Paista päivä, lämmin päivä

Kun muistamme aikoja ja paikkoja, muistamme itsemme. Leena Krohn

Istun aamuaurinkopaikalla kesämökillä siinä penkillä, jonka takana kasvoi jonkin aikaa omenapuu. Joko siitä on yli kaksikymmentä vuotta kun saimme sen lahjaksi lapsilta. Kahvitteluhetket aamuisin ovat vielä muistoissa. Omenapuu siirrettiin toiseen paikkaan eikä ole tuottanut kuin yhden ainoan omenan. Jänikset söivät rungon. Enää omenapuu ei edes kuki. Aamuaurinkopaikka on nyt ruusupensaitten katveessa ja kutsuu kesäisin istahtamaan. Valkoiset juhannusruusut tervehtivät mökille tulijaa, tuoksu on huumaava, myöhemmin avautuvat tummanpunaiset hansaruusut ja monet muut.

Oikeastaan ensimmäiseksi kävelen polkua alas aamu-uinnille ennen kuin aallokko huuhtoo rantaa. Viime kesä oli poikkeus. En voinut uida. Huhtikuussa teloin jalkani jäissä. Kevät ja jäät ja jäiden lähtö on upeaa, jos sen pääsee kokemaan. Parasta mitä muistan on jäiden lähtö Haltian selältä ja saarten takaa Kukkian suunnalta kiirivä voimistuva kumu. Kun pakkasyön jälkeen aamupäivän aurinko lämmittää jääpeitteen veden lämpötilaan, kumu vaimenee.

Minä muistan nyt Hella Wuolijokea ja Eino Leinoa. Kukkian Ahonsaareen Hella Wuolijoki vei Eino Leinon toipumaan tavallista pahemmasta juopottelukaudesta kesällä 1914. Vei turvaan myös ensimmäisen maailmansodan melskeiltä kolmeksi kuukaudeksi Hellan ja Sulon kesäasunnolle. Eino Leinon runokokoelma Elämän koreus On Kukkian kuvailuja. Ahonsaaressa Eino Leino kirjoitti:

Paista päivä, suuri päivä,
paista suurta sunnuntaita
saarelle suven ijäisen;
paistat työnkin paahtajalle,
elon arki-askareihin,
joista voimani väsähti.

Kesällä 2014 Luopioisissa muistettiin ja juhlittiin eri tavoin sata vuotta sitten tapahtunutta. Erkki Tuomiojan otsikoi seminaaripuheenvuoronsa Hella ja Sulo ja Leino – 100 v. Kukkian kesästä.

Muistan kirkkoveneet. Kirkonkylän rannassa kävimme kirkastussunnuntaisin vastaanottamassa kirkkovene Ahtia. Oli juhlallinen hetki kun kirkkovene saapui laituriin. Airot kohosivat tervehdykseksi vastaanottajille. Väkeä oli runsaasti koolla. Irtaantuessa  laiturista vene halkoi järven pintaa ja jätti vanan, joka heikkeni ja katosi. Samalla tavoin katosi Ahti vähitellen näkyvistä saarten taakse. En muista että olisimme pitkään aikaan olleet saattelemassa kirkkoveneen lähtöä.

Vuonna 2014 elokuussa  Sydän-Hämeen Lehti  kirjoitti: ”Sata vuotta sitten kirkkoveneet olivat Kukkian järvellä joka sunnuntainen kaunistus. Viime viikonloppuna saatiin jälleen nähdä, kuinka puiset joutsenet suhahtelivat pitkin Kukkiajärven pintaa, sillä varhain sunnuntaiaamuna kirkkoveneet Ahti II Puutikkalasta, Aallotar Kuohijoelta ja Kukkian Kulkuri Luopioisista lähtivät viistämään Kukkian selkää.

Veneet järvelle veti viikonlopun perinteinen kirkastussunnuntain Kotiseutujuhla Luopioisissa. Kotiseutujuhlissa palattiin kesän Eino Leino-teemaa noudattaen Kukkian Ahosaareen ja sadan vuoden takaisiin tunnelmiin.”

Nelisenkymmentä vuotta siitä jo on kun me asetuimme asumaan Haltian rannalle. Muistan luistelut tai pitkät hiihtoretket maaliskuulla jäällä saarten lomitse repussa voileivät ja termospullossa kahvia tai kaakaota, nuotio saaren kupeessa ja makkaranpaistoa. Taisimme käydä Ahonsaaressa asti. Retket lasten kanssa hiihtolomilla suuntautuivat ilman muuta kesämökille. Kauan aikaa sitten kun olimme vielä nuoria, vasta kihlautuneet, soutelimme Kukkialla. Mustankuusenlahdessa meidät yllätti tornado, harvinainen vesipyörre lähestyi vauhdilla kohti venettämme. Henkeä pidättäen yritimme soutaa rantaan päin. Pyörre pysähtyi ennen kuin saavutti meidät. Tavoitan tuon hetken ja pelon tunteen vaikka siitä on kymmeniä vuosia.

