Sisällissodan runoilijoita

Luopioinen Mikkelinmäki. Kuva Mauri Myllylä 2018.

Luopioisten Mikkelinmäen ulkomuseoalueella vietettiin 15.7.2018 perinteistä kirkastussunnuntain kotiseutujuhlaa ja sen Runo-Kukkia tapahtumaa. Tilaisuuden järjestäjätahon Kukkia-Seura ry:n vuonna 2019 edesmennyt puheenjohtaja kyläaktivisti Erkki Toivari kuvassa selin oikealla. Teemana oli vuosi 1918. Sisällissodan runoja esitti lausujaryhmä ohjaajanaan Oili Ruukki. Kesäasukkaina osallistuimme juhlaan.

Tunnettujen runoilijoiden runot sisällissodan tapahtumista olivat minulle uutta. Tunsinhan minä heidän tuotantoaan mutta kaikki lausutut runot olivat uutta, Viljo Kajavan Helmikuun hämärässä, Kyttälä paloi ja Ihmiset piiloutuivat kellareihin, Emme me nähneet, Larin Kyöstin Tappotantereella ja Saapuville sankareille, Sauvo Puhtilan Ruusu on punainen, L. Onervan Aamun sarastus, Timo Malmin Tuolta marssivat valkoiset ja Tehtaan tytöt, pienten peltojen kasvatit, V.A. Koskenniemen Nuori Anssi, Anu Leppälän Runo Maire mummusta, Niilo Forsin Surun säveliä, Uuno Kailaan Kulkue ja Veljelleni. Runo-Kukkian esityksen aloitti Oili Ruukki Uuno Kailaan runolla Kulkue. Se samoin kuin Veljelleni on kokoelmassa Silmästä silmään, 1926. ”He tulevat iltaruskon aikaan, he tulevat työstä, he tulevat tehtaistaan. Noki niin kuin naamio kasvoilla; siinä on vakoja hien. Ja kaikkien selkä on painunut kumaraan.” Kansanlaulut ja kenraalimajuri Pertti Salmisen juhlapuhe liittyivät tilaisuudessa sisällissodan tapahtumiin.

Kun juhla oli ohi, jäimme juttelemaan Oili Ruukin, lausunnan ohjaajan kanssa. Ohjelmaa oli harjoiteltu pitkään. Jokaiselle vuodelle oli oma teemansa. Vuonna 1918 sisällissodasta oli kulunut 100 vuotta. Se kosketti luopioislaisia läheltä. Huomaamatta keskustelumme ajautui Uuno Kailaan runoihin, johtuiko se eläytyvästä esityksestä. Mikä Uuno Kailaan runo on läheisin lausunnan ohjaajalle, kysyimme. Hän mainitsi runon Kun olin kuollut. ”Kun olin kuollut, kun olin tuhkaa hiven vaskiuurnassa, alla mullan, kiven.” Se kosketti minuakin mutta mainitsin runon Paljain jaloin. ”Niin mä kerran tieni aloin, niin mä kuljen: paljain jaloin. Avohaavat syvät näissä ammottavat kantapäissä.” Maurille rakkain Uuno Kailaan runo on Suomalainen rukous laulettuna. Taneli Kuusiston säveltämänä se esitettiin ensi kerran Messuhallissa marraskuussa ennen talvisodan puhkeamista. ”Siunaa ja varjele meitä Korkein kädelläs. Kaitse ain kansamme teitä – Virsikirjaan virsi 584 otettiin vuonna 1986. Suomalainen rukous on ”kaunein koskaan kirjoitettu runo” psykiatrian professorin Kalle Achten mukaan.

V. Tarkiainen kirjoittaa 14.11.1932 mm. näin: ”Hän on luonut unen ja kuoleman rajamailla liikkuvista mielikuvista ja tunnoista yksinkertaisia ja eheitä runoja, joissa tuntuu väkevän hengen käynti ja joille sen vuoksi saattaa ennustaa pysyvää sijaa kirjallisuudessamme.”

