Mikä kirjassa vaikuttaa?

Asuin lapsuuteni maalaispitäjässä, lähin kaupunki oli Kokkola. Kirjakauppaa ei siellä vielä ollut, ei
myöskään koulun kirjastoa. Kirjoja sain jokaiselta kaupunkimatkalta tuliaisina äidiltä. Aluksi
satukirjoja ja suurena aarteena myöhemmin Anni Swanin kirjat, joista rakkain minulle oli Pikku
pappilassa. Samaistuinko silloin Pikku pappilan Ullaan, jonka kotiin muutti orpo poika Mark. Olin
viisivuotias kun kotiini muutti orpo poika Yrjö, josta tuli minulle läheinen. Suuri onni kohtasi
minua nuorena ylioppilaana kun lähdin opiskelemaan Helsinkiin. Pääsin käymään Anni Swanin
luona hänen Kruunuhaan kotiinsa. Opiskelijaystäväni kanssa talutimme miesten polkupyörää, jonka
tangolla istui liikuntavammainen Helli. Hän oli lapsena kirjoittanut Anni Swanin toimittamaan
Sirkka-lehteen ja päässyt aikuisena toteuttamaan haaveensa vierailusta.

Mika Waltarin Kaarina Maununtyttären äiti toi kaupunkituliaisina, kun olin kymmenvuotias.
Kaarinan kohtalo vetosi minuun samoin kuin Pikku pappilan Ullan aiemmin. Köyhä
neljätoistavuotias tyttö pääsi asumaan kuninkaanlinnaan ja kruunattiin myöhemmin kuningattareksi.
Kävin kansakoulua, jossa meillä alempiluokkalaisilla oli hiljaista työskentelyä samaan aikaan kun
ylempiluokkalaisilla oli esimerkiksi historian tunti. Tein tehtäväni nopeasti voidakseni kuunnella
Ruotsi-Suomen historiaa, niitä aikoja, jolloin Erik-kuningas hallitsi.

Syvimmin järisytti kirja, jota luen uudelleen ja uudelleen. Vuonna 1974 kävimme puolisoni kanssa
Dachaun keskitysleirillä Saksassa. Voin vieläkin nähdä leirin, sen polttouunit, valokuvat, jotka
kertovat karua totuutta. Mustanharmaana palautuu mieleen keskitysleirin piikkilanka-aidan sisällä
vietetty päivä. Ostin Viktor E. Franklin kirjan Ihmisyyden rajalla, jonka Kustannusosakeyhtiö Otava
julkaisi suomeksi vuonna 1978. Minun lukiessani vielä satuja ja Anni Swanin kirjoja ja
perehtyessäni Ruotsi-Suomen historiaan maailmassa oli tapahtunut jotain näin käsittämätöntä.
Kerroin kirjan sanomasta aikuisopiskelijoilleni, lainailin sitä ja kirja unohtui jonkun kirjahyllyyn.
Kiinnostuin Franklin kehittämästä logoterapiasta. Ostin nidotun kirjan uusintapainoksen vuonna 2006

Oman elämän ja monien muiden kokemukset ja koettelemukset sekä kirja Ihmisyyden rajalla
kulkivat nyt rinnakkain. Luin, alleviivasin tekstiä, uudelleen ja uudelleen luin alleviivaamiani kohtia
ja alleviivasin lisää. Hakeuduin lyhyelle logoterapia-kurssillekin. Ihmisyyden rajalla on pieni kirjanen, mutta painava. Se jakautuu kahteen osaan, keskitysleirikokemuksiin ja logoterapian peruskäsitteiden esittelyyn.

Dachaun keskitysleiri 1974

Kärsimys ei ollut vierasta Pikku pappilan ihmisille enempää kuin Kaarina Maununtyttärelle ja Erik kuninkaalle. Kaarina kärsi mutta hän löysi tarkoituksen elämälleen Erikin viruessa vankiloissa. Hän osasi lohduttaa. Hänellä oli annettavaa rakastamalleen ihmiselle. Aivan saman ajatuksen löydän Franklin kirjan logoterapiaa käsittelevästä osasta. Kun ihmisellä on minkä takia elää, hän kestää äärimmäisissä olosuhteissa. Kun toivo katoaa, luhistuminen voi tapahtua nopeasti. Franklin mukaan logoterapian keskeinen idea on motivaation löytäminen elämälle ja ihmisen perimmäinen valinnanvapaus kaikissa olosuhteissa: vapaus valita omat reaktionsa, oma suhtautuminen olosuhteisiin. Mitä meillä on annettavaa elämälle, ei niin, että mitä elämä antaa meille. Olin ystävän hautajaisissa. Puolisonsa kuolemaa sureva mies näki kärsimyksensä tarkoituksen. ”Jos minä olisin kuollut ensin, vaimo ei olisi kestänyt sitä.”

