Kuunteluoppilas

”Kerro mummu, kun sinä olit lapsi”, pyysi uudenvuoden vieraaksi kotiimme tullut pieni tyttö.

Ja minä kerroin, kun lapsena etsimme kananmunia. Kanat olivat munineet ulkorakennuksen alle. Naapurin Kaukon kanssa menimme elosuojaan paistamaan kananmunia ja sytytimme elosuojan tuleen. Aikuiset muodostivat ketjun kaivolta elosuojaan ja sammuttivat alkavan tulipalon. Sisareni muisteli aikuisena, että hän pääsi koulusta aikaisemmin kotiin, koska kotonani oli tulipalo.

Katolle kiipeäminen oli uroteko, jota aina muistelen lastenlapsille ja sitä nytkin muistelin. Sisartani pidettiin edelläkävijänä ja rohkeana ja kiipesin hänen perässään tikapuita pitkin talon katon harjalle. ”Et se sinä kiivennyt katolle”, yksi tädeistäni sanoi myöhemmin. Mutta minä muistan, kun istuin jyrkän katon harjalla ja navetan rakennustyömaalla ollut setä tuli hädissään auttamaan meidät alas.

Kun olin lapsi, ei ollut erikseen lasten pyöriä. Opettelin ajamaan äidin pyörällä ja opinkin. En osannut jarruttaa. Onneksi oli perunakellarin katto, johon pyörä pysähtyi.

Kerroin, kun pääsin kuunteluoppilaaksi yhden päivän ajaksi isosiskoni luokalle. Kuvailin koulun peräseinällä olevia puolapuita, joille voi kiivetä. Voimistelusali oli näin valmis ja paras muistoni on kun marssimme opettajan perässä ja lauloimme: ”Ken pojat tahdissa astua taitaa, suorana selkä ja pystyssä pää.”

Kerro, kun sinä olit kahdeksanvuotias, pyysi nyt kahdeksanvuotias tyttö.

Vieläkin voin palauttaa mieleen sen tunnin, jota muistelin lapsenlapselleni. Opettaja kertoi mielenkiintoisesti Joosefin tarinaa ja minä kuuntelin herpaantumatta. Niin kuunteli nyt kuunteluoppilaanikin kertomusta. Miten veljet olivat kateellisia Joosefille ja miten lopulta Jumala johdatti Joosefin elämää ja pelasti egyptiläisiä nälänhädästä ja miten Joosefin veljet tulivat hakemaan viljaa Egyptistä ja isä Jaakobkin tuli. Joosefin tarina oli minusta ihmeellinen ja meni yli ymmärrykseni.

Sitten alkoi Raamatun lukeminen Raimo Österbergin toimittamasta Kodin kuvaraamatusta. Sitä en ole lahjoittanut kenellekään. Tyttö kuunteli ja makasi kerrossängyn yläosassa, katsoi aina kuvat ensin ennen seuraavaa lukua. Minä istuin jakkaralla ja luin. Lue lisää, hän pyysi, kun aioin lopettaa. Jossakin vaiheessa panin merkin kirjan väliin. Jatkoimme jo seuraavana aamuna kirjan lukemista. Vanhan Testamentin jälkeen aloitimme Uuden Testamentin lukemisen.

Hän kuunteli, katsoi kuvia ja minä luin. Aina joskus hän kysyi jotakin. Mitä tarkoittaa evankeliumin kirjoittaja, hän kysyi, kun publikaani Leeviä kutsuttiin Matteukseksi. Ja mitä tarkoittaa ihmisten kalastaja? Se on vertauskuva, aloitin. Tarkoittaako se, että ihmiset uskoisivat Jumalaan? Olin lukenut, kuinka Henki vei Jeesuksen erämaahan Paholaisen kiusattavaksi ja Jeesus käski kiusaajaa menemään pois hänen luotaan. Nyt sinä sanoit kirosanan, hän kommentoi.

Mitä kaikkea tuo pieni tyttö mietti, kun hän keskittyneenä kuunteli. Yhtäkkiä hän kysyi: ”Miten kaikki tuo on voitu kirjoittaa Raamattuun?”

Selitin ja selitimme mitä osasimme. Meitä oli lopulta kolme aikuista vastaamassa lapsen kysymyksiin. Raamatun tapahtumia on kerrottu sukupolvelta toiselle suullisena perimätietona, selitimme. Myöhemmin on löydetty papyruskääröjä, joihin niitä on kirjoitettu. Jeesus syntyi kansan keskuuteen, jossa oli jo kirjoitustaito. Vanha Testamentti on kirjoitettu hepreaksi, Jeesus puhui itse arameaa. Uusi Testamentti on kirjoitettu kreikan kielellä. Esimerkiksi apostoli Paavali kirjoitti kirjeitä kreikankielellä tai hän saattoi sanella niitä. Kerroin, että minulla on kreikan- ja saksankielinen Uusi Testamentti kirjahyllyssä, Novum testamentum graece et germanice, painovuosi 1954. En ymmärrä kreikkaa, mutta kirja on minulle arvokas.