Muistan Yrjön, kotiimme sota-aikana saapuneen orvon 15-vuotiaan Yrjön, minulle kuin isoveljen. Olin silloin viisivuotias. Avioiduttuaan hän muutti pois kodistani ja kotiseudultani jonnekin Hämeeseen. Vieläkö Yrjö elää, vieläkö voisimme tavata? Selvitin osoitteen. Yhtenä kesäpäivänä lähdin tyttäreni kanssa tapaamaan heitä. Soitin ovikelloa, Yrjö tuli avaamaan. Hän seisoi oviaukossa, kumpikaan ei puhunut hetkeen mitään. Yrjö tunsi minut vielä. Meillä oli paljon keskusteltavaa minun kodistani, Yrjön muistoista, Yrjön ja hänen perheensä elämästä, suruista ja iloista. Nyt hän ja hänen puolisonsa ovat eläkkeellä. Yrjö kertoi harrastuksestaan. Heitä oli miesporukka, joka kävi kevätjäitten aikaan pilkkimässä Haltialla.

Kerran näin miehiä pilkkimässä jäällä. Oliko Yrjö siellä? Hiihtelin yksikseni  kiertelin ja kaartelin, en kehdannut mennä lähietäisyydelle. Miksi en mennyt vaikka mieli teki? Minua on kaduttanut. Enää en voi tavat Yrjöä. Yrjö on kuollut. Yrjö, isoveli, on kuollut. Kun nyt ajattelen häntä ja itseäni, elämän kulkua, tulee mieleen ajatus, jonka olen lukenut: ”Aika virtaa. Läsnä on tämä hetki. Aikuinen aikuisena juuri nyt. Läsnä on menneisyys – aikuisen lapsuus, joka on läsnä nykyhetkessä. Aika virtaa lapsuuden ja aikuisuuden välisissä suhteissa.” Bardy

Muistoissa menneet hiihtolomat. Eino Leinon runosta Kukkialle ja Ahonsaarelle ja kaikille:

Paista päivä, lämmin päivä,
paista mulle, paista muille,
koko kylmälle kylälle;
anna mulle uusi usko,
muille armas aamurusko,
enin orjille elämän.

 

Ikä vertauskuvina runoissa

Opiskelijoiden kanssa syntyi oivallus etsiä vanhuuden psykologian tueksi ja luentojen elävöittämiseksi runoja. Runojen kautta avautui uusia ikkunoita vanhuuteen.

Yksi  rakkaimmista runoista minulle on ollut 27.2.1807 syntyneen yhdysvaltalaisen runoilijan ja professorin Henry Wadsworth Longfellowin runo. Sillä ikäkin on / tilaisuus / kuin nuoruus, / puku vain on uus. / Ja kun iltarusko / hiljaa tummuu / syttyvät yön uudet tähdet, / päivin / näkymättömät.

Olin Rovaniemellä vanhuutta käsittelevillä koulutuspäivillä. Luennoitsija lausui Otto Mannisen runon, jota en ollut aikaisemmin kuullut. Muistan, missä kohti istuin auditoriossa sillä hetkellä. Runo vaikutti ja vaikuttaa vieläkin. Veet viihtyy, / tyrskyt tyventyy: / vuo syventyy. / Häät häipyy, / vieraat vähenee: / yö lähenee. /Yö uinua sun syleilyys, /suur’ iäisyys.

Luonnon monimuotoisuus ja vertauskuvallisuus puhuttelee myös  Olavi Ingmanin runossa vanhuudesta. Vanhuus / ei ole kuihtunut kukka / vaan näkymätön. / Sen siivet / on perhosen siivet / jotka voivat kantaa / keveimmän taakan / sormet / lapsen / aina valmiina / hellimpään hyväilyyn / ja hymy / kuin unohdus / eihän sitä ollutkaan.

Lin Jutang vertaa ihmisen elämää vuodenaikoihin. Pidän keväästä, / mutta se on liian nuori / pidän kesästä, / mutta se on liian ylpeä. / Niinpä pidän eniten syksystä, / koska sen lehdet ovat kellahtavat, / sen sävy kypsempi / ja värit rikkaammat. / Ja siinä on pisara surua. / Sen kultainen rikkaus ei / puhu kevään viattomuudesta / eikä kesän voimasta / vaan lähestyvän vanhuuden / kypsyydestä ja  lempeästä / viisaudesta. / Se tietää elämän rajoitukset / ja on tyytyväinen.

