Tässä iässä

Tässä iässä on turha kaunistella asioita alkaa Pekka Kejosen runo kirjassa  Mansardikattoinen mieli, 2006. Tässä iässä ja tämä ikä toistuu runossa.

Tässä iässä, melkein iättömänä, kun keinuun istuen pääsee yhtä pitkälle eteen että taaksepäin. Näin Arto Lappi kokoelmassa Harakan paja, 2007.

Ikä mietityttää tässä iässä, eteen ja taaksepäin.          

Tapasin eläkkeellä olevan miehen, itseäni nuoremman. ”Olen aloittanut kirjoittamaan omaa elämäntarinaani”, hän sanoi. Hänellä oli muistivihko mukanaan. Emme ole koskaan aikaisemmin keskustelleet. Nyt tuo lause avasi kanavan kahden eläkeiässä olevan välille. Hän on tehnyt työuran tahollaan, minä omalla tahollani erilaisen.

Monella lailla eläkeikä on ollut itselleni innostavaa aikaa. On voinut suunnata oman mielenkiinnon mukaan erilaisiin kiinnostuksen kohteisiin. On voinut opiskella. Katsoin äsken todistuksia, joita olen saanut koulutuksista. Ne ovat siinä mielessä merkityksellisiä että niihin on liittynyt tärkeitä ihmissuhteita, kurssitovereita, jotka ovat monin tavoin rikastuttaneet elämää. Oikeastaan nyt sen tajuan, samoista asioista kiinnostuneitten ihmisten kanssa toimiminen on yhtä tärkeää kuin opiskeltava aihe. Ryhmällä on iso merkitys.

Eläkeaikaan on liittynyt oleellisesti kirjoittaminen. Miten se lähti etenemään? Kymmenvuotiaana muistan kirjoittaneeni kaksitoistavuotiaalle itselleni ja kaksitoistavuotiaana kirjoitin kuusitoistavuotiaalle itselleni. Päiväkirjasta se alkoi. Se piti viritellä kymmeniä vuosia myöhemmin uudelleen eloon. Sain lahjaksi vaaleanvihreäkantisen päiväkirjan: ”Keväinen tervehdys meiltä mammalle!” Ensimmäinen lastenlapsi oli jo syntynyt. Päiväkirjan alkuun olen kirjoittanut 17.4.1988: ”Tämä on ilojen kirja, uusien suunnitelmien kirja, toiveiden  ja haaveiden kirja.” Päiväkirja on toiminut selviytymiskeinona, terapeuttisesti. Toinenkin päiväkirja on tyttäreltäni ”lahjaksi äitienpäivänä 1990 ajatusten raapustamiseen.” Hän on nähnyt noina ruuhkavuosinani oleellista, kun on kirjoittanut alkulehdelle:

”Hävittäkää käsikirjoitus, mutta tallettakaa se minkä olette raapustaneet sinne ikävissänne, hämmästyksissä ja ikään kuin unessa.”Osip Mandelstam

Kirjoituspöydän laatikossa on nyt rivi päiväkirjoja  viimeisiltä työvuosilta ja eläkevuosilta, elämäntarinoita.

Oliko ensimmäinen pitempi koulutus, jolle hakeuduin 63-vuotiaanan eläkeläisenä NLP-koulutus, Practitioner ( Neuro-Linguistic Programming) ja Master perään. Master-koulutuksessa eräässä harjoituksessa työskentelimme itselle tärkeitä tavoitteita. Minä näin tulevaisuudessa kirjan, jonka kirjoittaisin. Oikeastaan jo Martti Lindqvistin kurssilla oli avautunut työskentely pienen tytön elämään. Tuon Master -koulutuksen jälkeen hakeuduin Kärsämäelle Elämäntarina-akatemian -koulutukseen. Siitä se alkoi tai jatkui, kiinnostus kirjoittamiseen. Kävin kesäyliopiston kursseja, lastenkirjan käsikirjoituskurssin ja muitakin. Polku avautui eteenpäin, löytyi suunta, jota kohti kuljin. Lapsuutta käsittelevä kirja julkaistiin, kun täytin 70 vuotta.

