Puu oli vielä pieni, noin neljäsosa metriä, kun sain sen syksyllä 2001 Armakselta. Puu oli tuuhea, haaroittuva ja sen pienet lehdet olivat vehmaan vihreitä. Armas oli hoitanut sitä hyvin. Hän rakasti kukkia ja kaikenlaisia kasveja.
Armas tiesi, ettei elä enää kauan.
Kuulimme Armaksen sairaudesta. Lähdimme käymään hänen luonaan. Armas asui yksin kerrostalohuoneistossa. Pitkänä ja laihtuneena ja vähän huojuen hän tuli avaamaan ovea.
Emme olleet tavanneet häntä moneen vuoteen.
Hänen puheestaan oli vaikea saada selvää. Opin ymmärtämään sitä kun totuin. Hän puhui syntetisaattorin avulla. Kurkkusyöpä oli edennyt pitkälle.
Hän puhui ja kuuntelin. Yritin ymmärtää puhetta ja sitä mitä hänelle oli tapahtunut. Hänelle oli tapahtunut paljon. Perhe oli hajonnut.
Hän kutsui minut makuuhuoneeseen. Appelsiinipuu oli pöydällä ikkunan vieressä hyvinvoivana.
– Ota sinä tämä. Kastele aluslautaselle joka toinen päivä.
Lähtiessämme otin appelsiinipuun mukaani. Autoon mennessä suojasin sitä kylmältä takkini sisällä.
Elettiin myöhäissyksyä. Hätäisimmät valmistelivat joulua.
Käydessämme seuraavan kerran Armas pyysi minut taas makuuhuoneeseen. Hän avasi vaatekaapin ja otti sieltä siististi pinottuja lakanoita ja peiton.
– Ota nämä. Näitä et saa viedä kirpputorille.
Olin kertonut vieneeni kirpputorille myytäväksi ylimääräistä tavaraa.
– Kaikki viedään kirpputorille, kun minä kuolen. Nämä ovat hyviä vielä.
Kiitin Armasta. Tunsin saaneeni enemmän kuin lakanat ja peiton.
Joulukuun alussa Armas ei jaksanut enää liikkua paljon. Sairaalaan hän ei halunnut lähteä. Hän oli Armas, itsenäinen ja itsepäinen. Hänellä oli oma koti, jossa hän halusi elää ja kuolla. Poika kävi katsomassa ja hoitamassa asioita.
Nuori poika oli huolissaan, mutta hän halusi kunnioittaa isänsä tahtoa.
Jouluaattona lähdimme käymään Armaksen luona. Halusimme viedä hänelle joulutervehdyksen.
Kesti vähän kauemmin ennen kuin Armas pääsi aukaisemaan ovea. Hän huojui kävellessään ja tuki itseään seinään.
Hän oli muuttanut keittiöön nukkumaan. Hän ei jaksanut enää kävellä olohuoneen takana olevasta makuuhuoneesta keittiöön. Keittiön puusohvalla olivat petivaatteet. Pöydällä käden ulottuvilla olivat lääkkeet ja kaikki tarpeellinen.
Juttelimme. Hän oli pyytänyt poikaa ostamaan meille joulutähden.
Muistin jouluja, jolloin hän ilmestyi iloisena kotiimme vaimonsa kanssa tuomaan joulutähteä joulutervehdyksenä. Silloin hän oli vielä voimamiehen maineessa.
Kohta joulun jälkeen poika löysi Armaksen kaatuneena lattialle. Hän ei päässyt enää ylös omin voimin. Hän joutui sairaalaan. Sitä hän ei olisi halunnut.
Tauti eteni nopeasti. Aluksi hän kykeni vielä puhumaan. Kun puhe loppui, yritimme ymmärtää. Tuntui tuskalliselta, kun emme ymmärtäneet.
Hetket Armaksen vuoteen äärellä sairaalassa olivat meille annettuja arvokkaita pysähtymisen hetkiä. Viimeisinä elossa olon päivinä häntä ei enää tavoittanut. Hän tuntui olevan jo poissa. Tammikuun loppupuolella hänen elämänsä päättyi. Siunaustilaisuuden jälkeen Armaksen muistojuhlaa vietettiin kodissamme.
Mielessä on kuva Armaksesta voimien ja miehuuden päivinä ja kuva viimeisen kerran sairaalassa käydessämme, molemmat yhtä eläviä. Voimakkaana puhuttelee jälkimmäinen kuva. Armas liukuneena johonkin, jonne me emme yllä.