Raimo Österberg kirjoittaa lukijalle: ”Kodin kuvaraamattu on erityisesti lapsille ja nuorille suunnattu kirja. Sen tavoitteena on antaa kokonaiskäsitys Raamatun rikkaasta sisällöstä lyhyiden ja helposti ymmärrettävien kertomusten kautta. Kirjan jokaista kertomusta elävöittää kuva, jonka pyrkimyksenä on tukea kerrontaa ja havainnollistaa Raamatun maiden elämää, tapoja ja kulttuuria.”

Ei vain lapsille ja nuorille, ajattelen. Kuvaraamattu palvelee kaikenikäisiä lukijoita. Sitä voi tutkia yhdessä lasten kanssa ja yksinään. Se rohkaisee tarttumaan myös Raamattuun. Agricola käänsi aikoinaan Raamatun suomen kielelle. Kodin kuvaraamattu on käännetty englanniksi ja näin se tavoittaa lapsia ja nuoria ja vanhempia laajoilla alueilla.

Lapsi alkavan vuoden vieraana johdatti minut Raamatun kirjoitusten äärelle. Saimme kumpikin olla oppilaina.

Filippus julistaa evankeliumia etiopialaiselle hoviherralle. Kuva Raimo Österberg

Taiteilijan talossa

Halusin tavata kirjailijan. Lähdin etsimään häntä taiteilijan talosta. Oli vuosi 2006. Matkalla lauloi mustarastas, vaikka oli vielä talvi. Päivä oli keväinen. Olisiko se erehtynyt vuodenajasta vai halusiko se laulullaan kertoa, ketä taiteilijan talossa oli vierailemassa.

Mustarastaan huilumainen ääni kertoi oikein. Taloon oli kokoontunut sukua, laulavia ja soittavia ihmisiä. Heidän esivanhempansa olivat laulaneet omaksi ilokseen ja Luojansa kunniaksi. Jälkipolvi jatkoi esi-isiensä tiellä, kehitti lahjojansa ammateiksi saakka. He sanoittivat ja sävelsivät, lauloivat ja soittivat, tanssivat ja näyttelivät. Joku lausui isänsä kirjoittamia runoja. Kultakurkun laulu hiljensi kuulijat. Kuuntelin ihmeissäni ja ilokseni, minä sivullinen, taidoissani taitamaton.

Pienellä nurkkapöydällä oli kuvakirja. Selailin kirjaa, katsoin sen kuvia. Tarina kertoi rohkeasta pikku tytöstä, sodasta, yksinäisyydestä, surusta, ilosta, ystävyydestä, sairaudesta, tytön pitkästä, pitkästä matkasta pois sodan keskeltä. Kuvittaja olisi kuuluisa taiteilija, vaikka ei olisi kuvittanut kuin tämän yhden kirjan, ajattelin. ”Itken joka kerta kun luen lastenlapsille kirjaa ja katson kuvia”, sanoi vierelläni taiteilijakodin isäntä, itsekin lapsille kirjoittanut. Kuvien ja värien kautta välittyivät lapsen tunteet katselijalle, pysähdyttivät, puhuivat kieltä, jota minäkin ymmärsin.

Äkkiä mieleni teki päästä kuvataiteilijoiden taloon. Vaikka näkisin vain yhden taulun, joka pysähdyttää, kannattaa mennä, ajattelin. Halusin nähdä tauluja, jotka havahduttivat katsojaa, saivat tuntemaan, herättelivät niin kuin tuon lastenkirjan kuvat. Löysin sellaisen ison taiteiden talon ylimmästä kerroksesta. Pysähdyin taiteilijan omakuvan eteen, jonka hän oli maalannut vuotta ennen kuolemaansa. Edessäni näin kasvot, joiden katse oli suunnattuna alas sivulle, näkymättömään, rajalle. Vain muutamalla tummasävyisellä vedolla oli kuvattu oleellinen. Kasvoille lankesi syvä varjo, himmeä valo taustalla ainoana värisävynä kuin aavistus jostakin rajan takana.

Laskeuduin portaat alas talon alimpaan kerrokseen, sinne, missä oli Enkelipolku. Enkelit pyrähtivät toisen maailmansodan jälkeen enkelitaiteilijan töihin kuin itsestään, aluksi rosoiselle löytöpuulle. Värikkäät enkelit, tulipunainen, sininen, vaalea purppura, siunaava enkeli ja lohduttava enkeli olivat kyllä vaikuttavia, myös maanvärinen enkeli, mutta eniten minua puhutteli musta-asuinen sureva enkeli, joka oli painunut kumaraan siipiensä suojaan ja pääsiäisenkeli viheriöivä oksa kädessään. Kuolema ja ylösnousemus.

Olin vaikuttunut näkemästäni ja kokemastani. Kirjailijaa en ollut löytänyt. Luulin tapaavani hänet taiteilijan talossa. Hänen taitoaan kuvata vähin elein lapsen kokemusmaailmaa, lapsen tässä ja nyt hetkessä elämistä, olin ihastellut. Olin miettinyt arkisten asioiden ja tekemisten tai ympäristön tarkkaa kuvaamista hänen kirjoissaan. Olisi tehnyt mieli kysyä jotakin.