Nämä ja monta muuta runoa vanhuudesta löysimme opiskelijoiden kanssa. Ilkka Koiviston runon Vanha mies istui kannon päässä, Walt Whitmanin runon Nuoruus, kerskaileva, Tor-Björn Hägglundin Isäni / kumara vanhus, Eeva Kilven Tänä aamuna olen päättänyt olla kirjoittamatta / ja istuttaa ruusun ja Helena Anhavan Vanha mies maalaa lumpeita, lumpeita, lumpeita / takanaan elämän värit.

Alpo Noposen runo Mahdoton ratkaista alkaa: Se on, ystävä, ratkaista mahdoton, / minä aikana ihminen kaunein on. Lapsuus, elon nuoren siinä on aamunkoi, nuoruus, viel otsalla kirkkaus aamuinen, keski-ikä, hänet kesässä kypsässä nähdä saan ja vanhuus, hänet näen sitten vanhuuden syksyllä.  Jokaisen ikäkauden Alpo Noponen päättää säkeeseen Hän kaunis on, /min´en tietää vois , /minä aikana ihminen kauniimpi ois.

Kirjoitin oman kerrallisen kokemukseni sanoiksi lapsesta ja vanhuksesta: Kihlajaisissa puolitoistavuotias tyttö huomaa lattialla potkaissut korkokengät ja panee ne jalkaansa. Tuolilta hän sieppaa päähänsä leveälierisen naisten hatun. Tyttö kopsuttelee lattialla korkokengissään hattu kallella ja nauttii. Juhlayleisö nauttii, ihastelee, sillä  hän kaunis on, min en tietää vois, minä  aikana ihminen kauniimpi ois.

Tuttu vanhus saapuu juhlaan. Hän liikkuu keppiinsä turvautuen, hivuttaa hitaasti jalkaa toisen eteen. Kesken juhlan häntä paleltaa ja hänelle autetaan takki ylle. Vanhuksen puhe, silmien kirkkaus ja hänestä huokuva lämpö – kuin kuulisi kevätpuron solisevan tai näkisi muuttolinnun matkalla kesään! Hän kaunis on, min en tietää vois, minä aikana ihminen kauniimpi ois.

 Olen esittänyt joissakin tilaisuuksissa Alpo Noposen runon. Pysähdyttävin hetki oli lausua auto-onnettomuudessa kuolleen nuoren pojan hautajaisissa nuorukaisen osuus pojan mummon pyynnöstä.

Puu vertauskuvana on monipuolinen ja antaa mahdollisuuden työskennellä omaa elämää ja sen ikävaiheita. Kirjoittajasta en tiedä. Mitä vanhempi puu, / sen arvokkaammaksi ja suuremmaksi se kasvaa. / Mitä syvemmälle sen juuret yltävät, / sitä tukevammaksi se pitää puolensa myrskyille. / Mitä tiuhempi lehvistö sillä on, /  sitä turvallisemman suojan se tarjoaa. / Mitä vahvempi runko sillä on, /sitä parempi siihen on nojata. / Mitä korkeammalle sen latva kohoaa, / sitä kutsuvampi on sen suojaava varjo. / Jokainen vuosirengas / on selvä merkki eletystä voimasta, / samalla tavalla / kuin uurre kasvoissa.

Koulutuksissa voidaan antaa ohjeeksi piirtää oman elämän puu.

Olen piirtänyt ensimmäisen kerran lapsuuden puun, nykyisyyden puun ja tulevaisuuden puun Martti Lindqvistin koulutuksessa. Ja olen työskennellyt eri ryhmien kanssa oman puun piirtämistä, nuorten ja vanhojen ryhmissä. Havaintovälineenä on saattanut olla kaadetun hongan tyvestä sahattu kiekko. Sen vuosirenkaita tutkimalla voi etsiä vastauksia puun maaperästä, kasvuympäristöstä ja sen muutoksista. Vuosirenkaiden tutkimisesta voi johdatella lapsuuden maisemiin, nykyisyyden maisemiin ja tulevaisuuteen. Piirustuspaperi ja värikynät työvälineenä johdattavat oman elämänvaiheiden tarkasteluun, sen tapahtumiin väreillä, kuvilla ja sanoilla. Tärkeä on varata aikaa keskusteluun, ehkä ensin parin kanssa ja sitten ryhmässä.

Syntymäpäiväjuhlassani sanoin juhlaväelle: – Jos minulla olisi nyt paperia ja värikyniä, pyytäisin teitä piirtämään oman elämän puun. Sain viestin muutamaa päivää myöhemmin puhelimeen: ”Ensimmäinen kotitehtävä suoritettu. Tehtiin iltakylässä parin kaverin kanssa omat. Olin yllättynyt, että niissä kaikissa oli  aika paljon samaa niin värien, merkityksen kuin sijoittelunkin osalta. Siinä oli paljon symboliikkaa.” Saamani kuva oli mielenkiintoinen. Sinä oli paljon sumboliikkaa.

Jokainen vuosirengas kertoo eletystä elämästä
Kuva Yrjö Myllylä 2016