Lapsuus ja lapset liittyvät toisiinsa. Lastenlapset ovat rikkaus. Minun on ollut helppo tavoittaa lapsi itsessäni ja helppo heittäytyä lapsen maailmaan. Martin koulutuksella on siihen merkitystä. ”Lapsi, tuo uuvuttava ja valloittava,  omistaa elämän ydinvoiman”, kirjoitti Anja Porio.  Se on totta. Sain 60-vuotislahjaksi Sosiaalialan oppilaitosten opettajat – SOO ry:ltä Juho Karjalaisen grafiikan vedoksen, jonka taakse nuo sanat oli kirjoitettu. Muistan kun kävelin hakemaan lahjani salissa, jossa opettajatoverit luovuttivat sen minulle. Palasin siinä tilanteessa pikku tytöksi, joka oli kiivennyt kotinsa katon harjalle isonsiskon perässä, lapsi tuo uuvuttava ja valloittava – ja vallaton.

Pienet lastenlapset ovat olleet ilo ja voimavara nyt vanhetessa. Toiset heistä ovat jo murrosiässä, toiset aikuisia nuoria, osalla jo omia lapsia ja on vielä lapsuuttaan eläviä. Arvokasta aikaa eläkkeellä ollessani on ollut pienen pojan hoitaminen lapsen äidin opiskellessa. Siitä ajasta olen kiitollinen, monista muistorikkaista hetkistä hänen kanssaan. Sanoin 80-vuotispäivillä tuolle nuorelle pojalle: ”Minun elämäni parasta aikaa on ollut kun sain hoitaa sinua pienenä.” ”Kiitos kun kerroit”, hän sanoi.

Eeva-Liisa Kantolaan tutustuin kirjoittajakurssilla. Eeva-Liisan elämä on päättynyt. Hänen runonsa puhuvat ja puhuttelevat.

Kaikki rikkaudet, kaikki ilo on kätketty lähelle. Ellemme etsi niitä tästä päivästä, ne jäävät löytymättä. Tiessä on monen värisiä kiviä, SRK 2002

Kirjoitin ja kävin kirjoittamiseen liittyviä opintoja välillä. Kirjoittelin kokemuksistani lastenlasten parissa, niitä kertyi vuosien saatossa melkoisesti. En ajatellut sen kummemmin niiden julkaisemista. Mietin kuitenkin mihin suuntaan kulkisin. Ikäkysymys kiinnosti, oli aina kiinnostanut. Ensimmäiset luentoni pidin nuorena vanhuudesta. Oliko siinä jo suuntaa tulevaan.

Etsin kouluttajana myöhemmin aineistoa ihmisen ikäkausiin. Kun Ammattikasvatushallitus lähetti kyselyn minkälaista opetusmateriaalia kaivataan keskiasteen koulutuksiin, minä toivoin elämänkaaripsykologiaa käsittelevää teosta. Myöhemmin kävin Tony Dunderfeltin Elämänkaaripsykologian koulutuksessa ja ohjasin aikuisopiskelijoita heidän työskentelyssään. Se oli innostavaa aikaa. Samoin kuin oli innostavaa työskennellä vanhusten ryhmissä sekä koulutuksessa että myöhemmin eläkkeellä ollessa. Muistan monta mielenkiintoista ja antoisaa työskentelyä erilaisissa tilanteissa vanhojen ihmisten parissa nuorempana. Jonkinlainen veto on ollut ikäkausiin, erityisesti lapsuuteen ja vanhuuteen.

Mihin minä eksyin innostuksessani. Halusin muistella vanhainkodissa käyntiä ja erästä kokemusta kansalaisopiston luennolla. Yksittäiset ihmiset ja heidän ajatuksensa, kohtaamiset, ovat mielessä. ”Oletko kokeillut maalata?” kysyi minulta vanha mies opiston kurssilla. ”En minä osaa”, sanoin. ”Ei koskaan saa sanoa en minä osaa jos ei ole kokeillut.” Sain opetuksen, jota vieläkin joudun opiskelemaan. Minä luovutan helposti. Toinen muisto on vanhainkodista, 80-vuotias nainen lausumassa ulkoa runoa, jonka oli itse kirjoittanut. Minäkin olen nyt hänen ikäisenään lausunut runon  vanhainkodissa, en tosin itse kirjoittamaani, vaan Einari Vuorelan Kaivotiellä. Se on äidin ja lapsen vuoropuhelua.

