Vierailla kielillä voi hauskuttaa itseä ja toisia. Riittää, jos muistaa muutaman sananlaskun tai vain sanoja. Yksi hauskimpia muistoja on koulutuksessa tapaamani aikuiset, joiden tehtävänä oli kuvitella itsensä vierasmaalaiseksi ja edustaa omaa maatansa omalla kielellään.
Rockefeller Centerissä New Yorkissa vuonna 1968. Kuva Mauri Myllylä
Kielten sorina ja porina oli mitä melkoisin. Kun puhui kieltä, jota toiset eivät ymmärtäneet, ei ollut väliä, puhuiko oikeaoppisesti, vai toistiko omaa konttikieltä vai iikieltä, jota viisivuotias lapsenlapseni yritti opettaa minulle. Tietenkin joku puhui saksaa, toinen englantia, ruotsiakin, mutta joku puhui outoa Afrikan murretta tai kiinaa. Ainakin jälkeenpäin sanoivat puhuneensa. Minä puhuin latinaa. Uskottavasti suolsin suustani mitä mieleen juolahti. Tempora mutantur nos et mutamur in illis, festina lente, pater noster ja gaudeamaus igitur. Hymyilin, nyökyttelin, elehdin, kiivastuin, käsiänikin käytin, ilmehdin, eli koko kroppa puhui riippuen vastapuolen viesteistä, joista en ymmärtänyt sanaakaan enempää kuin hän minun viesteistäni.
Kieli ei ole lopulta pääasia. Viestit kulkevat muita kanavia pitkin. Pään viisaus ja ruumiin viisaus eivät välttämättä kohtaa. Alle kymmenen prosenttia viesteistä ymmärretään kielen avulla ja loput aistien, tunnelmien, ruumiin kautta. Äänensävy paljastaa enemmän kuin sanotut sanat. Turhaa minun on hymy huulilla ääni kireänä ja kulmat kurtussa sanoa Maurille, että olet ihana. Tai opettaa asiakkaiden kohtaamista ryhmälle ja katsella katonrajaa tai helistellä esitelmää pitäessäni avaimia taskussani.
Lapsena kotonani asui venäläinen sotavanki. Puhuiko hän venäjää vai suomea vai molempia. Minä ymmärsin häntä ja hän ymmärsi minua. En minä sanoja muista, mutta sylin muistan. Hän kantoi minut ison ojan yli kun olimme menossa poimimaan metsämansikoita. Kun nykyisin poimin niitä mökkitien rinteestä, mansikan makeuteen liittyy venäläisen sotavangin lämmin syli. Kannan mukanani muistoa lapselle tärkeästä ihmisestä.
Pakkasaamun hämärissä kävelen lähiöalueelta kaupunkiin. Viidenkymmenen metrin päässä näen vastaantulevan miehen ja savukkeen pään hehkun hänen suussaan. Kun ohitamme, mies on ottanut savukkeen käteensä, siksikö, että en huomaisi. Kuljen savukkeen tuoksussa sata- kaksisataa metriä. Ruumis muistaa isän tupakan tuoksun, isän villapuseron, johon tupakansavu on pinttynyt. Tulee ikävä isää.
Samalla matkalla ohitan joen ja lumessa jäljet, jotka johtavat rantaan, mutta en näe paluujälkiä. Tulen surulliseksi. Siltaa ylittäessäni katson tummaa jokea allani ja muistan naisen vuosien takaa. Tämän saman joen rannalta hän löysi vaatteet rantapenkiltä, johon mies oli ne riisunut ennen kuin lähti.
Kannanko mukanani kieltä ennen puhetta? Olen vakuuttunut ruumiin muistista. Ruumis muistaa, vaikka mieli ei muistaisi. Ruumis muistaa varhaisia asioita. Kosketuksia, äänensävyjä, hyviä ja huonoja kokemuksia on kertynyt ruumiin muistiin. Voi olla, että aikuisena ei ymmärrä pelkotiloja, joita pimeys herättää. Tai ei ymmärrä, miksi tietyt äänensävyt puhuvat enemmän kuin lausutut sanat.
Miksi minä pidin latinankielestä? Nyt havahdun kysymään. Näen Arvin, opettajani. Arvi piti meistä oppilaistaan ja Arvi piti minusta. Ei hän sitä sanonut. Sen vain tunsi. Oman ruumiin viisaus on apuna kun muodostamme merkityksiä toisista ihmisistä, itsestämme ja ympäristöstä. Ruumiin viisaus on luovaa viisautta vaikka käyttämämme kieli olisi konttikieltä tai nepalia, jota kuulin Barukin puhuvan.
Tummuntarinat 