Luovuin ajatuksesta löytää hänet ja lähdin matkalle maisemiin, jotka kertovat eletystä historiasta, menneitten sukupolvien työstä. Valtateiltä poikkesin kapeneville teille ja kujille, mäkien ja metsien keskelle, peltoaukioille. Näin vanhoja puutaloja ja tiilirakennuksia. Ajattelin ihmisiä, joitten tiesin asuneen ja tehneen työtä seudulla, lapsia, nyt jo vanhuksia tai kuolleita, joitten tiesin eläneen täällä. Löysin meren rannalta muinaisen tiilitehtaan murentuneita tiilenkappaleita ja otin muistoksi.

Matkalla poikkesin taloon, jonka ikkunoista näkyi valoa. Pihalla oli auto. Joku oli talossa.

Tulin jonkinlaiseen verstaaseen, jossa oli pinottuna puisia laatikonmallisia tuotteita. Huone oli niin täynnä näitä laatikoita että liikkuminen oli vaikeaa. Huoneen perällä mies liimasi kapeaan puusuikaleeseen liimaa ja liitti sen puristimilla aikaisemmin liimaamiinsa puusuikaleisiin. Ahavoituneilla kasvoilla viivähti hymy. Jotakin harrasta oli tuossa miehessä ja hänen työskentelyssään. Ja jotakin arjen lämpöä hänestä huokui eikä se johtunut yksistään lämpimän harmaasta villapuserosta eikä kotoisesta ruutupaidasta tai housuihin tahrautuneesta valkoisesta liimasta.

Mies kertoi työstään verstaassa. Näennäisesti yksinkertainen puukappaleen liimaaminen oli osa suurta kokonaisuutta. En tajunnut kuin murto-osan tietokoneen näytöltä avautuvista piirustuksista ja miehen selityksestä. Sen tajusin, että työ on vuosien työ ja vaatii työhön ryhtyvältä pitkäjänteisyyttä.

Yksinkertaisempaa minulle oli keittää kahvit. Löysin avatun kahvipaketin ja muun tarpeellisen. Pöydällä oli kertakäyttömukeja, piparkakkuja ja leipää.

Liikkuminen, liike ja unet. Niistä keskustelimme kahvipöydässä. Liikkuminen liikuttaa mieltä, avaa portteja. Samoin uni. Oikeastaan vain totesimme näin olevan. Jälkeenpäin ajattelin miestä, joka teki työtä käsillään, käsitteli työkaluja ja käsitti suuria kokonaisuuksia. Ja ajattelin lasta, joka tutkii kädellään ja käsittää. Kun mies saatteli lähtemään, kerroin hänelle, että olin lukenut junassa tulomatkalla novellin Kivi auringon valossa. Poika vuolee puukolla jousipyssyä ja huomaa jalkansa kiveä vasten. Seuraa pojan maailmassa järisyttävä kokemus, käsittäminen, tietoisuus avautuu. Lukijaa liikauttaa pojassa tapahtuva muutos, ikään kuin sisäinen valaistuminen. Mikään ei ole enää samaa kuin oli hetki sitten, ei pojalle eikä lukijalle. Sitten aikuisena kaipaa johonkin, mikä ei koskaan enää palaa. Juo kahvia ja on vaimo ja lapsia.

Kotona luin arviointia tutkimuksesta, joka käsitteli muistia ja olemista kirjailijan tuotannossa. Lapsi elää täydesti tässä ja nyt –hetkessä, aikuisella se tahtoo olla kovin tyhjä. Muistelemalla lapsuudessa tapahtuneita kokemuksia aikuinen pystyy jäsentämään uudella tavalla muuttuvaa ympäristöä. Konkreettisella rakentamisella ja arkipäivän tekemisellä voi rakentaa luottamusta tähän hetkeen, taistella vierauden tunteita, nimeämätöntä ahdistusta vastaan. Mieli pysyy paremmin kasassa ja luottamus aikaan ja paikkaan lisääntyy. Yksityiskohtaisesti kerrotun työvaiheen voi lukea menemällä tekemisen taakse, kysymällä, mihin sitä tarvitaan. Elämän peruskysymykset aukeavat.

Olin tavannut kirjailijan omanlaisessaan taiteilijan talossa, verstaassa, työn ääressä, liimaamassa ja liittämässä puusuikaletta toiseen osaksi suurempaa rakennelmaa. Olin käsittänyt jotakin kirjoittamisesta, vaikka emme puhuneet aiheesta. Matkalla junassa kotiin luin uudestaan Antti Hyryn Pato –novellin. Lapsi, pikkupoika, rakentaa samalla hartaudella patoa kuin vanhempi Antti liimaa urkupillien tukialustaa. Jonakin päivänä urut soivat.