Itse asiassa minulla oli monia tekstejä ikäkausista. Olen aina ihaillut vanhoja ihmisiä ja heidän tuotantoaan. Elina Karjalainen on kirjoittanut hykerryttäviä lapsikuvauksia. Minulla oli omia lapsikuvauksia, omia kokemuksia lastenlasten parissa. Vähitellen suunta kirkastui. Tarvittiin vielä potkua ulkopuolelta, palautetta, että kirjoita noista teksteistä kirjoittajakurssin lopputyö. Minä kirjoitin ja jatkoin tekstien kokoamista kirjaksi. Uniminä, tuli avuksi runon muodossa:

Lapset etsivät hukassa olevia tavaroitaan. Eivät he niitä etsi, he etsivät itseään tai sitä itseä jota he eivät vielä ole löytäneet. Kenties lapsi on jo löytänyt, aikuinen on hukassa ja etsii sitä lasta joka hän kerran oli, etsii turhien tavaroiden joukosta, tavararöykkiöitten alta.

32440021

Lasta ja lapsuutta etsimässä, sitä pohdin silloin, samoja ajatuksia, joita pohdin tässä ja nyt: ”Aikuisen ja lapsen yhdessäoloa ja vastakkaisuutta, vanhusten ja lasten kohtaamisen tärkeyttä, ihmisen iän kerroksellisuutta. Lapsuus on löydettävissä oman vanhuuden alta.

Lapsi on aikuisen johdattaja lapsen rikkaaseen maailmaan. Isovanhempivuodet ovat aikuisen oppivuosia. Mikä on lapsiominaisuus aikuisessa? Katoaako se jossain vaiheessa ja kompostoituu, mutta on löydettävissä uudelleen? Se löytyy eri muodossa, muuntuneena ja siitä versoo uutta.”

Helena Anhavan runon ajatus tulee lähelle kokoelmassa Maininki ennen aaltoa,1997:    Se on käsitetty väärin ei kaikkea tarvitse horottaa ulos. Avoimuus: avoin sisäänpäin suhteessa itseen.

 Liikut väljässä tilassa kaikissa vuodenajoissa lapsi sinussa opettaa vanhaa.Vihdoin olet ikäisesi.

Milloin ihminen on vanha tai vanhus? Kuka sen määrittelee? Melkein loukkaannuin, kun joku kutsui minua vanhukseksi psykologian oppien mukaan eläkkeelle jäätyäni 63-vuotiaana. En ollenkaan tuntenut itseäni vanhaksi, en vielä 70-vuotiaanakaan. Nyt voin sanoa eläväni vanhuutta, olen vanha ja vanhus. Kyllikki Villa, leikkisä ”vanha rouva” päätteli, että vasta 60+ on eräänlainen vanhuuden murrosikä. Ajoittain tuntee itsensä nuoreksi, toisena päivänä vanhaksi. ”Se, milloin alamme pitää itseämme vanhoina, riippuu varmaankin lähinnä terveydestämme.” Hän kirjoitti 73-vuotiaana matkapäiväkirjan, Vanhan rouvan lokikirjan. Kaksi vuotta myöhemmin hän kaatuili laivassa kovassa myrskyssä ja päätteli, että ei ole enää merikelpoinen.

Erik. H. Erikson jakaa elämänkaaren kahdeksaan vaiheeseen. Jokaisella ikävaiheella on kehitystehtävänsä. Vanhuuden kehitystehtävä on minän eheys –  vastakohtana epätoivo, katkeruus. Tästä voi syntyä voima viisaus – vastakohtana elämän halveksunta, vastenmielisyys elämää kohtaan. Vanhuus on eletyn elämän arvioinnin aikaa, toisaalta eteenpäin katsovaa aikaa; mitä vielä voisin tehdä, mikä minua kiinnostaa. Viisaus Eriksonin mielestä on avointa kiinnostusta elämää kohtaan, myös kuoleman edessä. Tämän saavuttamiseksi vaaditaan jonkinlaista ”minän eheyden” kokemista kaikilla kolmella tasolla: fyysisellä, psyykkisellä ja sosiaalisella. Ja vielä yksi pointti Eriksonia. Vanhuudessa on hyväksi tasapainoinen introspektio ja ympäristön tuki.

