Luonto ja ihmismieli

Ajatuksen voima on mahtava voima. Kieli, mieli ja ruumis muodostavat kolmiyhteyden. Ihmisen aivoissa vilisee tuhansia mielikuvia päivittäin. Jos ne ovat pääosin myönteisiä, ne vaikuttavat mielialaan ja ruumiissa terveyteen. Juttelin äskettäin itseäni vanhemman ihmisen kanssa. Hänen elämäntarinansa puhutteli. ”On kiitollinen mieli”, hän sanoi monta kertaa. Muistan koulutuksen, jossa kokeilimme harjoitusta: Muuta kieltäsi, muuta mieltäsi. Sanoimme ensin lauseen kielteisessä muodossa, sitten myönteisessä. Kuulostimme sanojen vaikutusta. Kun muutan kieltäni, vaikka sisäistä puhetta itselleni myönteiseksi, muutan mieltäni ja se tuntuu ruumiissakin.

Kaikenlaisia koulutuksia olen vanhalla iälläni harrastanut. Yksi on Madam Katarian kehittämä nauruterapia eli naurujooga. Nauru on hölkkää sydämelle ja naurulla on vaikutus terveyteen, jo minuutin naurulla. Kun hymyilemme, tuntuu hyvältä ja kun tuntuu hyvältä, hymyilemme. Lapset ovat meille esikuvana monin tavoin, myös nauramisessa. Mihin katoaa ja vähenee aikuisten nauru  aikojen saatossa.

Kerran odottelimme sairaalassa lapsenlapsen pääsyä osastolta kotiin. Silloin lähtö viivästyi. Syynä oli sairaalaklovnin käynti osastolla. Hän oli  tuomassa iloa ja naurua ja hyvää mieltä lastenosastolle. Klovnitohtoreita on jokaisessa yliopistollisessa sairaalassa lasten- ja nuortenosastoilla. He  ovat esiintymisen ammattilaisia. Tohtoreiden työkalupakista löytyy taikatemppuja, yleistä hölmöilyä ja musisointia. Sairaalaklovneille on myönnetty kolmisen vuotta sitten valtionpalkintokin. Iloa ja naurua tarvitaan.

Luin aikoinaan mielenkiinnolla Ilkka Vartiovaaran teoksia ja seurasin hänen elämäänsä ja taisteluaan sairautta vastaan. Puutiaisen aiheuttama borrelioosi vaikutti hänen elämässään lamaannuttavasti. Tautia ei tunnistettu riittävän ajoissa eikä hoitoa osattu antaa. Vuonna 1995 hän kirjoitti kirjan Delfiinin laulu. Hän kertoo kirjassa mielikuvitushuoneesta. Hän palautti mieleensä elämänsä onnellisimmat hetket. Kipujen saartaessa hän palasi mielikuvissaan noihin hetkiin. Vaikuttava on kuvaus lapsuuden unelmasta eli aamusta Suurilla Pyramideilla, auringon noustessa, 25 vuotta aikaisemmin, lapsuus- ja poikavuosien haave toteutuneena: ”Olen hyvin onnellinen.”

Ilkka Vartiovaara loi käsitteen mielikuvantaminen. Siitä hän kirjoitti ja sitä lääkärinä suositteli, myönteisten mielikuvien vaikutusta terveyteen.

Luonto puhuttelee ja vaikuttaa mieleen. Muistan runon Lapin luonnosta. Sen esittäjä sanoi meille kuulijoille: ”Sulkekaa silmänne.” Saimme kuvitella mielessämme runon meille kertomia näkymiä. Kiitin jälkeenpäin runon kirjoittajaa ja esittäjää hänen oivalluksestaan. Silmien sulkeminen loihti näkymät, itsellekin tutuista ja vaikuttavista tunturimaisemista.