Paista päivä, lämmin päivä

Kun muistamme aikoja ja paikkoja, muistamme itsemme. Leena Krohn

Istun aamuaurinkopaikalla kesämökillä siinä penkillä, jonka takana kasvoi jonkin aikaa omenapuu. Joko siitä on yli kaksikymmentä vuotta kun saimme sen lahjaksi lapsilta. Kahvitteluhetket aamuisin ovat vielä muistoissa. Omenapuu siirrettiin toiseen paikkaan eikä ole tuottanut kuin yhden ainoan omenan. Jänikset söivät rungon. Enää omenapuu ei edes kuki. Aamuaurinkopaikka on nyt ruusupensaitten katveessa ja kutsuu kesäisin istahtamaan. Valkoiset juhannusruusut tervehtivät mökille tulijaa, tuoksu on huumaava, myöhemmin avautuvat tummanpunaiset hansaruusut ja monet muut.

Oikeastaan ensimmäiseksi kävelen polkua alas aamu-uinnille ennen kuin aallokko huuhtoo rantaa. Viime kesä oli poikkeus. En voinut uida. Huhtikuussa teloin jalkani jäissä. Kevät ja jäät ja jäiden lähtö on upeaa, jos sen pääsee kokemaan. Parasta mitä muistan on jäiden lähtö Haltian selältä ja saarten takaa Kukkian suunnalta kiirivä voimistuva kumu. Kun pakkasyön jälkeen aamupäivän aurinko lämmittää jääpeitteen veden lämpötilaan, kumu vaimenee.

Minä muistan nyt Hella Wuolijokea ja Eino Leinoa. Kukkian Ahonsaareen Hella Wuolijoki vei Eino Leinon toipumaan tavallista pahemmasta juopottelukaudesta kesällä 1914. Vei turvaan myös ensimmäisen maailmansodan melskeiltä kolmeksi kuukaudeksi Hellan ja Sulon kesäasunnolle. Eino Leinon runokokoelma Elämän koreus On Kukkian kuvailuja. Ahonsaaressa Eino Leino kirjoitti:

Paista päivä, suuri päivä,
paista suurta sunnuntaita
saarelle suven ijäisen;
paistat työnkin paahtajalle,
elon arki-askareihin,
joista voimani väsähti.

Kesällä 2014 Luopioisissa muistettiin ja juhlittiin eri tavoin sata vuotta sitten tapahtunutta. Erkki Tuomiojan otsikoi seminaaripuheenvuoronsa Hella ja Sulo ja Leino – 100 v. Kukkian kesästä.

Muistan kirkkoveneet. Kirkonkylän rannassa kävimme kirkastussunnuntaisin vastaanottamassa kirkkovene Ahtia. Oli juhlallinen hetki kun kirkkovene saapui laituriin. Airot kohosivat tervehdykseksi vastaanottajille. Väkeä oli runsaasti koolla. Irtaantuessa  laiturista vene halkoi järven pintaa ja jätti vanan, joka heikkeni ja katosi. Samalla tavoin katosi Ahti vähitellen näkyvistä saarten taakse. En muista että olisimme pitkään aikaan olleet saattelemassa kirkkoveneen lähtöä.

Vuonna 2014 elokuussa  Sydän-Hämeen Lehti  kirjoitti: ”Sata vuotta sitten kirkkoveneet olivat Kukkian järvellä joka sunnuntainen kaunistus. Viime viikonloppuna saatiin jälleen nähdä, kuinka puiset joutsenet suhahtelivat pitkin Kukkiajärven pintaa, sillä varhain sunnuntaiaamuna kirkkoveneet Ahti II Puutikkalasta, Aallotar Kuohijoelta ja Kukkian Kulkuri Luopioisista lähtivät viistämään Kukkian selkää.

Veneet järvelle veti viikonlopun perinteinen kirkastussunnuntain Kotiseutujuhla Luopioisissa. Kotiseutujuhlissa palattiin kesän Eino Leino-teemaa noudattaen Kukkian Ahosaareen ja sadan vuoden takaisiin tunnelmiin.”

Nelisenkymmentä vuotta siitä jo on kun me asetuimme asumaan Haltian rannalle. Muistan luistelut tai pitkät hiihtoretket maaliskuulla jäällä saarten lomitse repussa voileivät ja termospullossa kahvia tai kaakaota, nuotio saaren kupeessa ja makkaranpaistoa. Taisimme käydä Ahonsaaressa asti. Retket lasten kanssa hiihtolomilla suuntautuivat ilman muuta kesämökille. Kauan aikaa sitten kun olimme vielä nuoria, vasta kihlautuneet, soutelimme Kukkialla. Mustankuusenlahdessa meidät yllätti tornado, harvinainen vesipyörre lähestyi vauhdilla kohti venettämme. Henkeä pidättäen yritimme soutaa rantaan päin. Pyörre pysähtyi ennen kuin saavutti meidät. Tavoitan tuon hetken ja pelon tunteen vaikka siitä on kymmeniä vuosia.

