Vierailu Riutulan lastenkodissa

Joululoma Kaamasessa vuonna 1954 on unohtumaton kokemus. Olimme abiturientteja Elman kanssa. Elman veli Toivo oli kansakoulun opettajana Kaamasen kansakoululla, jossa vietimme joululoman. Myös  veljeksistä nuorin tuli Savosta pohjoiseen joulunviettoon. Sain Elman veljeltä lahjaksi Tuomo Itkosen kirjan Samikiel Abis  Lapinkielinen aapinen ja Uuno Kailaan Runoja, arvokkaita muistoja molemmat tuolta matkalta.

Mutta miten me pääsimme maailman pohjoisimpaan lastenkotiin Riutulaan? Pitkospuitako pitkin kävelimme ne viimeiset kahdeksan kilometriä vai porokyydilläkö? Varmaankin porokyydillä, olimmehan saaneet olla poroajelulla Kaamasessa aiemmin. Presidentti Urho Kekkonen vieraili lastenkodissa ja ihmetteli, kuinka näin eristyksessä on mahdollista elää ja lupasi tien, joka valmistui hänen käyntinsä jälkeen vuonna 1963. Tarpeellinen lahja kaukana erämaassa olevaan lastenkotiin.

Naemi Von Bonsdorf tuli Inariin sairaanhoitajaksi ja osti rappeutuneen Riutulan tilan Inarista Muddusjärven rannalta vuonna 1903. Hän lahjoitti sen NNKY:lle vanhusten ja lasten turvakodiksi.  Vanhuksille rakennettiin oma turvakoti  Toivoniemi Muddusjärven toiselle rannalle. Lastenkodille olikin pohjoisessa tarvetta, sillä Lapissa oli vielä 1900-luvun alussa käytössä huutolaisjärjestelmä. Lastenkodin toiminta alkoi loppiaisena 1907 ja toimi siinä tehtävässä vuoteen 1978. Naemi Von Bonsdorf oli sen ensimmäinen johtajatar. Sosiaaliturvan ja elintason kohotessa lastenkoti voitiin lakkauttaa.

Maailmanlaajuinen Espanjantauti  vuosina 1918 -1919  surmasi  arviolta 40 – 50 miljoonaa ihmistä, ehkä enemmänkin.  Tautiin kuoli 19000 – 27000 suomalaista. Erityisen tuhoisa epidemia oli Inarissa. Taudin kolmas aalto jätti jälkeensä lukuisia orpolapsia, sillä tauti surmasi 10 prosenttia Inarin väestöstä. Yllätyin, kun luin, mitä tapahtui yli kolmekymmentä vuotta aikaisemmin Kaamasessa, jossa me vierailimme:  Inarin ja Utsjoen aluelääkäri  Yrjö Jukola totesi ensimmäiset influenssaan sairastuneet 10.päivä tammikuuta 1920 Kaamasen kylässä. Potilaat olivat saaneet tartunnan kauppamatkallaan Norjan puolella Näätämön kylässä. Tauti levisi nopeasti koko Kaamasen kylään ja edelleen muihin kyliin. Elina Linnanmäki, Anaras – Espanjantaudin tuhot Inarissa 1920

Norjan puolella mekin kävimme Elman kanssa vain saadaksemme kertoa, että ylitimme rajan. Lähdimme päivän matkalle postiautolla kohti pohjoisinta Suomea. Ennen paluumatkaa auton ollessa pysähtyneenä juoksimme pikaisesti Norjan puolelle ja takaisin. Olimme käyneet ulkomailla! Emme silloin tienneet Kaamasen nyt jo sadan vuoden takaista surullista tautihistoriaa.