Lokakuun puolivälissä katselen ihmetellen ja ihastellen värejä luonnossa. Jos olisin taiteilija, maalaisin ikkunasta avautuvaa näkymää. En ole ja pyrin tallentamaan ruskan väriloiston  mielikuvantamalla.

Viimeöinen uneni mietityttää. Olin taidenäyttelyssä. Olin nuori ja syvennyin innostuneena taulujen näkymiin. Muuan varttunut ihminen seurasi minua ja aloitti vuoropuhelun kanssani. Sen sisältö oli lyhyesti, että hän nuorena osasi katsoa eri tavalla ympäristöä, näki ja tajusi sellaista mihin ei enää kykene. Mietin unen sanomaa. Kertooko se minusta itsestäni nyt ja nuorena? Kertooko se myös, että ikä ei ole lineaarinen vaan syklinen? Vastapäätä ovat kaikki ikävaiheet kun ikää karttuu. Onko unessa myös haavetta palaamisesta johonkin menneeseen?

En aio valittaa lähestyvää kaamosaikaa, päivien lyhenemistä, valon vähenemistä. Lepoa tarvitsee ihminen, niin myös Luojan luoma luonto voidakseen herätä uuteen kukoistukseen. Olemme aina vastapäätä jotakin. Yön valta väistyy päivän tieltä, / ja kevät nousee, juhla auringon ( Virsi 576).

Ja taas minä muistan runon, jossa Lin Jutang vertaa ihmisen ikäkausia luontoon.

Pidän keväästä, mutta se on liian nuori. /  Pidän kesästä, mutta se on liian ylpeä. / Niinpä pidän syksystä, / koska sen lehdet ovat kellahtavat, / sen sävy kypsempi  ja värit rikkaammat. / Ja siinä on pisara surua. / Sen kultainen rikkaus ei  puhu kevään viattomuudesta /  eikä kesän voimasta, / vaan lähestyvän vanhuuden kypsyydestä ja lempeästä viisaudesta. / Se tietää elämän rajoitukset   ja on tyytyväinen.

 

 

Mene tunturiin

Unessa etsin ratkaisua johonkin kysymykseen. Jossakin on viisas mies, joka tietää. Lähden etsimään miestä. Tulen rakennukseen, jonka ulkopuolelle en jouda pysähtymään. Etsin miestä sisältä. Tulen huoneeseen. Huonekalut ovat tyylikkäitä, seinillä on arvokkaita tauluja. Tekijä on venäläinen, nimenkin kuulen, mutta unohdan. Taulu ei ole myytävissä mistään hinnasta.

 Mies neuvoo minua: – Pitää mennä syvälle. Hänellä on jonkinlainen puuesine, jonka hän painaa alaspäin ja näyttää, kuinka voi mennä syvälle. Mies ei neuvo enempää. Itseni on löydettävä ratkaisu kysymykseeni. Aamulla katson kalenterista merkinnän: jouluna Lapin viikko. Kirjoitan paperille sanat: kevät, kesä, syksy, talvi. Mene tunturiin.

Ahonpää jouluna 2015. Kuva Henry Myllylä

Lapissa joulupäivänä 2005 lumipeite on painanut vaivaiskoivut entistäkin nöyremmiksi. Ne kumartuvat maahan saakka. Kuuset ovat valmiiksi sypressimäisiä, kapeita, säästävät voimia, etteivät murru täällä pohjoisessa.

Liikun kuin taidenäyttelyssä eteenpäin. Ihmeellisiä nämä teokset! Joltakin suunnalta muistuttavat eläimiä, toiselta ihmishahmoja tai mielikuvitusolentoja. Karhuemon päällä lepää rentona alaston valkoihoinen ihminen kädet ja jalat ojossa. Lintu, olisiko riekko, istuu terhakkaana siivet supussa ja naali, voi yhtä hyvin olla susi tai kettu, nuuskii jälkiä kuono maassa ja iso peikon koura kurkottaa sormet harallaan ilmaa, pieni pyöreä pää pilkistää ison olennon hartioilla ihmettelevänä.