Muistan Yrjön, kotiimme sota-aikana saapuneen orvon 15-vuotiaan Yrjön, minulle kuin isoveljen. Olin silloin viisivuotias. Avioiduttuaan hän muutti pois kodistani ja kotiseudultani jonnekin Hämeeseen. Vieläkö Yrjö elää, vieläkö voisimme tavata? Selvitin osoitteen. Yhtenä kesäpäivänä lähdin tyttäreni kanssa tapaamaan heitä. Soitin ovikelloa, Yrjö tuli avaamaan. Hän seisoi oviaukossa, kumpikaan ei puhunut hetkeen mitään. Yrjö tunsi minut vielä. Meillä oli paljon keskusteltavaa minun kodistani, Yrjön muistoista, Yrjön ja hänen perheensä elämästä, suruista ja iloista. Nyt hän ja hänen puolisonsa ovat eläkkeellä. Yrjö kertoi harrastuksestaan. Heitä oli miesporukka, joka kävi kevätjäitten aikaan pilkkimässä Haltialla.

Kerran näin miehiä pilkkimässä jäällä. Oliko Yrjö siellä? Hiihtelin yksikseni  kiertelin ja kaartelin, en kehdannut mennä lähietäisyydelle. Miksi en mennyt vaikka mieli teki? Minua on kaduttanut. Enää en voi tavat Yrjöä. Yrjö on kuollut. Yrjö, isoveli, on kuollut. Kun nyt ajattelen häntä ja itseäni, elämän kulkua, tulee mieleen ajatus, jonka olen lukenut: ”Aika virtaa. Läsnä on tämä hetki. Aikuinen aikuisena juuri nyt. Läsnä on menneisyys – aikuisen lapsuus, joka on läsnä nykyhetkessä. Aika virtaa lapsuuden ja aikuisuuden välisissä suhteissa.” Bardy

Muistoissa menneet hiihtolomat. Eino Leinon runosta Kukkialle ja Ahonsaarelle ja kaikille:

Paista päivä, lämmin päivä,
paista mulle, paista muille,
koko kylmälle kylälle;
anna mulle uusi usko,
muille armas aamurusko,
enin orjille elämän.

 

Vastauksiani Rainerin koulutehtävään

Isovanhemmat huomioidaan monella tavoin lasten ja nuorten elämässä. Päiväkodit kutsuvat isovanhempia tutustumaan lasten päiväkodin arkeen. Koulun oppiaineissa luodaan yhteyksiä sukupolvien välille. Ilahduin 10-vuotiaalle  pojanpojalleni Rainerille opettajan antamasta tehtävästä seitsemän vuotta sitten. Etämummona sain vastata kysymyksiin, kertoa omaa tarinaani. 

Missä aloitit koulunkäyntisi ja kuka oli ensimmäinen opettajasi? Miten kuljit kouluun? Aloitin kansakoulun vuonna 1943 Sievissä Jyringinkylän kansakoulussa. Se oli kaksikerroksinen keltainen puurakennus. Opettajia oli kaksi, alakoulun ja yläkoulun opettajat, jotka myös asuivat koulurakennuksessa. Minun ensimmäinen opettajani oli Anni Lempinen. Tykkäsin hänestä.  Yhden ikimuistoisen päivän sain kuusivuotiaana olla siskoni mukana kuunteluoppilaana.  Oikeana koululaisena ekaluokalla lempiaineitani oli uskonto, sillä opettaja osasi kertoa mielenkiintoisella tavalla Raamatun henkilöistä. Joosefin tarina puhutteli. Ekaluokan kevätjuhlan näytelmässä sain lausua Otto Mannisen runon Joutsenet. Runo alkaa  Yli soiluvan veen ne sousi, ne aallon ulpuina ui. Koulumatka oli vajaat kaksi kilometriä ja kuljin sen jalkaisin sisareni ja naapurin poikien kanssa.

Minkälaisia leluja sinulla oli? Mitä leikit ja mitä loruja muistat?  Puulelut olivat mieluisia. Meillä asui orpo poika Yrjö, joka osasi tehdä Tuomaan ristit ja potkulaudat. Siskolla ja minulla oli nukkeja ja minulla nukenkätkyt, jonka isän veli Hannes oli tehnyt  minulle joululahjaksi. Isä haavoittui sodassa ja äiti kävi katsomassa häntä Porin sotilassairaalassa. Hän toi tuliaisina sisarelleni peltisen nukenastiaston ja minulle nukenvaunut. Meillä oli lastenkirjoja ja nuorten kirjoja, joita äiti osti. Naapurin tyttöjen kanssa leikin paperinukkeleikkejä. Teimme itse paperinuket ja niille vaatteet ja kehittelimme heidän vintissään tarinoita, sellaisia mielikuvitustarinoita. Yksi kiva leikki oli tulitikuilla. Tulitikkuläjä kaadettiin pöydälle ja sitten kilpailtiin kuka pystyi eniten ottamaan tulitikkuja kasasta ilman että tikut liikahtivat. Yksi tikku sai olla kädessä, jolla piti yrittää ottaa toisia. Vuoro siirtyi seuraavalle jos tikut liikahtivat. Sitten oli tietysti Mustapekka- pelikortit ja erilaiset muistipelit ja sokkosilla olo. Kenen pantti täällä tulessa taivaalla liehuu oli suosittu leikki.  Olisi vaikka lapanen. Millä sinä sen lunastat? Sai sanoa tavan, vaikka lausumalla tai laulamalla tai juoksemalla talon ympäri. Kun sen teki, sai pantin takaisin. Suosittu leikki oli piilosilla olo siskon ja naapurin samanikäisten poikien kanssa. Piilopaikkoja löytyi pihapiiristä, kun oli navetat ja tallit ja tallin yliset ja elosuojat.

