Isovanhemman kokemuksia ja muistoja sota-ajalta

Maria halusi haastatella sotakokemuksistamme hänen historian tunnilla pitämäänsä esitelmää varten Salon yhteiskoulussa 29.1.2016. Pyysin häntä lukemaan kirjani Huomenna isä tulee (SRK 2006) ja kysymään kirjan pohjalta kotirintamalla olleen lapsen kokemuksia sota-ajalta. Lukemansa pohjalta Maria kysyi ja minä vastasin. Kerroin sähköpostissa Marialle aluksi isästäni, sedistäni ja enoistani, jotka olivat sodassa. Kerroin tädeistäni, jotka palvelivat lottina. Maria kysyi venäläisestä sotavangista Dimitristä ja orpopoika Yrjöstä, jotka molemmat tulivat kotiimme sota-aikana. Hän kysyi keuhkotaudista, johon leikkitoverini kuoli. Hän kysyi kirjesensuurista ja mitä tarkoitti käytännössä, että esimerkiksi kahvi ja sokeri olivat kortilla. Maria kysyi ymmärsinkö pienenä tyttönä, mistä sodassa oli kyse ja miten elämä jatkui sodan jälkeen.

Kuva Esko Toljamo 2006

Venäläiset sotavangit olivat työvoimana kun miehet olivat sodassa. He auttoivat talon töissä.  Dimitri eli Mitri, joksi kutsuimme häntä, oli minulle erityisen rakas. Vangiksi joutuneen kohtalo saattoi olla kova. Suomessakin oli pahamaineisia sotavankileirejä. Minulla on kirja Sotavangit Suomessa. Mitri saattoi tulla vaikka ammutuksi kun oli joutunut vangiksi. Mitri aavisti kohtalonsa, kun häntä lähdettiin viemään pois meiltä. Hän itki. Vieläkin muistan nuo hetket kotimme pihamaalla. Joskus sotilaat menettivät hermonsa ja antautuivat viholliselle kummallakin puolen rintamaa. Ville Kivimäen kirjoittama kirja Murtuneet mielet voitti Tieto-Finlandia -palkinnon vuonna 2013. Kirjassa kerrotaan rintamamiesten kestämisen ja murtumisen syitä toisen maailmansodan aikana. Aseiden vaiennuttua moni veteraani heräsi öisiin painajaisiinsa, lukee takakannessa. Vasta aivan viime aikoina näistä murtuneista mielistä on uskallettu puhua. Myös henkisesti voi haavoittua. Isäkin tavallaan haavoittui. Jaloissa oli sirpaleita, mutta mielessä sodan kauhujen kokemukset.

Yrjö tuli kotiimme 15-vuotiaana. Hän auttoi talon töissä. Yrjön äiti oli kuollut ja isä solmi uuden avioliiton. Heillä oli iso perhe. Yrjön isosisko meni palvelijaksi ja Yrjö tuli jonkun tutun kautta meille.  Yrjö kävi armeijan ja avioitui myöhemmin. Hän asui kotonamme seitsemän vuotta. Hän oli perheessämme turva niin äidille kuin lapsillekin. Isän sota-ajan kokemukset heijastuivat monella tavalla elämäämme.

Sonja on kirjassa oikealta nimeltään Soile. Soilen isä Sulo katosi sodassa, hänen kohtalostaan ei tiedetä. Soile kuoli keuhkotautiin. Mielessäni on kuva Soilen arkusta. Sen äärellä hänen äitinsä itkee ja estää arkun kannen sulkemisen ja me pieni saattoväki avoimen arkun ympärillä. Myös kaksi  koulutoveriamme kuoli keuhkotautiin ja serkkumme ja hänen isänsä. Minunkin keuhkoista löytyi myöhemmin koteloitunut basilli. Monet näistä lapsuuden kuvista rupesivat elämään Martti Lindqvistin sosiodraaman ja luovan ryhmätyön koulutuksessa vuosina 1993 – 1995. Kirjan syntymästä kiitän Martti Lindqvistin vaikutusta.