Runoja julkaisunsa esipuheessa Uuno Kailas kirjoittaa Tuusulan Onnelassa 24.11.1932. ”Teen aluksi lukijalle paljastuksen, ehkä hiukan oudolta kuuluvan, mutta sen pahempi, toden: minun on ollut annettava kaikki alkuperäiset teokseni – lukuunottamatta poloista esikoiskokoelmaani, jonka julkaiseminen oli kokonaan erehdys – painettavaksi omasta mielestäni liian aikaisin, enemmän tai vähemmän keskeneräisinä. Jos lukija kysyy, miksi? Vastaan: siksi, että en omista linnaa Caprilla. Sellainenkaan puhtaasti henkinen ilmiö kuin runous ei voi välttää niiden lakien puserrusta, joilla aineen valta edelleen hallitsee maailmaamme…Lyriikka v o i ihmeellisesti kukoistaen elää kivenkolossakin, mutta sen t u l i s i, puhjetakseen harmonisimpaan kauneutensa täydellisyyteen, saada versoa ylellisyyskasvina, kiireettä, vapaasti, huolettoman onnellisena.”

Kotiin palattuani etsin kirjahyllystä runoteoksen Uuno Kailas Runoja. Se sisältää osiot Tuuli ja tähkä, 1922, Purjehtijat, 1925, Silmästä silmään, 1926, Paljain jaloin, 1928, Uni ja kuolema, 1931. Kirjan alkusivulla Uuno Eskolan maalauksessa katselee vakavakatseinen Uuno Kailas. Kirjani on kahdeksas painos, WSOY:n vuonna 1951 kustantama. Kirja on minulle lahja ja arvokas muisto abiturienttina. Luen omistuskirjoituksen: Pirkolle, Kaamasessa jouluna 1954 Elmalta, Paulilta ja Toivolta.

Selaan runokirjaa, pysähtelen. Koen voimakkaita tunteita lukiessani. On helppo yhtyä V. Tarkiaisen arviointiin. Viimeisessä osioissa löydän tutuista tutuimman runon Riemulaulu. Miksi se on niin tuttu. Olen merkinnyt lyijykynällä siihen lausuntaohjeita, painotuksia. Raudaskylässä musiikinopettajani Arvi Kytömäki ohjasi minua kun esitin sen juhlatilaisuuksissa.

Oulussa 13.9.2020

Pirkko Myllylä

Ilo lausua

Seison kirjahyllyn vieressä tietämättä vielä mitä etsin. Otan käteen pienen ajan patinoiman kirjan Minäkin lausun. Lasten ja nuorten lausuntaohjelmistoa. Toimittanut Väinö Mäkelä. 2. painos 1951. Nimeni on kirjan etusivulla. Ensimmäisen painoksen esittelyssä 9.4.1948 Väinö Mäkelä kirjoittaa: ”Suullisen esitystaidon tason suhteen on vielä runsaasti kohentamisen varaa. Lukemisen opetuksen parhaimpana apukeinona pidän kuoro- ja soololausuntaharrastuksen vaalimista tarkoituksena pyrkiä vapaaseen, luonnolliseen, ilmeikkääseen ja selvään esitystapaan.”

Seuraavana aamuna avaan kirjastosta lainaamani kirjan Ilo puhua. Ajatuksia puheilmaisusta, kirjoittanut Ritva Ahonen-Mäkelä, ilmestymisvuosi 1979. Kirjan alkusanoissa tekijä lausuu kiitoksen sanoja suurenmoisille opettajilleen fil. tohtori h.c. Kaarlo Marjaselle ja professori Antti Sovijärvelle. Joitakin kertoja opiskeluaikana kävin Kaarlo Marjasen lausuntaa käsittelevillä luennoilla. Antti Sovijärven nimen kohdalla minut valtaa tunne, onko se suru.  Nuorena etsiskelin omaa opiskelualaa ja päädyin Antti Sovijärven oppilaaksi. Meitä oli pieni ryhmä ja Antti Sovijärvi oli kannustava ja turvallinen isähahmo. Ilo puhua, lausua, oppia sellaista, mistä olin kiinnostunut lapsesta asti. Voisinko fonetiikkaa opiskelemalla toteuttaa toiveitani?

Muistan kuinka ekaluokalla kevätjuhlassa lausuin Otto Mannisen runon Joutsenet: ”Kohos siiville kerran ne sitten, suvi kun oli muistoja vain…” ja näytelmässä valkopukuinen joutsenparvi lehahti lentoon. Muistan, kun Raudaskylän oppikoulussa musiikinopettajani Arvi Kytömäki ohjasi minua lausunnassa. En ollut musikaalinen, niin uskottelin, mutta rakastin lausumista. Esitin koulun juhlissa runoja, siitä minut muistetaan. Voimakas vaikutus oli Jaakko Haavion runolla Excelsior!: ”Ylös vuorelle tie! Yli rotkojen, iljangoiden! Päin huippuja valkeita, joiden jääkruunuista aurinko kipinöi. Ylös vuorelle tie!..On Jumala vuorella. Odottaa. Minä kiipeän, kompastun kaadun. ..”