Espanjantauti Inarissa jätti jälkeensä noin 120 orpolasta. Lapset hoidettiin osin keräysavustuksilla perustetussa lastenkodissa  täysin suomenkielisessä ympäristössä, mikä oli omiaan edistämään suomalaistumista.  Riutulan lastenkoti oli pelastus näille orpolapsille. Elina Linnanmäki,  Anaras – Espanjantaudin tuhot Inarissa 1920 http://www.samimuseum.fi/anaras/historia/espanjan.html

Toinen maailmansota koetteli silloisia lastenkodin lapsia ja henkilökuntaa. Heidät lähetettiin evakkoon Ruotsiin ja Ylivieskaan vuonna 1944. Onneksi rakennukset olivat jääneet saksalaisilta miehittäjiltä polttamatta. Panokset he olivat  asettaneet valmiiksi. Irtaimisto oli tosin tuhottu, kertoo Vassatokan, Nuoriso- ja luontomatkailukeskuksen historia.

Ja siellä me nyt vierailimme Elman kanssa, muistaakseni uudenvuoden puolella vuonna 1955. Muistikuvani on, että istuimme lattialla tai jollakin korokkeella lasten kanssa ja lapset touhusivat ympärillämme, esittelivät meille jotakin, kirjaako, jota luimme heille. Joku pienimmistä lapsista tuli istumaan syliin. Tilava huone ja paljon lapsia ympärillä. Lapset olivat kouluikäisiä ja nuorempia. Riutulassa oli oma koulu lapsille. En muista muita yksityiskohtia tuosta vierailusta. Vain sen, että istuimme lasten ympäröimänä ja keskityimme lapsiin. Aikuiset olivat jossain taustalla. Olisin monta kertaa halunnut vaihtaa ajatuksia Elman kanssa myös tuosta vierailustamme Riutulan lastenkodissa. 2000-luvun alkupuolella pidimme ensimmäisen luokkakokouksen. Kyselin tietoja Elmasta. Myöhemmin yksi luokkatovereistani tiesi kertoa Elman kuolemasta.

Vuotta myöhemmin Riutulassa vierailumme jälkeen luin lehdestä mielenkiintoisen uutisen.  Amerikkalaiset sotilaat  käynnistivät vuonna 1956 Riutulan lastenkodin lapsille joululahjajakelun, joka jatkui joka joulu vuoteen 1978 saakka, niin kauan kuin lastenkoti oli toiminnassa. Lastenkoti tuli tunnetuksi USA:laisen viestintälaivueen operaatiosta ”Kulkuset.”

Lapin Kansa kirjoitti asiasta  20.12.2017: Riutulan lastenkodin luminen piha täyttyi innokkaasti huiskuttavista lapsista, kun joululahjoja tuova Amerikan ilmavoimien kone kaarsi talon ylle vaaputtaen siipiään tervehdyksenä. Lahjoiksi lapset saattoivat saada rattikelkkoja, koulutarvikkeita, suksia, transistoriradioita, leluja ja vaatteita. – Syrjäisessä Riutulassa saatiin silloin maistella jopa ennen näkemättömiä appelsiineja.

Turun Sanomat kirjoitti 17.12.2018: Amerikkalaislentäjät toivat joulun Lapin lapsille. Yhdysvaltain Euroopassa olevien ilmavoimien yksikön lentäjät tulivat tervehtimään pieniä suojattejaan ja valmistamaan heille iloisen joulun.

Inariin ja pohjoisen hiihtokeskuksiin on ollut tungosta tänä talvena 2020. Olimme Inarissa tammikuun viimeisellä viikolla hiihtämässä. Matkan varrella kohtasimme kiinalaisia huoltoasemilla, kauppakeskuksissa ja matkalla lentokentälle. Joillakin oli suojanaamarit. Ensimmäinen koronaepäily kerrottiin olleen Kiinasta tulleella matkailijalla. Epäily osoittautui silloin aiheettomaksi.

Miten nyt Inarin ja muitten  Lapin kuntien terveyspalvelut  kestäisivät suomalaisten matkailijoiden ryntäystä laskettelukeskuksiin. Miten ne kestivät espanjantaudin aikaan. ”Inarin kunnallinen sairaanhoito oli aluelääkärin, sairaanhoitajan , 7 -paikkaisen sairaalan ja apteekin varassa. Sairaala täyttyi nopeasti influenssapotilaista.  Sairaanhoitaja Ylioja ja hänen kaksi apulaistaan sairastuivat pian itsekin. Kullankaivaja Otto Schneider tuli pelastajaksi, lämmitti huoneet, keitti ruokaa ja lääkitsi potilaita.” Anaras – Espanjantaudin tuhot Inarissa.