Appelsiinipuu kurottui kohti valoa. Sen varsi venyi pituutta. Sen ylemmät lehdet kasvoivat suuremmiksi kuin alemmat. Alhaalta se oli tuuhea ja haaroittuva, ylhäältä solakkavartaloinen isoine lehtineen.
Reilun vuoden jälkeen purkki kävi sille ahtaaksi. Se rupesi voimaan huonosti. Kastelin sitä edelleen Armaksen ohjeiden mukaan. Appelsiinipuu oli lähes kaksimetrinen, Armaksen pituinen.
Viikon poissaolo kotoa kesällä oli turmiollinen appelsiinipuulle. Siinä ei näyttänyt olevan enää eloa, vain hontelo varsi ja ruskeat käpristyneet lehdet.
– Ei siitä ole enää eläjäksi, tuumin.
– Koeta vielä elvyttää, mies kannusti.
Päätin yrittää, vaikka en uskonut onnistuvani.
Otin appelsiinipuun pois purkista. Juuret olivat yhtä mykkyrää, kuin tiukkaan sullottu piikkilankakerä. Ahdasta sen oli ollut elää. Vein sen ulos aurinkoon ja annoin juoda. Ostin uuden kauneimman löytämäni isokokoisen purkin ja uutta multaa. Yöt ja päivät annoin sen olla ulkona ja kun yöt kylmenivät, toin sen sisälle, mutta päiväksi vein takaisin aurinkoon.
Odotin elonmerkkejä. Ei näyttänyt tapahtuvan mitään. Vain pari lehteä jaksoi vihertää, ne, jotka eivät olleet kokonaan kuolleet. Ruskeat käpristyneet lehdet pysyivät kiinni puussa.
Pitkän ajan kuluttua syksymmällä jokin vihreä piikki työntyi rungosta. Ajan kanssa uusi. Toivo virisi. Puu ehkä sittenkin selviää.
Myöhäissyksyyn mennessä se oli kasvattanut monta uutta kiiltävänvihreää lehteä runkoonsa. Puun alaosa, se minkä olin saanut Armakselta, oli paljas, kuin kuollut. Runko kurottuu valoon ja viheriöi. Juuristoa en näe. Voin vain kuvitella, miten se ehkä jo ojentuu ja työntyy helpottuneena multaan imemään elinvoimaa ja ravintoa.
Miksi puu on minulle tärkeä? Miksi en nakannut sitä roskiin, kun se vaikutti elottomalta?
Muistan Armasta, kun hän hontelona huojui kamariinsa ja sanoi sanat:
– Ota sinä tämä. Kastele aluslautaselle joka toinen päivä.
Tuntuu kuin olisin pettänyt hänet, jos puu olisi kuollut. Tuntuu kuin puulla olisi jokin suurempi tehtävä, jota en vielä ymmärrä.
Jouluna 2013
Vuosi sitten vietimme joulunjälkeisen viikon Lapissa. Kun palasimme kotiin, appelsiinipuu ei voinut hyvin. Sen lehdet lerpattivat. Oliko syynä joulukuusen läheisyys vai juurien kuivuminen? Kastelin edelleen Armaksen ohjeiden mukaan, suihkutin päivittäin lehtiä. Kun puu ei osoittanut elpymisen merkkejä, vein sen pesuhuoneeseen ja suihkutin siellä. Helmikuussa meillä oli käymässä puutarha-alan asiantuntija ja hän vakuutti, että puu elpyy kyllä. Kannattaa suihkuttaa. Kesään mennessä puu ei ollut elpynyt. Sen lehdet olivat käpristyneet kuiviksi ja lopulta nekin varisivat pois. Vein kuitenkin puun ulos odottelemaan kesäsateita. Yhden sateisen ajan jälkeen puun runkoon ilmestyi pieni silmu. Tutkin sitä suurennuslasin avulla. Surukseni silmu katosi päivien myötä. Lopulta minun oli uskottava, että appelsiinipuuni ei jaksanut elää. Otin sen pois ruukusta.
Kuivunut runko nojaa vieläkin talon seinää vasten. En voi nakata sitä menemään.
Tämä joulu 2013 on ensimmäinen joulu ilman appelsiinipuuta.
Tummuntarinat 