Äitikö minut opasti runojen ääreen? Yksi arvokkaimpia muistojani on, kun olimme äidin kanssa kahdestaan kotona. Istuimme tuvan pöydän ääressä lavitsalla ja äiti lausui minulle runon. Tämä puoli äidissä oli minulle uutta ja yllättävää. Kirjoja äiti oli aina tuonut minulle  kaupungista. Minulla oli kaikki Anni Swanin kirjat ja runotyttökirjat ja Mika Waltarin Kaarina Maununtytär ja Raul Roineen satukirjoja. Nyt äiti lausui minulle  Aleksis Kiven runon Kaukametsä. Se on lapsen ja äidin vuoropuhelua.

Äiti katsoo johonkin kauas, yli pihamaan, ja aloittaa: ”Alas kalliolta lapsi riensi, äitins luokse riensi hän, lausui loistavalla katsannolla: nähnyt olen taivaan maan.”

Minä näen lapsen juoksevan kalliorinnettä alas äitinsä luokse vaalea tukka hulmuten ja kuulen lapsen huutavan jo kaukaa näkemästään ihastuneena kasvot loistaen:” Nähnyt ole taivaan maan.”

Runon äiti on ihmeissään ja kysyy lapselta: ”Mitä haastelet , mun pienoiseni, mitä taivaan kaukomaast’? Missä näit sä autuaitten maailman? Sano kultaomenain.”

Kuva Mauri Myllylä 1999

Enää edessäni ei avaudu kotipiha, sen ulkorakennukset. Äidin ääni johdattaa lapsen kulkua. Seison vuoren harjanteella, katselen ympärilleni ja näen ”nummen sinertävän, kaukametsän kaukasen.” Katselen näkyä, joka avautuu eteeni. Aivan kuin aurinko valaisisi kotipihan koivujen kärjet, hongiksi ne muuttuvat ja pihatie muuttuu, se kohoaa ylöspäin, hohtaa kullalle, on ”kultasannotettu tie.” Jokin itsessä liikahtaa, onko se kaipaus, kauneuden ja pyhyyden kosketus äidin lausuessa minulle runoa. Avaamassa minulle runon näkyä, joka mykistää. Äidin ääni jatkaa, runon äiti puhuu lapselleen. Olen tuo lapsi, joka  on näkynsä lumoissa siinä kodin lavitsalla arkisena lauantaipäivänä, pyhän aattona.

Sunnuntaipäivänä  Aleksis Kiven kirjan  Seitsemän veljestä viimeisillä sivuilla Vuohenkulman torpassa tavataan veljeksistä nuorin Eero. ”Mutta sunnuntai- ja pyhäpäivinä hän joko tutkiskeli sanomalehteänsä tai kirjoitteli itse kuulumisia ja yhteiskunnallisia asioita pitäjästä, lähetettäväksi samaan lehteen….Aviona oli hänellä Seunalan hoikka tytär, liinatukkainen, kainosilmäinen Anna. ..”

Samaa pyhän tuntua ja rauhaa kuin runossa Kaivotiellä kohtaan Annan sunnuntai-illassa Vuohenkulman torpassa, kun hän puhelee, vuoroin hyräilee lapselleen, kyselee ja vastailee pienelle.  ”Sanoppas, lapseni, mun suvenihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri?…Oi kuule mun sydämeni laulu!”

Väinö Mäkelän toimittamasta kirjasta avautui runo Kaivotiellä, tämäkin äidin ja lapsen vuoropuhelua. –  ”Äiti, kuka metsässä haastaa ja puhuu? Siellä niin kaikaa, siellä niin huutaa ja huhuu!”  ” Poju, kuuntele hiljaa, kun kuulet! Sehän on metsän sielu, jota nyt soittelee tuulet.” Mieleen palautuu  äiti lausumassa minulle runoa Kaukametsä.