Martti Lutherilta on ajatus, joka pysähdyttää: ”Jos tietäisit huomenna kuolevasi, istuta tänään omenapuu.” Aamulla uuteen päivään herätessä tuntee kiitollisuutta. Vielä olemme toinen toisillemme tukena. ”Eilinen päivä on mennyt, huomisesta emme tiedä, tänään auttaa Herra”.

Kuin kirja 

Elämä kuin kirja josta osan jo olemme  lukeneet, nähneet ja kokeneet. Tämä kirja ei avaudu etukäteen: antaa onnen vasta ajallaan säästää suruilta – ennenaikaisilta.

Anni Rättyä kokoelmassa Valo taittuu pisaroissa, SRK / Kirjapaja 2005

Ikä vertauskuvina runoissa

Opiskelijoiden kanssa syntyi oivallus etsiä vanhuuden psykologian tueksi ja luentojen elävöittämiseksi runoja. Runojen kautta avautui uusia ikkunoita vanhuuteen.

Yksi  rakkaimmista runoista minulle on ollut 27.2.1807 syntyneen yhdysvaltalaisen runoilijan ja professorin Henry Wadsworth Longfellowin runo. Sillä ikäkin on / tilaisuus / kuin nuoruus, / puku vain on uus. / Ja kun iltarusko / hiljaa tummuu / syttyvät yön uudet tähdet, / päivin / näkymättömät.

Olin Rovaniemellä vanhuutta käsittelevillä koulutuspäivillä. Luennoitsija lausui Otto Mannisen runon, jota en ollut aikaisemmin kuullut. Muistan, missä kohti istuin auditoriossa sillä hetkellä. Runo vaikutti ja vaikuttaa vieläkin. Veet viihtyy, / tyrskyt tyventyy: / vuo syventyy. / Häät häipyy, / vieraat vähenee: / yö lähenee. /Yö uinua sun syleilyys, /suur’ iäisyys.

Luonnon monimuotoisuus ja vertauskuvallisuus puhuttelee myös  Olavi Ingmanin runossa vanhuudesta. Vanhuus / ei ole kuihtunut kukka / vaan näkymätön. / Sen siivet / on perhosen siivet / jotka voivat kantaa / keveimmän taakan / sormet / lapsen / aina valmiina / hellimpään hyväilyyn / ja hymy / kuin unohdus / eihän sitä ollutkaan.

Lin Jutang vertaa ihmisen elämää vuodenaikoihin. Pidän keväästä, / mutta se on liian nuori / pidän kesästä, / mutta se on liian ylpeä. / Niinpä pidän eniten syksystä, / koska sen lehdet ovat kellahtavat, / sen sävy kypsempi / ja värit rikkaammat. / Ja siinä on pisara surua. / Sen kultainen rikkaus ei / puhu kevään viattomuudesta / eikä kesän voimasta / vaan lähestyvän vanhuuden / kypsyydestä ja  lempeästä / viisaudesta. / Se tietää elämän rajoitukset / ja on tyytyväinen.

Nämä ja monta muuta runoa vanhuudesta löysimme opiskelijoiden kanssa. Ilkka Koiviston runon Vanha mies istui kannon päässä, Walt Whitmanin runon Nuoruus, kerskaileva, Tor-Björn Hägglundin Isäni / kumara vanhus, Eeva Kilven Tänä aamuna olen päättänyt olla kirjoittamatta / ja istuttaa ruusun ja Helena Anhavan Vanha mies maalaa lumpeita, lumpeita, lumpeita / takanaan elämän värit.

Alpo Noposen runo Mahdoton ratkaista alkaa: Se on, ystävä, ratkaista mahdoton, / minä aikana ihminen kaunein on. Lapsuus, elon nuoren siinä on aamunkoi, nuoruus, viel otsalla kirkkaus aamuinen, keski-ikä, hänet kesässä kypsässä nähdä saan ja vanhuus, hänet näen sitten vanhuuden syksyllä.  Jokaisen ikäkauden Alpo Noponen päättää säkeeseen Hän kaunis on, /min´en tietää vois , /minä aikana ihminen kauniimpi ois.

