaan ajoittui heidän luovuutensa huippuhetket.
Silloin nuorempana arkkiatri Arvo Ylppö herätti kiinnostusta. Mihin on kadonnut kirjahyllystäni hänen kirjansa Elämääni pienten ja suurten parissa? Mikä on keskosena syntyneen Ylpön pitkän iän salaisuus? Mikä on elämänasenteen merkitys?
Keski-ikäisenä, vai mikä ikä se oli, kiinnostuin Anne Friedistä. Kuuntelin hänen haastattelujaan, luin hänestä lehdissä, ihailin hänen kuvaansa. Kun jäin eläkkeelle, sain työtoverilta lahjaksi kirjan Anne Fried ystävien silmin.
Oikeastaan tutustuin ensin hänen poikaansa Risto Friediin joissakin alani koulutuksissa. Risto Fried oli psykologi ja muuttanut äitinsä kanssa Suomeen Amerikasta vai oliko se niin, että Risto meni naimisiin suomalaisen Leenan kanssa ja Anne-äiti muutti Suomeen. Myöhemmin luin Anne Friedin kirjoittaman kirjan Elämäni värit ja Lisälehtiä. Kirjailija, maailmankansalainen, filosofi, hyvän vanhuuden puolestapuhuja, wieniläisen kulttuuriperheen lapsi, kahden sodan kokenut, kulttuuripersoona, opetteli suomen kielen ja kirjoitti suomeksi kirjoja. Minä vain ihmettelen ja ihastelen kaikkea sitä, mihin hän ryhtyi eri elämänsä vaiheissa. Ja huomasin, että Anne Fried oli samaan aikaan Amerikassa kuin meidän perhe. Siksi se työ, mitä hän teki mustien parissa, kiinnosti. Ja ne vaiheet, joita silloin elettiin. ”Minulla on unelma”, Martin Luther King lausui kuolemattomat sanansa. Anne Friedillä oli unelmia. Hän toteutti niitä omassa elämässään. Hän oli hyvän vanhuuden puolestapuhuja ja saattohoidon käynnistäjä Tampereella.
Ystävien silmin -kirjan takakannen teksti kertoo oleellisen Anne Friedistä. ”Hyvin harvassa ihmisessä, jos kenessäkään, yksinkertaisuus yhdistyy hienotunteisuuteen sillä tavoin kuin Anne Friedissä. Tai rakastettavuus luoksepääsemättömyyteen. Tai arvokkuus ystävällisyyteen. Tai huumori hartauteen. Tai vuosisadan alku vuosisadan loppuun.”
Elina Karjalaisen haastatteluja kuuntelin useitakin. Jo nuorena luin Kotiliedestä hänen pakinoitaan Ykkösestä, Kakkosesta, Kolmosesta, hänen lapsistaan ja perheestään. Uppo-Nallen synnyttäjä ihastutti. Kuitenkin minulle henkilökohtaisesti tärkein hänen kirjoittamansa kirja on Tärisevä enkeli ja muita juttuja. Elina Karjalainen oli lasten ystävä ja hänen huumorinsävyiset lapsitarinansa saavat hyvälle tuulelle. Hymyilyttää nytkin, kun muistan sitä tärisevää enkeliä tai sitä poikaa, joka löysi alkkarinsa pulpetin alta, kun hän kiireissään aamulla kotoa lähtiessä oli tunkenut molemmat jalat samaan lahkeeseen. Liikuntakyky ja näkö heikkenivät Elina Karjalaisella vanhetessa, mutta hän kuuli. Kirjallisuus kiinnosti ja avustaja kävi lukemassa hänelle.
He kaikki ovat eläneet minun aikanani ja eläneet pitkän elämän. Mikä heitä yhdistää ja miksi minä olen seurannut juuri heidän elämäänsä? Siksikö, kun kiinnostuin nuorena tutkimaan vanhuutta ja yhtenä sen kysymyksenä pitkän iän salaisuutta.
Elokuussa satuin lukemaan Kyllikki Villan kolumnin Ikä ja ilo. Häntä, 85 -vuotiasta Vanhan rouvan lokikirjan kirjoittajaa en ole vielä lueskellut enempää kuin tuon kolumnin verran.* Tuntui kuitenkin kuin olisin tuntenut aikaisemmin. Hän aloitti elämänkaarensa viidennestä kymmenestä ikävuodesta. Minä innostuin heti kirjoittamaan samasta aiheesta.
Nyt olen etsinyt kansiota, jossa on Helene Schjerfbeckin omakuvia lehtileikkeleenä. En ole löytänyt, mutta olen löytänyt paljon muuta ja unohtanut välillä kattilan kiehumaan hellalle. Hernekeitto kiehui yli. Tuoksu tuntuu vielä keittiössä ja tähän viereiseen huoneeseen. Mutta missä niistä monista kansioista on tuo teksti ja kuvat?
Vaikka tuhosinkin vanhuuden psykologian luentoni eläkkeelle jäädessäni, ainakin yhden asian muistan niistä. ”Niin kauan kuin pystyt kävelemään, älä jää istumaan ja niin kauan kuin pystyt istumaan, älä jää makaamaan” – myöskään henkisesti, lisään.
*Nyt lokakuussa 2008 olen lukenut Vanhan rouvan lokikirjan. Ja löysin lehtileikkeleen Helene Schjerfbeckin omakuvista ja Arvo Ylpön kirjan kirjahyllystä.
Tummuntarinat 