Työikäisenä ammatissani  tutkin nuoruuden innolla vanhenemista ja vanhuutta. Luin kirjallisuutta, seurasin lehtihaastatteluja,  joissa tutkittiin pitkän iän salaisuutta. Kävin eläkeläisten opintopiireissä ja vanhainkodeissa. Opin kunnioittamaan iän tuomaa kokemusta.  Eräässä vanhainkodissa vieraillessani 80-vuotias vanhus lausui kirjoittamansa runon ulkomuistista. Minulle se oli elämys, suorastaan ihme. Alpo Noposen runossa Mahdoton ratkaista kerrotaan ihmisen ikävaiheista, lapsuudesta, nuoruudesta, aikuisuudesta ja vanhuudesta. Jokaisessa ikävaiheessa runoilija toteaa: ”Hän kaunis on, min’ en tietää vois, minä aikana ihminen kauniimpi ois.” Ilo puhua, lausua runoa, säteili lausujasta.

Silloin nuorena en olisi voinut kuvitella itseäni lausumassa runoa 80-vuotiaana jossakin vanhainkodissa. Sattumaako, että kirjahyllystä keväisenä aamuna otin käteeni Väinö Mäkelän toimittaman runokirjan Minäkin lausun. Olen lapsena lausunut koulun juhlissa Einari Vuorelan runoa Kaivotiellä, eläytynyt äidin ja lapsen vuoropuheluun. Kesän kynnyksellä sain esittää runon vanhainkodissa ikätovereilleni.

Kohtaan Kaivotiellä  lapsen mielikuvat ja äidin, joka enää ei voi kuulla samaa mitä lapsi kuulee, ”liiaks’ on kohtalon kello mun sieluuni soinut.” Äidin maailma ja lapsen maailma avautuivat nyt eri tavalla kuin koulutyttönä. Ymmärsinkö silloin, mitä runoilija on tarkoittanut kun lapsi kysyy:  ”Äiti, soittaako mullekin kohtalon kello, kun suureksi vartun,  – sitte kun nukutaan monta yötä ja minä jo työhönkin tartun?” Ja mitä ymmärsin äidin vastauksesta: ”Poju, soittaa kyllä, laulavat lapselle kaihojen kyyhkyt; silloin sä ymmärrät ihmisten itkut ja äitisi nyyhkyt.” Runo koskettaa tunteita, kyyneleet ovat herkässä.  Nyt tulkitsen runon sanomaa kuulijoille, joiden sielussa on soinut kohtalon kello ja laulaneet kaihojen kyyhkyt.  Oli ilo lausua  runon viimeiset säkeet: ”Ihana äiti, ethän itke, kun annan kaikki nää kukkaset sulle ja vesiastiaas kannan?”

Mikä sai mielessäni aikaan tunnereaktion lukiessani Ritva Ahosen – Mäkelän kirjan kiitoksen sanat Antti Sovijärvelle? Keskeytin fonetiikan opiskelun. Kuvittelinko, että  Antti Sovijärvi oli pettynyt, kun ilmoitin siitä hänelle? Minä olin pettynyt kun luovutin. Se oli ex-tempore päätös. Heikki Klemetin kirjan Äänenkäyttö puheessa ja laulussa hankin ja siitä on ollut iloa. Kaikki mikä sivusi lääketiedettä, oli minulle vierasta. Kurkkupeilin ennätin ostaa ja tutkia sillä äänihuulia. Kun nuorella miehellä äänenmurros oli jäänyt tulematta, tarvittiin kurkkupeiliä ja lääketiedettäkin, monipuolista osaamista, jollaista  Antti Sovijärvellä oli. Ei ole kysymys vain äänenkäytöstä. Iloon puhua liittyy enemmän kuin lapsena ja nuorena ymmärsin, paljon enemmän.

Aleksis Kiven päivänä 10.10.2017

 

Pentti Murtoa (1954-2005) muistellessa

Minäkin kätken
sisälleni
ehjän helmen

Tämä Pentin runo on hänen ensimmäisessä runokirjassaan Peilimaassa – Runoja vammaisuuden verhon takaa. Runot ovat kahdenkymmenen vuoden ajalta. Sain kirjan Pentiltä sen julkistamistilaisuudessa 19.12.1994.

Kun jäin eläkkeelle, hakeuduin NLP- koulutukseen (Neuro – Linguistic – Programming) ja Master -koulutuksen vaiheessa teimme kirjallisen työn aiheena NLP ja mestaruus työssäni. Tekstiä siitä on pitkästi. Lainaan osiosta Loogisten tasojen avulla tehdyt kysymykset työni mallitukseen paria kohtaa: Kuka minä itse olen? Mikä on roolini?

