Joululoma Kaamasessa 1954

Kaamasessa 28.12.1954

Rakas Liisa!

Olen Lapissa kuten joulukortista näit. Tulin luokkatoverini Elman kanssa Kaamaseen hänen veljensä koululle. Elman nuorin veli Pauli on myös täällä. Olemme koko joululoman ajan, joten jos sinulla on halua ilahduttaa minua, niin muutama sanakin olisi tervetullut. Haluaisin luonnollisesti tietää, mitä sinne kuuluu, sinulle ja teille muille.

Ihmettelet ehkä, mikä minut lennätti pois kotoa viimeisenä joululomana ennen ylioppilaskirjoituksia. Levoton mieli, joka ei anna rauhaa, vaan täytyy vaeltaa elämän läpi, kunnes hauta kätkee maallisen majan ja sielu pääsee avarammille kentille. Onko sinulla sellainen levoton mieli, joka ei viihdy missään kauan? Jos on, niin sitten tiedät, mikä paiskii minua Maarianhaminaan, Lappiin, sitä väliä sinne tänne.

Odotat kai, että kertoisin sinulle Lapista nyt. Ennätän tehdä sen toisella kertaa. Jotain ehkä kerron, jos osaan. Talvellakin täällä kannattaa olla, entä sitten kesällä. Pääsisinpä joskus kesällä, niin olisi parempi mahdollisuus retkeillä.

Joulupäivän hiihtelin Elman kanssa Palovaaralle. Sieltä löysimme palovartijan majan, jäimme sinne koko päiväksi. Majassa asui pieni lappalaisukko, ystävällinen ja siisti, keitti kahvia vaikka kuinka paljon. En osaa kertoa kaikkea sellaisenaan, mutta ajattele keskelle Lapin vaaraa pieni maja, sinne vielä lappalainen piippuineen ja kahvipannuineen, suloinen lämpö, mökin ympärillä lumiset männyt, hämärä tihenemässä ja sisällä me lantalaiset pienen ystävällisen ukon Reetin kanssa. Sellaista joulupäivää en ole ennen elänyt. Yksistään sen takia kannatti tulla tänne. Aina kannattaa tulla Lappiin ja vaikka mihin. Aina oppii, kokee ja näkee uutta ja mielenkiintoista.

Makaamme penkillä poronnahkojen päällä. Reeti puuhailee pikku kamiinan lämmityksessä, ulkona on pimeä Lapin yö, meillä on lämpöä, on valoa. Mitä muuta kaipaa sillä hetkellä? Kaukana ihmisten luota, joille nykyaika on niin tärkeä, sen kiire ja meno. Ne tuntuvat etäiseltä huminalta. Reetin kahvi alkaa olla valmista, hän kantaa pannunsa pöytään, panee kasvonsa lähelle kuppia, tirkistää, milloin se on täynnä, sillä öljylampun valo ei näytä oikein hyvin, lasi on vähän noessa. Hän käskee meitä juomaan. Itse hän istuu pöydän takana, me istumme vastapäätä. Hän tietää paljon, hän tietää, mitä puhuu, ei hän puhu joutavia. Miehille, jotka tulevat utelemaan hänen oloistaan ja asioistaan, joista tyhmempi puhuisi läpiä päähänsä, vastaa Reeti varovaisesti, myhäilee hiljalleen, mutta arvaan, mitä hän ajattelee. Hän näkee liian selvästi heidän lävitseen. Miehet ovat nuoria, Reeti kyllä osaa käsitellä heidän tapaisiaan. Hän ei tarjoa heille kahviakaan. Vasta kun he ovat lähteneet, tuodaan pannu pöytään.

Saamenkieltäkin Reeti puhuu meille. Hän opettaa sanoja, hän on ymmärtäväinen, huomaamme sen. Reetillä on myös poro. Sitä emme ole vielä nähneet, mutta seuraavalla kerralla ehkä. Sellainen hän on, Reeti Nuorgam, jonka luona vietimme joulupäivän. Reetillämme on pieni musta sauna ja sen hän lämmittää meille, kun menemme joskus yöksi hänen luokseen.

Kello on kolme ja ulkona pimeää. Mitähän kotona tekevät nyt äiti, isä ja sisko ja kaikki tuttavat ja kylänmiehet. ”Tuijotin tulehen kauan” runoilee Leino. Tuli sokaisi silmäni niin, etten kohta näe koko paperia, vain tummat valonläikät liikahtelevat sillä.

Minua ajaa tunne, että minun täytyy kehittyä henkisesti, kehittyä ja kehittyä, mutta millä lailla. Lukeako vain, ei, siihen tarvitaan muutakin. Haluaisin tulla tasapainoisemmaksi. Siksikö juuri haluan matkustaa, nähdä maailmaa päästäkseni eroon omasta ahtaasta elämänpiiristäni ja -käsityksistäni. En tiedä, minä vain en jaksa olla kauan samassa paikassa. Reetin majassa kaikki tuntui olevan kohdallaan. Sellaiseen majaan voi aina paeta, kun muualla tuntuu menevän päin honkia. Silloin se on hyvä paikka. Olla siellä aina on toinen asia. Reetille se sopii, ei minulle, sillä sivistyspaholainen on jonkin verran vaikuttanut elämässäni.

Eilen teimme pitkän hiihtomatkan, noin 15 kilometriä. Tänään olemme olleet kaupassa apuna, kun siellä on käynnissä inventaario.

30.12. Reeti haki meidät poroajelulle.

Pirre

Liisa löysi muuton yhteydessä 50 vuotta myöhemmin kirjeen ja palautti minulle.

Helmikuussa 2010 olin hiihtämässä Inarissa Kiilopäällä. Löysin majapaikan hyllyköstä Laura Lehtolan kirjan Viimeinen katekeetta: opettajana Inarin erämaissa.

Jos Laura Lehtola ei olisi kirjoittanut kirjaansa, en olisi tiennyt, mitä elämä on ollut näillä kairoilla vuosikymmeniä sitten. Enkä olisi tiennyt, mikä merkittävä historian jakso päättyi tuon vuoden 1954 elokuussa, jolloin vietimme luokkatoverini Elman kanssa joululomaa Kaamasessa. Kirkon vuosisatainen koulumuoto lakkasi elokuussa Partakossa, kansakoulu aloitti syyskuussa. Nyt hiihtelen hangilla ja ihastelen Lappia. Laurakin hiihteli suksilla, kulki porokyydillä, veneellä, jalkaisin, ylitti järviä ja tuntureita. Hän toimi 40 vuotta seurakunnan kiertävänä opettajana, katekeettana, kulki Inarin erämaissa talosta taloon, opetti lapsille lukemista ja laskentoa, uskontoa ja laulua. Mukana kulkivat varusteet, kirjalaukku, helmitaulu, matkaharmoni ja talttumaton mieli. Eikä siinä kaikki. Hän tarvitsi kaikkia mahdollisia taitoja, mitä noissa olosuhteissa voi kuvitella. Hämmästelen kun luen. Haasteita elämä todella toi ja niihin oli vastattava. Koulua pidettiin taloissa, joihin oman talon lasten lisäksi tuli lapsia lähitaloista. Opettaja toimi tarvittaessa emännän ja isännän apuna metsätöissä, poromiehenä, eläinlääkärinä, kun lehmä sairastui poikimahalvaukseen tai lääkärinä, auttamassa maailmaan tulevia ja lähteviä.