Kirjoitin oman kerrallisen kokemukseni sanoiksi lapsesta ja vanhuksesta: Kihlajaisissa puolitoistavuotias tyttö huomaa lattialla potkaissut korkokengät ja panee ne jalkaansa. Tuolilta hän sieppaa päähänsä leveälierisen naisten hatun. Tyttö kopsuttelee lattialla korkokengissään hattu kallella ja nauttii. Juhlayleisö nauttii, ihastelee, sillä  hän kaunis on, min en tietää vois, minä  aikana ihminen kauniimpi ois.

Tuttu vanhus saapuu juhlaan. Hän liikkuu keppiinsä turvautuen, hivuttaa hitaasti jalkaa toisen eteen. Kesken juhlan häntä paleltaa ja hänelle autetaan takki ylle. Vanhuksen puhe, silmien kirkkaus ja hänestä huokuva lämpö – kuin kuulisi kevätpuron solisevan tai näkisi muuttolinnun matkalla kesään! Hän kaunis on, min en tietää vois, minä aikana ihminen kauniimpi ois.

 Olen esittänyt joissakin tilaisuuksissa Alpo Noposen runon. Pysähdyttävin hetki oli lausua auto-onnettomuudessa kuolleen nuoren pojan hautajaisissa nuorukaisen osuus pojan mummon pyynnöstä.

Puu vertauskuvana on monipuolinen ja antaa mahdollisuuden työskennellä omaa elämää ja sen ikävaiheita. Kirjoittajasta en tiedä. Mitä vanhempi puu, / sen arvokkaammaksi ja suuremmaksi se kasvaa. / Mitä syvemmälle sen juuret yltävät, / sitä tukevammaksi se pitää puolensa myrskyille. / Mitä tiuhempi lehvistö sillä on, /  sitä turvallisemman suojan se tarjoaa. / Mitä vahvempi runko sillä on, /sitä parempi siihen on nojata. / Mitä korkeammalle sen latva kohoaa, / sitä kutsuvampi on sen suojaava varjo. / Jokainen vuosirengas / on selvä merkki eletystä voimasta, / samalla tavalla / kuin uurre kasvoissa.

Koulutuksissa voidaan antaa ohjeeksi piirtää oman elämän puu.

Olen piirtänyt ensimmäisen kerran lapsuuden puun, nykyisyyden puun ja tulevaisuuden puun Martti Lindqvistin koulutuksessa. Ja olen työskennellyt eri ryhmien kanssa oman puun piirtämistä, nuorten ja vanhojen ryhmissä. Havaintovälineenä on saattanut olla kaadetun hongan tyvestä sahattu kiekko. Sen vuosirenkaita tutkimalla voi etsiä vastauksia puun maaperästä, kasvuympäristöstä ja sen muutoksista. Vuosirenkaiden tutkimisesta voi johdatella lapsuuden maisemiin, nykyisyyden maisemiin ja tulevaisuuteen. Piirustuspaperi ja värikynät työvälineenä johdattavat oman elämänvaiheiden tarkasteluun, sen tapahtumiin väreillä, kuvilla ja sanoilla. Tärkeä on varata aikaa keskusteluun, ehkä ensin parin kanssa ja sitten ryhmässä.

Syntymäpäiväjuhlassani sanoin juhlaväelle: – Jos minulla olisi nyt paperia ja värikyniä, pyytäisin teitä piirtämään oman elämän puun. Sain viestin muutamaa päivää myöhemmin puhelimeen: ”Ensimmäinen kotitehtävä suoritettu. Tehtiin iltakylässä parin kaverin kanssa omat. Olin yllättynyt, että niissä kaikissa oli  aika paljon samaa niin värien, merkityksen kuin sijoittelunkin osalta. Siinä oli paljon symboliikkaa.” Saamani kuva oli mielenkiintoinen. Sinä oli paljon sumboliikkaa.

WP_20160410_019, r

Jokainen vuosirengas kertoo eletystä elämästä
Kuva Yrjö Myllylä 2016