”Ajattelen ensin mallittaa CP-vammaisena syntynyttä ystävääni runoilija-kirjailija Pentti Murtoa, jonka kanssa olen pitänyt yhteisiä tunteja vammaisuudesta ja kuntoutumisesta. Pentin runoja olen käyttänyt opetuksessa. Pentin selviytymistarina on rinnakkainen oman tarinani ja omien löytöjeni kanssa. Vähitellen olen ruvennut näkemään Pentin tavoin: Minäkin kätken / sisälleni / ehjän helmen.

Mikä on tärkeää minulle? Miksi haluan tavoitteeni?

Arvosta itseäsi ja toista, luota itseesi ja toiseen ja välitä itsestäsi ja toisesta. Minun on lupa olla myös keskeneräinen niin kuin toisenkin.  Pentti: Avattu ovi  / kääntää oven sinuun /yhteinen avain /on kosketus.

Mihin luotan elämässä? Mihin uskon pystyväni? Mahdollisuuksieni rajat?

Sokea ei voi toista sokeaa taluttaa. Tulemalla tutuksi oman varjoni kanssa olen löytänyt itsessäni olevia voimavaroja, joita vuorostani voin herätellä toisissa. Vertauskuvana soitin. ( Päiväkirjasta 5.5.1999: ”Kiitos kun herätit meissä itsemme ikävän” luki eräässä opiskelijan kortissa. Minun tehtäväni on herätellä soittimia soimaan niin kuin vain tuo soitin voisi soida,  jotta se taas voisi viritellä soimaan toisia soittimia.”) Pentti: Kuntoudun, / astun eilisestä / tähän päivään / kehykset heiluvat.

Mitä jo osaan? Mitä haluan oppia?

Ryhmässä on paljon virtaavaa energiaa. Olen opiskellut taitoa kohdistaa sitä tavoitteiden suuntaan ja oppinutkin.  Erilaiset tavat havainnoida ryhmää ovat tietoisia ja osin tiedostamattomia. Ryhmässä on kaikki ja siksi ryhmä on ehtymätön lähde oppia ja yllättyä. Pentti: Kuulolaite avaa metsän /puhu minulle /heinän liikahduksen äänellä /metsä kuuluu selvästi /sinun sanasi / läheisyyden tahdissa.”

Näin olen kirjoittanut syksyllä 2000. Muutamaa vuotta myöhemmin menin kesäyliopiston luennolle kuuntelemaan Penttiä. Luennon jälkeen Pentti ehdotti että menisimme kahville kauppatorin laidassa olevaan kahvilaan. Muistan keskustelujamme kahvilan hämyisessä nurkkapöydässä. Kumpikin meistä mietti samantyyppisiä asioita. Pentti ehdotti yhteistä koulutustakin ajatustemme pohjalta.  Se oli viimeinen tapaamiseni Pentin kanssa. Hänen äkillinen kuolemansa syksyllä 2005 pysähdytti.

Miten minä tutustuin Penttiin? Ottiko Pentti ensin yhteyttä minuun vai minä Penttiin? Ehkä Pentti otti ensin yhteyttä ja tarjoutui pitämään luennon vammaisuudesta ja kuntoutumisesta koulutuksessa olevalle ryhmälle. Yhteistyömme jatkui  koulutuksen  poluilla. Joskus Pentti soitti arkaillen ja kysyi voinko järjestää opetusta. Kun minä lupauduin Sosiaalialan oppilaitoksessa vuonna 1995 ottamaan vastuulleni Pitkäaikaistyöttömien kurssin, pyysin Penttiä hoitamaan minun tehtäviäni kuntoutukseen liittyvässä koulutuksessa. Pentti oli paras kokemusasiantuntija.