Taidenäyttely tämä on parhaimmillaan. Liu’un eteenpäin ja katson oikealle ja vasemmalle. Tämä on ainakin yhtä hyvä kuin Nasan avaruusnäyttelyn yhden päivän kierros tai Louvre, jossa olisi tarvittu viikkoja aikaa tutustua edes pintapuolisesti taideaarteisiin. Yksi päivä riitti tutustumiseen vain yhteen huoneeseen, siihen, jossa Mona Lisa katseli ylhäältäpäin arvoituksellisena suojalasin takaa. Tai tämä on enemmän kuin Eiffel–torni tai Empire State Building tai delfinaario, jossa katsojan tarvitsi vain seisoa paikallaan lattialla, joka liikkui ja kuljetti ympäri näyttelytilaa. Minäkin liu’un nyt samalla tavalla suksilla suurenmoisessa näyttelytilassa enkä väsy katsomiseen. Valo ja pimeys leikkaavat toisiansa. Pimeys heti valon takana, pimeä metsä, katse ei tavoita mitä siellä on.

Olen niin lumoutunut näyttelystä, että en muista nostaa katsetta ylöspäin. Vilkaisen taivaalle vasta kun irrotan sukset jalastani näyttelykierroksen päättyessä ja lähden kiipeämään lumihangessa jyrkkää mäkeä ylös majalle. Katson uudestaan. Taivaalla on tiheässä vieri vieressä tähtiä. Kirkkaana näkyy Otava ja pohjantähti, seulaset, pieni karhu. Nasan avaruustutkijat ja CCN -tornin tai Eiffel–tornin arkkitehdit ovat suurten luomusten luojia. Tässä minä saan katsella Luojan suuria töitä keskellä Lapin erämaata jouluiltana. Tähti, suurempi muita.

Tapaninpäivänä. Hengitän sisään Lapin luontoa. Joulukuun alussa kaamoksen sininen hämärä laskeutuu näille korkeuksille. Kaamoksessa ei ole pimeä yölläkään. Luen lehdestä että sininen hämärä syntyy lumesta heijastuvan kuun, tähtien ja revontulien valosta. Valkoinen lumi ei ole valkoista. Auringon kajo taivaalla sinisen ja punaisen eri sävyissä värjää myös hangen.

Hiihtelen tänään yksin, omassa tahdissa. Vauhti on minulle sopiva. Ohittajia on, mutta se ei haittaa. Luonto on levossa, puut liikkumatta lumipeitteen alla. Lepo, sitä täällä on. Itsessäkin sen huomaa. Kun on levossa, ehkä jokin liikkuu syvällä roudan alla. En yritä, odotan mitä tulee. Hylkää entinen ja aloita alusta.

Maaliskuussa 2006 viikon sää vaihteli laidasta laitaan. Tunturiin uskaltautuivat vain uhkarohkeat. Ylhäällä tuuli oli rajua. Valkoiset nenänpäät ja posket kertoivat paleltumista. Tapahtui eksymisiä sakeassa tuiskussa kun hyvin auratut ladut umpeutuivat ylhäällä ja rastit katosivat näkyvistä. Ympärillä oli vain lumipyörrettä. Nilanpään latukahvilassa tytöt kertoivat hiljaisella äänellä kuolemasta, joka tapahtui aivan latukahvilan vieressä jokin aika sitten. Kolme uhkarohkeaa lähti siitä huolimatta uhmaamaan tuntureita. He vetivät myrskypipot kasvojen suojaksi. Me lähdimme laskettelemaan alas Muotkan majan suuntaan. Ylhäällä latu oli ummessa. Piti hiihtää vauhdilla, että ei paleltunut.