Loruja, jotka tulevat heti mieleen: Haravasta katkesi pii, katkesi toinenkii. Isä teki uuden piin, sitten sillä haravoitiin. Toinen, jonka opin kuunteluoppilaana: Ken pojat tahdissa astua taitaa, suorana selkä ja pystyssä pää ja kolmas; Pimpula pampula paimenpoika, aja sinä karjasi kottiin. Hyppää itse kiviä myöten, ettet puttoo jokkeen.

Mitä perinneruokia kotonasi tehtiin?  Ensimmäisenä tulee mieleen kotitekoinen viili, jota piimitettiin yön yli vasta lypsetystä maidosta komerossa, toiseksi äidin tekemä maksalaatikko jokaisena jouluna ja kolmanneksi  hänen tekemänsä mämmi pääsiäisenä. Kerran yritin itse tehdä mämmiä, en onnistunut.

Mitä työtä lapset tekivät? Kesällä  kitkimme kasvimaalla rikkaruohoja ja haravoimme heinäpellolla ojan pyörtäneitä. Heinäkuorman päällä ja ladossa polkeminen oli hikistä hommaa. Myös navettatöissä olin apuna, ruokkimassa lampaita ja possuja. Olin ylpeä kun opin lypsämään. Aikuisiällä  en ole halunnut kitkeä rikkaruohoja.

Saitko taskurahaa? Ei ollut sellaista käsitettä kuin taskuraha minun lapsuudessani. En muista että minulla olisi ollut omaa rahaa. Äiti ja isä ostivat mitä tarvittiin.

Miten juhlia ja merkkipäiviä vietettiin? Lasten syntymäpäiviä ei vietetty. Joulu oli suuri juhla. Äiti teki ruuat, joulusauna oli tärkeä ja joulukuusen hakeminen metsästä. Joulupukki kävi, toi usein kirjan ja nuken ja jonkin vaatteen. Jouluaamuna äiti herätti neljältä jouluaterialle ja joskus menimme kirkkoon hevosella. Joka ikkunalle sytytettiin kaksi kynttilää. Joulupäivänä ei saanut käydä kylässä, mutta tapaninpäivänä kyläiltiin. Pääsiäislauantaina kotiseudullani Keski-Pohjanmaalla  sytytettiin pimeän tultua pääsiäiskokot. Voi sitä lasten riemua kun pääsiäiskokko roihahti tuleen.

Olitko työssä vieraalla? Sukulaisen kaupassa olin lyhyen aikaa kesällä myyjänä ja osuuskaupassa vuoden vaihteissa inventaarioissa. Opiskelun alussa Helsingissä pestauduin rakennuksille muurarin apulaiseksi. Se oli raskasta työtä. Kärräsin toiseen kerrokseen laastia muurarille ja piti olla nopea. Onneksi tuli lakko ja pääsin Veikkolaan mittamieheksi. Näistä sai oikeasti palkkaa. Opiskeluaikana työskentelin Vuorelan koulukodissa Vihdissä kesälomittajana.

Mikä oli ensimmäinen ulkomaanmatkasi?  Muutto Amerikkaan vuonna 1967 elokuussa oli ensimmäinen ulkomaanmatkani ja samalla ensimmäinen lentomatkani. Mauri-puoliso pääsi stipendiaattina opiskelemaan Purduen yliopistoon WestLafayetten kaupungissa Indianassa. Meillä oli neljä pientä lasta, isäsi oli silloin kuusivuotias ja pienin puolivuotias. Se oli muistorikas ja merkittävä vuosi. Kirjoitin tuolta vuodelta yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin kirjan Minun Amerikkani.

Kerro iloista, huolista, toiveista, terveydestä. Lapsista ja lasten perheistä on suuri ilo. Sinun veljesi Patrik on 30.lastenlapsi. Joskus ajattelen pelolla maailman tilannetta, varsinkin lasten kärsimyksiä. Jokaiselle toivoisin ainakin yhden ystävän, johon voisi luottaa.  Liikun, pyöräilen kesällä ja talvella lähes kaikki matkat muutaman kilometrin säteellä, syön kohtalaisen terveesti, olen mieluummin hyvällä tuulella kuin huonolla. Nauru on terapiaa.

Mikä oli erityisin lelusi kymmenvuotiaana?  Vaikka kuinka mietin, en muista erityistä lelua kymmenvuotiaana. Mutta lammas minulla oli, oikea elävä karitsa, jonka emo hylkäsi. Sain hoitaa sitä. Juotin sille tuttipullosta maitoa. Se seurasi minua minne meninkin.