Pentin tie CP-vammaisena syntyneestä keskoslapsesta ”puhetyöläiseksi”, tutkijaksi ja erityispedagogiikan lehtoriksi Oulun yliopistoon ja tuntiopettajaksi Oulun sosiaalialan oppilaitokseen, on selviytymistarina. Vanhemmille ennustettiin ettei lapsi koskaan kävelisi eikä puhuisi. Huonon kuulon takia lapsi kuuli puhuttavan keskoslapsen sijasta kekkoslapsesta. Kirjassaan Kekkoslapsi  – Happikaapista puhujanpönttöön (1995) Pentti Murto kuvaa elämäänsä: ”Olen kokenut fyysisen kehittymisen hitauden, mutta myös kuntoutumisen voiman. Lapsuuden ja nuoruuden vaikeudet – kömpelyys, änkytys, yksinäisyys, koulukiusaaminen – olivat osa elämääni, jotka jättivät syvät arvet; toisaalta hyvät, vahvat asiat ovat löytyneet kotoa, kotipihalta, kesäasunnolta, ystävistä, opiskelusta, kirjoittamisesta. Olen selvinnyt eteenpäin elämässä, joka on tapahtunut paitsi oman uskon ja tahdon lujuudella niin myös vanhempien, koulun, kuntoutuksen ja vammaisjärjestöjen suosiollisella myötävaikutuksella. Kuntoutumisen myötä olen kiinnittynyt elämään. Vaikeudet tuntuvat nyt kevyemmiltä. Olen tullut enemmän valon ääreen.”

Kirjoittamalla murrosikäinen poika käsitteli kipeitä asioita, joihin hän törmäsi ja joista ei voinut puhua. Myöhemmin hän osallistui kirjoittajakursseille. Sitä kautta  avautui väyliä työstää tekstejä ja runoja. Muistan Pentin käyttäneen  runoja myös opetuksessa.

Voin hyvin samaistua Pentin kokemuksiin  kuntoutuksesta 1960 – ja vielä 1970 -luvuilla. Aloitin työni kehitysvamma-alalla 1970 ja siirryin koulutuksen pariin 1974. Pentti kirjoittaa, että vammaisuus oli tuolloin tabu, siitä vaiettiin eikä vammaisen lapsen tarpeita osattu ottaa huomioon. Se aiheutti heikkoa itsetuntoa ja itsensäkieltämistä, häpeää erilaisuudesta, pelkoa, ettei hyväksytä, kiusaamista. Arvostan suuresti Pentin vanhempia, jotka tuona aikana kuuntelivat poikansa toivetta päästä  tavalliseen kouluun eikä apukouluun tai raajarikkoisten kouluun. Psykologinlausunnolla vanhempien piti todistaa pojan koulukypsyys. He myös kuntouttivat poikaa oman taitonsa mukaan ennen kuin oli mahdollisuutta saada puheterapiaa tai fysioterapiaa.

Noin vuosi Pentin kuoleman jälkeen toteutui Taiteellinen ilta, jossa eri taiteiden kautta lähestyttiin Pentin kaunokirjallista tuotantoa. Olin mukana tuossa illassa. Pentin vaikutus hänen kanssakulkijoihinsa on ollut mittava. Sen tajusin tuon illan aikana. En ollut ainoa.

Eilen olin peilimaassa
varoin, varoin
mutta yhden rikoin

 tänään se halkeama
jakaa kasvoni kahtia
kuin nauruni olis
kaksi naurua

rikki ollessani
olen enemmän.

Lainaan Oulun ammattikorkeakoulun Kutsua Pentti Murto – seminaariin 17.3. 2016:  ”Alakko nää mua? – yhteisillä kokemuksilla kohti osallistumista.”

”Hyvät kokemukset alkavat yhdessä muiden kanssa. Rohkenen mennä mukaan. Tapaan muita ikäisiäni ja tapaan itseni. Nyt avaan ilon maljan ja narri avaa nauraen oven selkosen selälleen. Yhteisen ilon vahvistamana minäkin nauran itseni hereille syvähorroksesta. Veto peilin tälle puolelle on voimakas ja matka muiden luokse jatkuu.”

Edesmenneen erityispedagogiikan lehtori Pentti Murron poikkeuksellinen elämäntyö päättyi väitöskirjan käsikirjoitukseen. Pentti Murron elämäntyö on kantanut hedelmää, ja inkluusio sekä erilaisuuden kohtaaminen kasvatustyössä ovat saaneet hänen innoittamanaan uusia ulottuvuuksia. Kolmatta kertaa toteutettavassa seminaarissa on läsnä myös Pentti Murron runous.

Pentiltä saamani runokirjan Peilimaassa – Runoja vammaisuuden verhon takaa  runot  tulevat  kohti.

Vammaisuuden verho on ohut
huono kuulo
 pakkoliikkeet

 kaikkea
minkä alta löydät
minut.