Ystävyyttä, pyyteetöntä avunantoa, sitä tarvittiin silloin ja tarvitaan tänään.

 

Joululoma Kaamasessa 1954

Kaamasessa 28.12.1954

Rakas Liisa!

Olen Lapissa kuten joulukortista näit. Tulin luokkatoverini Elman kanssa Kaamaseen hänen veljensä koululle. Elman nuorin veli Pauli on myös täällä. Olemme koko joululoman ajan, joten jos sinulla on halua ilahduttaa minua, niin muutama sanakin olisi tervetullut. Haluaisin luonnollisesti tietää, mitä sinne kuuluu, sinulle ja teille muille.

Ihmettelet ehkä, mikä minut lennätti pois kotoa viimeisenä joululomana ennen ylioppilaskirjoituksia. Levoton mieli, joka ei anna rauhaa, vaan täytyy vaeltaa elämän läpi, kunnes hauta kätkee maallisen majan ja sielu pääsee avarammille kentille. Onko sinulla sellainen levoton mieli, joka ei viihdy missään kauan? Jos on, niin sitten tiedät, mikä paiskii minua Maarianhaminaan, Lappiin, sitä väliä sinne tänne.

Odotat kai, että kertoisin sinulle Lapista nyt. Ennätän tehdä sen toisella kertaa. Jotain ehkä kerron, jos osaan. Talvellakin täällä kannattaa olla, entä sitten kesällä. Pääsisinpä joskus kesällä, niin olisi parempi mahdollisuus retkeillä.

Joulupäivän hiihtelin Elman kanssa Palovaaralle. Sieltä löysimme palovartijan majan, jäimme sinne koko päiväksi. Majassa asui pieni lappalaisukko, ystävällinen ja siisti, keitti kahvia vaikka kuinka paljon. En osaa kertoa kaikkea sellaisenaan, mutta ajattele keskelle Lapin vaaraa pieni maja, sinne vielä lappalainen piippuineen ja kahvipannuineen, suloinen lämpö, mökin ympärillä lumiset männyt, hämärä tihenemässä ja sisällä me lantalaiset pienen ystävällisen ukon Reetin kanssa. Sellaista joulupäivää en ole ennen elänyt. Yksistään sen takia kannatti tulla tänne. Aina kannattaa tulla Lappiin ja vaikka mihin. Aina oppii, kokee ja näkee uutta ja mielenkiintoista.

Makaamme penkillä poronnahkojen päällä. Reeti puuhailee pikku kamiinan lämmityksessä, ulkona on pimeä Lapin yö, meillä on lämpöä, on valoa. Mitä muuta kaipaa sillä hetkellä? Kaukana ihmisten luota, joille nykyaika on niin tärkeä, sen kiire ja meno. Ne tuntuvat etäiseltä huminalta. Reetin kahvi alkaa olla valmista, hän kantaa pannunsa pöytään, panee kasvonsa lähelle kuppia, tirkistää, milloin se on täynnä, sillä öljylampun valo ei näytä oikein hyvin, lasi on vähän noessa. Hän käskee meitä juomaan. Itse hän istuu pöydän takana, me istumme vastapäätä. Hän tietää paljon, hän tietää, mitä puhuu, ei hän puhu joutavia. Miehille, jotka tulevat utelemaan hänen oloistaan ja asioistaan, joista tyhmempi puhuisi läpiä päähänsä, vastaa Reeti varovaisesti, myhäilee hiljalleen, mutta arvaan, mitä hän ajattelee. Hän näkee liian selvästi heidän lävitseen. Miehet ovat nuoria, Reeti kyllä osaa käsitellä heidän tapaisiaan. Hän ei tarjoa heille kahviakaan. Vasta kun he ovat lähteneet, tuodaan pannu pöytään.