Minkälaista oli koulu-urheilu?  Hiihtäminen oli mieluisinta talvella, luistimia ei ollut muuta kuin sahanterät. Sain kerran kolmannen palkinnon koulujenvälisistä hiihtokilpailuista ja palkinnoksi Aleksis Kiven Seitsemän veljestä lapsille. Sukset minulla siis oli ja ainakin potkukelkka. Pituutta varmasti hyppäsin , kuinka paljon, en osaa sanoa. Korkeuttakin hypättiin. En ollut mitenkään urheiluihminen, mutta Raittiuskirjoituskilpailuista sain palkinnoksi Alli Trygg-Heleniuksen kirjan Alli-tädin ystävät. Molemmat palkintokirjat ovat minulla kirjahyllyssä.

Post scriptum seitsemän vuotta myöhemmin. Rainer on jo  nuorukainen. Rainerin pikkuveljelle Patrikille opetin joululomalla tulitikkuleikin. Hän innostui leikkiin. Leikimme sitä uudelleen ja uudelleen. Ja vielä lisämauste sukupolvien välisistä yhteyksistä: maaliskuussa isomummi ja isovaari pääsevät  vierailulle lastenlastenlastensa päiväkotiin. Ja taas lainaan Leena Krohnia: Ei ole inhimillistä kulttuuria ilman ikäpolvien vuorovaikutusta. Ei ihmiskuntaa ilman sukupolvien yhteyttä.

Armas ja appelsiinipuu

Puu oli vielä pieni, noin neljäsosa metriä, kun sain sen syksyllä 2001 Armakselta. Puu oli tuuhea, haaroittuva ja sen pienet lehdet olivat vehmaan vihreitä. Armas oli hoitanut sitä hyvin. Hän rakasti kukkia ja kaikenlaisia kasveja.

Armas tiesi, ettei elä enää kauan.

Kuulimme Armaksen sairaudesta. Lähdimme käymään hänen luonaan. Armas asui yksin kerrostalohuoneistossa. Pitkänä ja laihtuneena ja vähän huojuen hän tuli avaamaan ovea.

Emme olleet tavanneet häntä moneen vuoteen.

Hänen puheestaan oli vaikea saada selvää. Opin ymmärtämään sitä kun totuin. Hän puhui syntetisaattorin avulla. Kurkkusyöpä oli edennyt pitkälle.

Hän puhui ja kuuntelin. Yritin ymmärtää puhetta ja sitä mitä hänelle oli tapahtunut. Hänelle oli tapahtunut paljon. Perhe oli hajonnut.

Hän kutsui minut makuuhuoneeseen. Appelsiinipuu oli pöydällä ikkunan vieressä hyvinvoivana.

– Ota sinä tämä. Kastele aluslautaselle joka toinen päivä.

Lähtiessämme otin appelsiinipuun mukaani. Autoon mennessä suojasin sitä kylmältä takkini sisällä.

Elettiin myöhäissyksyä. Hätäisimmät valmistelivat joulua.

Käydessämme seuraavan kerran Armas pyysi minut taas makuuhuoneeseen. Hän avasi vaatekaapin ja otti sieltä siististi pinottuja lakanoita ja peiton.

– Ota nämä. Näitä et saa viedä kirpputorille.

Olin kertonut vieneeni kirpputorille myytäväksi ylimääräistä tavaraa.

– Kaikki viedään kirpputorille, kun minä kuolen. Nämä ovat hyviä vielä.

Kiitin Armasta. Tunsin saaneeni enemmän kuin lakanat ja peiton.

Joulukuun alussa Armas ei jaksanut enää liikkua paljon. Sairaalaan hän ei halunnut lähteä. Hän oli Armas, itsenäinen ja itsepäinen. Hänellä oli oma koti, jossa hän halusi elää ja kuolla. Poika kävi katsomassa ja hoitamassa asioita.

Nuori poika oli huolissaan, mutta hän halusi kunnioittaa isänsä tahtoa.

Jouluaattona lähdimme käymään Armaksen luona. Halusimme viedä hänelle joulutervehdyksen.

Kesti vähän kauemmin ennen kuin Armas pääsi aukaisemaan ovea. Hän huojui kävellessään ja tuki itseään seinään.

Hän oli muuttanut keittiöön nukkumaan. Hän ei jaksanut enää kävellä olohuoneen takana olevasta makuuhuoneesta keittiöön. Keittiön puusohvalla olivat petivaatteet. Pöydällä käden ulottuvilla olivat lääkkeet ja kaikki tarpeellinen.

Juttelimme. Hän oli pyytänyt poikaa ostamaan meille joulutähden.

Muistin jouluja, jolloin hän ilmestyi iloisena kotiimme vaimonsa kanssa tuomaan joulutähteä joulutervehdyksenä. Silloin hän oli vielä voimamiehen maineessa.

Kohta joulun jälkeen poika löysi Armaksen kaatuneena lattialle. Hän ei päässyt enää ylös omin voimin. Hän joutui sairaalaan. Sitä hän ei olisi halunnut.