Tarina: Viktor E. Frankl (1905 – 1997), psykiatri, joutui toisen maailmansodan aikana vuosiksi
keskitysleireille. Keskellä mieletöntä ihmisarvon riistoa hän pohti, mikä saa ihmiset pysymään
järjissään ja miksi toiset selviävät paremmin kuin toiset. Hän tuli tulokseen, että ratkaisevaa on,
pystyykö ihminen löytämään tarkoituksen elämälleen. Se on Franklin kehittämän logoterapian
keskeinen ajatus.

Oulu 19.1.2023

Pirkko Myllylä

Ihmisyyden rajalla

Teos: Viktor E. Frankl, Ihmisyyden rajalla, suomeksi 1978

Tarina: Viktor E. Frankl (1905 – 1997), psykiatri, joutui toisen maailmansodan aikana vuosiksi keskitysleireille. Keskellä mieletöntä ihmisarvon riistoa hän pohti, mikä saa ihmiset pysymään järjissään ja miksi toiset selviävät paremmin kuin toiset. Hän päätyi tulokseen, että ratkaisevaa on, pystyykö ihminen löytämään tarkoituksen elämälleen. Se on Franklin kehittämän logoterapian keskeinen ajatus. Ote on kirjan takakannen tekstistä. Logos merkitsee kreikankielessä tarkoitusta.

Vuonna 1974 kävimme puolisoni kanssa Saksassa Dachaun keskitysleirillä. Voin vieläkin nähdä leirin, sen polttouunit, valokuvat, jotka kertovat karua totuutta. Mustanharmaana palautuu mieleen keskitysleirin piikkilanka-aidan sisällä vietetty päivä. Ostin Viktor E. Franklin kirjan Ihmisyyden rajalla heti sen ilmestyttyä suomeksi. Kadotin kirjan. Kirjasta jäi mieleen joitakin voimakkaita kuvia kuolemanvaaran leijuessa jatkuvasti leirin yllä.  Leipäpala taskussa ojaa kaivaessa ja sen koskettelu hellästi paleltunein sormin ja palan nipistäminen suuhun. Toisaalta sisäisen elämän ja mielikuvien voimistuminen, keskustelu vaimon kanssa, vaimo oli läsnä, vastasi hänelle. Sen totuuden tajuaminen, että rakkaus on perimmäinen päämäärä, johon voi pyrkiä. Lasta odottava 24-vuotias vaimo oli ehkä jo kuollut toisella leirillä. Salzburgin vuorien kauneus, kun niitä katsoi junan kalteri-ikkunoiden takaa matkalla Auschwitzista Dachaun leirille. Vuosien aikana luin monia muitakin keskitysleirien kokemuksiin liittyviä kirjoja, kunnes en enää halunnut lukea yhtäkään.

Heräte lukea uudelleen Franklin kirja syntyi kesällä 2006, kun vierailimme Prahan juutalaisessa museossa. Entisen Pinkasin synagogan valkoisille seinille on kirjoitettu 77 297 keskitys- ja tuhoamisleireillä kuolleiden tsekkiläistaustaisten juutalaisten nimet, syntymä- ja kuolinajat. Museon toisessa kerroksessa oli näyttely Terezinin keskitysleirillä olleiden lasten piirustuksista. Tummia sävyjä mutta myös toivon värejä vapautumisesta.

Frankl kertoo kokemuksia keskitysleirin elämästä ja pohtii, mikä saa ihmisen toimimaan niin kuin hän toimii. Vangilta tuhottiin harhakuvat yksi toisensa jälkeen, lopulta hän oli numero ilman nimeä. Itselleen hän antoi lupauksen, ettei tekisi itsemurhaa juoksemalla piikkilanka-aitaan. Frankliltä takavarikoitiin Auschwitzin leiriin vietäessä käsikirjoitus, joka oli valmis julkaistavaksi. ”Olen varma siitä, että tämä menetetyn käsikirjoitukseni uudelleen muovaaminen Baijerin keskitysleirin pimeissä parakeissa auttoi minua voittamaan menehtymisen vaaran” (s.96). Kun toivo katoaa, luhistuminen voi tapahtua nopeasti. Siksi vangeille pyrittiin antamaan sisäistä voimaa osoittamalla heille jokin tulevaisuuden päämäärä. Kun ihmisellä on minkä tähden elää, hän kestää äärimmäisissä olosuhteissa. Frankl lainaa useissa kohti Nietzschen ajatusta: ”Se jolla on miksi elää voi kestää melkein minkä tahansa miten.” Ja ”Kärsiminen lakkaa eräässä mielessä olemasta kärsimystä sillä hetkellä kun se löytää tarkoituksensa” (s.103).

Franklin mukaan ihmisellä on toiminnassaan valinnanvapaus kaikissa olosuhteissa: vapaus valita omat reaktionsa, oma suhtautuminen olosuhteisiin. Hän muistaa ihmisiä, jotka kulkivat parakeissa ja lohduttivat toisia, antoivat pois viimeisen leipäpalansa.

Ei sillä ole niinkään merkitystä mitä me odotamme elämältä, vaan on kysyttävä, mitä elämä odottaa meiltä. Elämä on lahja, mutta se on myös laina. Koska laina-aika aina päättyy, ei ole yhdentekevää, miten sen käyttää.