Saamenkieltäkin Reeti puhuu meille. Hän opettaa sanoja, hän on ymmärtäväinen, huomaamme sen. Reetillä on myös poro. Sitä emme ole vielä nähneet, mutta seuraavalla kerralla ehkä. Sellainen hän on, Reeti Nuorgam, jonka luona vietimme joulupäivän. Reetillämme on pieni musta sauna ja sen hän lämmittää meille, kun menemme joskus yöksi hänen luokseen.

Kello on kolme ja ulkona pimeää. Mitähän kotona tekevät nyt äiti, isä ja sisko ja kaikki tuttavat ja kylänmiehet. ”Tuijotin tulehen kauan” runoilee Leino. Tuli sokaisi silmäni niin, etten kohta näe koko paperia, vain tummat valonläikät liikahtelevat sillä.

Minua ajaa tunne, että minun täytyy kehittyä henkisesti, kehittyä ja kehittyä, mutta millä lailla. Lukeako vain, ei, siihen tarvitaan muutakin. Haluaisin tulla tasapainoisemmaksi. Siksikö juuri haluan matkustaa, nähdä maailmaa päästäkseni eroon omasta ahtaasta elämänpiiristäni ja -käsityksistäni. En tiedä, minä vain en jaksa olla kauan samassa paikassa. Reetin majassa kaikki tuntui olevan kohdallaan. Sellaiseen majaan voi aina paeta, kun muualla tuntuu menevän päin honkia. Silloin se on hyvä paikka. Olla siellä aina on toinen asia. Reetille se sopii, ei minulle, sillä sivistyspaholainen on jonkin verran vaikuttanut elämässäni.

Eilen teimme pitkän hiihtomatkan, noin 15 kilometriä. Tänään olemme olleet kaupassa apuna, kun siellä on käynnissä inventaario.

30.12. Reeti haki meidät poroajelulle.

Pirre

Liisa löysi muuton yhteydessä 50 vuotta myöhemmin kirjeen ja palautti minulle.

Helmikuussa 2010 olin hiihtämässä Inarissa Kiilopäällä. Löysin majapaikan hyllyköstä Laura Lehtolan kirjan Viimeinen katekeetta: opettajana Inarin erämaissa.

Jos Laura Lehtola ei olisi kirjoittanut kirjaansa, en olisi tiennyt, mitä elämä on ollut näillä kairoilla vuosikymmeniä sitten. Enkä olisi tiennyt, mikä merkittävä historian jakso päättyi tuon vuoden 1954 elokuussa, jolloin vietimme luokkatoverini Elman kanssa joululomaa Kaamasessa. Kirkon vuosisatainen koulumuoto lakkasi elokuussa Partakossa, kansakoulu aloitti syyskuussa. Nyt hiihtelen hangilla ja ihastelen Lappia. Laurakin hiihteli suksilla, kulki porokyydillä, veneellä, jalkaisin, ylitti järviä ja tuntureita. Hän toimi 40 vuotta seurakunnan kiertävänä opettajana, katekeettana, kulki Inarin erämaissa talosta taloon, opetti lapsille lukemista ja laskentoa, uskontoa ja laulua. Mukana kulkivat varusteet, kirjalaukku, helmitaulu, matkaharmoni ja talttumaton mieli. Eikä siinä kaikki. Hän tarvitsi kaikkia mahdollisia taitoja, mitä noissa olosuhteissa voi kuvitella. Hämmästelen kun luen. Haasteita elämä todella toi ja niihin oli vastattava. Koulua pidettiin taloissa, joihin oman talon lasten lisäksi tuli lapsia lähitaloista. Opettaja toimi tarvittaessa emännän ja isännän apuna metsätöissä, poromiehenä, eläinlääkärinä, kun lehmä sairastui poikimahalvaukseen tai lääkärinä, auttamassa maailmaan tulevia ja lähteviä.