Runoilija Niilo Rauhalan virressä 576 on sanat: ”Taas kaamos saartaa, painaa mieltä. / vaan Herra meidän lähellämme on.” Marraskuu on vallan mainio kuukausi, otsikoi Kaleva 31.10.2016. ”Jokaiselle päivälle riittää ainakin yksi ilonaihe. Kuusi suomalaista paljastaa omat suosikkinsa. Lämmin kuppi kotitekoista mustaherukkamehua maistuu parhaalta juuri marraskuussa, toteaa hiljattain vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi valittu urheilutoimittaja Kaj Kunnas.” Flunssan juuri selättäneenä osaksi mustaherukkamehun avulla tunnistan sen syksyn ilonaiheeksi.
Muurahaispuisto marraskuussa 2016
Kuva Mauri Myllylä
Etsin omia ilonaiheitani marraskuulle. Jokaiselle päivälle voi etsiä jonkin ilonaiheen. Yksi on ylitse muiden. Luonto on ihmeellinen voiman antaja ja ajatusten siivittäjä. Minun aamunavaukseni, päivään aukeamiseni, alkaa hiljaisuudella. Istun aamuhämärässä ennen päivän valkenemista keittiöjakkaralla ikkunan äärellä. Kahvi tuoksuu. Keittiön seinäkello tikittää. Ulkoa ei kuulu ääniä, mutta siellä on jo liikettä. Työhön ja opiskelemaan menijöitä, autoilla ja pyörillä, valot välkkyvät.
Seuraan muutoksia luonnossa. Maisema on avartunut, kun puut ovat pudottaneet lehtensä. Vain vadelmapensaissa on enää kellanruskeaa. Nurmikko tien vieressä on vielä vihreä, samoin sananjalat metsäisessä puistossa, muuten maassa ruskan värit. Koivut, pihlajat ja tuomi piirtyvät paljaina taivasta vasten. Kaksi tummaa kuusta erottuu taaempana autotien varrella ja vielä etäämpänä lehtikuusimetsä keltaisessa väriloistossaan, ei enää kesän vihreydessä. Juhlallisinta maisemassa ovat hongat. Ne tavoittelevat taivasta, pihalla seisoessanikaan en näe kaikkien latvuksia. Enää en näe oravien kisailua puitten oksilla, en yksinäistä jänistä loikkimassa takapihan poikki. Talvella se palaa. Talitiaiset onneksi viihtyvät näissä maisemissa ja tiedän, että punatulkut tulevat pihlajanmarja-aterialle myöhemmin. Odotan että pääsen hiihtämään. Monta kertaa palattuani hiihtolenkiltä huomaan saaneeni uutta innostusta ja ajatusten alkuja.
Muistan Väinön. Kun hän ei enää päässyt liikkumaan ilman pyörätuolia, hän halusi istua kerrostalon keittiön ikkunan vieressä ja katsella pihalle. Miksi? Pihalla oli muutama koivu, joihin linnut lennähtivät matkallaan. Niitä hän seurasi päivittäin, niistä hän puhui kylässä käydessämme. Ja sairaalassa Riitta kertoi seuraavansa vuoden kulkua ikkunasta, sen muutoksia. Ikkunasta avautuvaa luontoa katseli Tapanikin sairaalan sängyssä. Näen hänet vieläkin siinä, minun muistoissani, taivasta katsomassa.
Luin kerran arvioinnin Kirsi Salosen kirjasta Mieli ja maisema. Luonnon elvyttävästä voimasta kertoi tutkimus sappikivipotilaista, jotka jaettiin kahteen ryhmään. Toinen ryhmä näki ikkunasta kauniin järvimaiseman, toinen joutui tuijottamaan kiviseinää. Edellinen ryhmä parani nopeammin. Minua kosketti myös Juha Mannerkorven kirja Päivänsinet. Kirjan päähenkilö on vakavasti sairas, pakotettu elämään neljän seinän sisällä päivästä päivään, kuukaudesta kuukauteen. Hänellä on vaimo ja heillä päivänsinet.
Niiden kasvun myötä päähenkilö seuraa sairautensa kehitystä, elämäntilannettaan päivästä päivään. Takakannen tekstistä ote: Juha Mannerkorven kirja puhuttelee syvästi. Se on kertomus ihmisestä ja hänen sairaudestaan, ihmissuhteista. Se on kertomus kauneudesta, sen olemuksesta ja kokemisesta.
Maisema on kaunis. Ihmisen sielunmaisema tulee kauniiksi sitä katsellessa, sanoi Risto Nurmi aikoinaan luontoradiossa.
Kotipiha marraskuussa 2016
Kuva Mauri Myllylä
Lapissa ei ole kaamosta, sanoi viime pyhäinpäivänä hautausmaalla tapaamamme nainen. Voin yhtyä hänen ajatukseensa. Kaamos on valoa. Kaamoksessa ei ole pimeyttä yölläkään. Sininen hämärä syntyy lumesta heijastuvan kuun, tähtien ja revontulien valosta. Valkoinen lumi ei ole valkoista. Auringon kajo taivaalla sinisen ja punaisen eri sävyissä värjää hangen. Mielikuvissa voin palata tuntureille, järville, erämaahan, itselle mieluisiin paikkoihin. Olen monena vuonna kaamoksen aikaan hiihdellyt Lapin hangilla. Lääkärilehden päätoimittaja, psykiatri Ilkka Vartiovaara puhui ja kirjoitti kirjoja, joissa käsitteli mielikuvantamista. Hänen tarinansa puhuttelee. Lääkäripäivillä Kanadan Vancouverissa 1987 häntä pisti kolmena yönä peräkkäin puutiainen. Hän sairastui bollerioosiin, silloin vielä Suomessa tuntemattomaan sairauteen. Kirjassaan Delfiinin laulu hän kertoo yrityksestä hallita sairauden tuomia kipuja mielikuvantamisen avulla. Hän kertoo mielikuvitushuoneesta. Mielikuvissaan hän palaa aamuun Suurilla Pyramideilla auringon noustessa, lapsuus- ja poikavuosien haaveeseen toteutuneena. Mielikuvantamisen avulla hän pystyi elämään uudelleen tuon onnellisen kokemuksen.
Olemme aina vastapäätä jotakin. Vaikka olemme yksin, olemme vastapäätä omia ajatuksiamme. Syksyä vastapäätä on kevät, pimeyttä vastapäätä on valo. ”Yön valta väistyy päivän tieltä, / ja kevät nousee, juhla auringon”, Niilo Rauhalan virren sanoin.
Näen päivän valkenevan ja jonakin marraskuun aamuna myös auringon nousun.
Tummuntarinat 