Tauti eteni nopeasti. Aluksi hän kykeni vielä puhumaan. Kun puhe loppui, yritimme ymmärtää. Tuntui tuskalliselta, kun emme ymmärtäneet.

Hetket Armaksen vuoteen äärellä sairaalassa olivat meille annettuja arvokkaita pysähtymisen hetkiä. Viimeisinä elossa olon päivinä häntä ei enää tavoittanut. Hän tuntui olevan jo poissa. Tammikuun loppupuolella hänen elämänsä päättyi. Siunaustilaisuuden jälkeen Armaksen muistojuhlaa vietettiin kodissamme.

Mielessä on kuva Armaksesta voimien ja miehuuden päivinä ja kuva viimeisen kerran sairaalassa käydessämme, molemmat yhtä eläviä. Voimakkaana puhuttelee jälkimmäinen kuva. Armas liukuneena johonkin, jonne me emme yllä.

Appelsiinipuu kurottui kohti valoa. Sen varsi venyi pituutta. Sen ylemmät lehdet kasvoivat suuremmiksi kuin alemmat. Alhaalta se oli tuuhea ja haaroittuva, ylhäältä solakkavartaloinen isoine lehtineen.

Reilun vuoden jälkeen purkki kävi sille ahtaaksi. Se rupesi voimaan huonosti. Kastelin sitä edelleen Armaksen ohjeiden mukaan. Appelsiinipuu oli lähes kaksimetrinen, Armaksen pituinen.

Viikon poissaolo kotoa kesällä oli turmiollinen appelsiinipuulle. Siinä ei näyttänyt olevan enää eloa, vain hontelo varsi ja ruskeat käpristyneet lehdet.

– Ei siitä ole enää eläjäksi, tuumin.

– Koeta vielä elvyttää, mies kannusti.

Päätin yrittää, vaikka en uskonut onnistuvani.

Otin appelsiinipuun pois purkista. Juuret olivat yhtä mykkyrää, kuin tiukkaan sullottu piikkilankakerä. Ahdasta sen oli ollut elää. Vein sen ulos aurinkoon ja annoin juoda. Ostin uuden kauneimman löytämäni isokokoisen purkin ja uutta multaa. Yöt ja päivät annoin sen olla ulkona ja kun yöt kylmenivät, toin sen sisälle, mutta päiväksi vein takaisin aurinkoon.

Odotin elonmerkkejä. Ei näyttänyt tapahtuvan mitään. Vain pari lehteä jaksoi vihertää, ne, jotka eivät olleet kokonaan kuolleet. Ruskeat käpristyneet lehdet pysyivät kiinni puussa.

Pitkän ajan kuluttua syksymmällä jokin vihreä piikki työntyi rungosta. Ajan kanssa uusi. Toivo virisi. Puu ehkä sittenkin selviää.

Myöhäissyksyyn mennessä se oli kasvattanut monta uutta kiiltävänvihreää lehteä runkoonsa. Puun alaosa, se minkä olin saanut Armakselta, oli paljas, kuin kuollut. Runko kurottuu valoon ja viheriöi. Juuristoa en näe. Voin vain kuvitella, miten se ehkä jo ojentuu ja työntyy helpottuneena multaan imemään elinvoimaa ja ravintoa.

Miksi puu on minulle tärkeä? Miksi en nakannut sitä roskiin, kun se vaikutti elottomalta?

Muistan Armasta, kun hän hontelona huojui kamariinsa ja sanoi sanat:

– Ota sinä tämä. Kastele aluslautaselle joka toinen päivä.

Tuntuu kuin olisin pettänyt hänet, jos puu olisi kuollut. Tuntuu kuin puulla olisi jokin suurempi tehtävä, jota en vielä ymmärrä.

Jouluna 2013

Vuosi sitten vietimme joulunjälkeisen viikon Lapissa. Kun palasimme kotiin, appelsiinipuu ei voinut hyvin. Sen lehdet lerpattivat. Oliko syynä joulukuusen läheisyys vai juurien kuivuminen? Kastelin edelleen Armaksen ohjeiden mukaan, suihkutin päivittäin lehtiä. Kun puu ei osoittanut elpymisen merkkejä, vein sen pesuhuoneeseen ja suihkutin siellä. Helmikuussa meillä oli käymässä puutarha-alan asiantuntija ja hän vakuutti, että puu elpyy kyllä. Kannattaa suihkuttaa. Kesään mennessä puu ei ollut elpynyt. Sen lehdet olivat käpristyneet kuiviksi ja lopulta nekin varisivat pois. Vein kuitenkin puun ulos odottelemaan kesäsateita. Yhden sateisen ajan jälkeen puun runkoon ilmestyi pieni silmu. Tutkin sitä suurennuslasin avulla. Surukseni silmu katosi päivien myötä. Lopulta minun oli uskottava, että appelsiinipuuni ei jaksanut elää. Otin sen pois ruukusta.

Kuivunut runko nojaa vieläkin talon seinää vasten. En voi nakata sitä menemään.

Tämä joulu 2013 on ensimmäinen joulu ilman appelsiinipuuta.