Edellinen ilta oli elämys. Auringon monimuotoisuus ja värimaailma ennen kuin aurinko painui horisonttiin! Sen jälkeen vielä kullalta hohtava taivaanranta, joka punersi edessä näkyvät tunturit purppuraan. Seisoin ladulla ja katselin taakseni aurinkoa, kuuntelin tuulenkohinaa ja hiljaisuutta, jonka sen laantuminen aiheutti. Tuuli tuli kaukaa, voimistui ja häipyi kohisten ohitseni, sitten tuli hiljaisuus. Hetken kuluttua etäältä kuului taas kohinaa, kuin kaukainen liikenteen virta, se lähestyi ja voimistui, tuli lähellä paikkaa, jossa seisoin, hyppäsi ohitseni ja lempeästi kohisten häipyi. Siinä seisoessani aurinko muutti väriään, sen kehrä muuttui koko ajan, purppuraa, kultaa, violettia. Hiihtolatu hohti kullanpunaisena, violettina.

Seuraavana päivän aamuna ihannesää, aurinkoa, sopiva pakkanen. Hiihtelin yksin kurun reunaa laavulle. Helsinkiläinen päiväkotiryhmä siellä. Iloista meininkiä. Paluumatkalla yllätti tuisku. Nilanpäältä laskettelin alas näkemättä latua. Miten olisin nähnyt. Sitä ei ollut. Oli vain latupohja. Edelläni hiihti mies, jonka tumma puku erottui, sitten sekin katosi. Kun olin alamaissa, selkeni taas.

Kyllä aamut ovat erilaisia. Katson ulos ikkunasta. Tuuli puistelee mäntyjen latvuksia. Katolta pöllähtää sakea lumipilvi ikkunoiden eteen. Jääpuikot räystäällä ovat tänä keväänä ennätyksellisen pitkiä. Pisin metri kaksikymmentä. Se on melkein kiinni ikkunan alla olevassa lumikinoksessa. Jääpuikot ovat kuin urkupillit, väärinpäin vain.

Tuleeko tästä päivästä hiihtopäivä? Tunturiin ei ole menemistä, jos on kova tuuli ja pyryttää. Näkyvyys voi kadota hetkessä. On minulla siitäkin kokemuksia. Mihinkä asti ovat selvinneet ne kaksitoista ihmistä, jotka eilen lähtivät rinkat selässä matkalle Luirojoelle ja sieltä Lankojärvelle ja vielä eteenpäin? Osa matkalaisista oli ensikertalaisia. Kun ohitin heidät tauolla tunturin kupeessa, hiki virtasi jo monilla.

Entä missä on mies, jonka kohtasin myöhemmin ladulla? Ensiksi miehestä näkyi leveälierinen hattu ja nauravat kasvot. Seuraava havainto oli miehen koko, pitkä ja harteikas. Syntyikö vaikutelma taakasta, jota hän kantoi selässään?  Mies oli kiivennyt mäen päälle ja tuli suoraan kohti kädessään pieni digikamera. Kahden tulitikkulaatikon kokoinen kamera miehen kämmenellä hymyilytti.

-Saanko pyytää ottamaan minusta kuvan nyt kun olen vielä elossa. Tuskin tällä matkalla on enää vastaantulijoita. Sanoi ja nauroi.

Otin kuvan ja otin toisenkin. Mies kiitti ja lähti jatkamaan matkaa. Kääntyi vielä katsomaan taaksensa, sillä olin kysynyt matkan päämäärää.
– En halua suunnitella tarkkaan. Haluan irti arjesta ja työstä viikoksi. Ilmoitin meneväni Luirojoelle kun jokin päämäärä piti ilmoittaa hiihtokeskukseen. Sanoi ja meni. Onnellinen mies.

Onnellisia olimme mekin maaliskuun viikolla 11 nyt vuonna 2017 hiihdellessämme Saariselän maisemissa. Viisaan miehen ansioitako on, että olemme eri vuodenaikoina hiihtäneet ja vaeltaneet tunturissa lukuisia kertoja. Luonto on ihmeellinen neuvonantaja.