Elintarvikkeista oli pula sota-aikana. Kahvia ryhdyttiin säännöstelemään lokakuussa 1939. Paahtimot valmistivat kahvinkorviketta, jossa oli vain osa oikeaa kahvia. Sodan pitkittyessä valmistettiin kahvinvastiketta. Minulla on sota-ajan keittokirja 123 sotavuosien ruokaohjetta. Paras kahvinvastike syntyi voikukasta. Muita sopivia juureksia olivat perunan kuoret, juolavehnän ja valvattien juuret, sikurijuuri ja sokerijuurikas. Paahdettu lanttu, ruis ja ohra sopivat myös. Muistan äidin paahtamassa kahvirännälillä hellalla voikukan juuria. Eli kun tuonti loppui, piti keksiä korvikkeita ja vastikkeita. Sokerin kulutusta ryhdyttiin säännöstelemään talvisodan alusta lähtien. Ostoskortilla sai aluksi kilon kuukaudessa henkeä kohti, myöhemmin vähemmän ja normaalisti sokeria sai vasta vuonna 1948. Sokeripulan vuoksi turvauduttiin keinotekoisiin makeutusaineisiin kuten sakariiniin. Mustan pörssin kauppa kukoisti erityisesti liha-alalla. Meillä maalaistalossa oli ruokaa. Äiti oli hyväsydäminen ja antoi omastaan monenlaista puutetta kärsiville.

Sensuuri tuli heti talvisodan aikana voimaan ja se koski myös postia. Jatkosodan aikana lähetettiin 850 miljoonaa lähetystä, kirjeitä, kortteja ja myös paketteja kotirintamalta sotilaille. Kirjesensuuri koski joukkojen vahvuutta, sijoitusta, tappioita, säätietoja eli piti varoa, ettei postin mukana kulkenut vihollista hyödyntävää tietoa. Kirjeet tarkastettiin, epäilyttävät kohdat mustattiin tai leikattiin pois, kirjeet suljettiin ja päälle lyötiin tarkastusleima Kenttäpostia. Yhteys kotiin puolin ja toisin oli henkisesti tärkeä. Kirjeitä odotettiin ja pelättiin, jos viipyi. Äiti säilytti isän kirjeitä piirongin laatikossa.

Mustat linnut tulivat minulle symboliksi jälkeenpäin kun työstin lapsuuden kokemuksia. Molotoffin verhot piti panna ikkunoihin, äiti laittoi raanuja, ettei valoja näy pimeällä kun lentokoneet lentävät yli. Maaseudulla sotaa ei kokenut samalla tavalla kuin Mauri esimerkiksi Oulussa. En muista pommituksia. Laura-siskon mies Pentti oli muistellut pommituksia Kalajoella, joka ei ole kaukana Sievistä. Lapsena kuolema tuli tutuksi, niin monta lasta ja aikuista kuoli. Minulla oli turvallisia ihmisiä lähellä. Yksi heistä oli Viljami, siinä kirjassa Einari. Hän oli itse lapseton, mutta hän rakasti lapsia. Hän polki pyörällä toiselta kylältä kotiimme, tilasi minulle Lasten Siionin, piti sylissä. Yrjö oli kuin turvallinen isoveli ja Mitrin kanssa viihdyin. Mitrikin oli isä.

Kirjoitan Piilosilla kirjassa (2011) : Minä ajattelen isääni. Hän jäi elämään. Minä muistan isäni kahta nuorempaa veljeä ja heidän valkoisia arkkujaan. Nuorimman veljen arkkua ei saanut avata. Omaisten olisi ollut vaikea kestää näkemäänsä. Ajattelen isäni äitiä. Hän menetti puolisonsa äkillisesti, kaksi lasta kuoli pieninä, kaksi poikaa kaatui jatkosodassa. Hän itse sairastui aamulla aikaisin ja kuoli illalla. Meidät sukulaiset kutsuttiin hyvästelemään. Tuon hetken muisto on minulle kallisarvoinen.

Muistan aikaa, jolloin rupesin tajuamaan, että lapsesta asti olen liikkunut Joutsenlammen rannalla, elämän ja kuoleman rajalla, pelon ja uhan maastossa. Eikä sen tajuamisesta ole kuin parikymmentä vuotta. Ihmisen sisimmässä ovat tallessa kaikki kokemukset.

Päiväkirjaan olen kirjoittanut 20.10.1993: Isän lompakko sisältöineen on minulle pieni merkittävä esine. Tuossa se on pöydällä. Sotilaspassin merkinnät – niissä elän elämääni. Muistoja tulee isästä. Tekee kipeää. Isä on lähtenyt talvisotaan, kun olen ollut kolme vuotta, ollut lomautettuna minun ollessa neljä vuotta, lähtenyt jatkosotaan ja haavoittunut, silloin olen ollut viisi vuotta. Lapsuus – isättömyys, koko elämä – isän kaipuu. Myös lompakko itsessään kertoo tarinansa. Ruskea kiiltäväksi kulunut taskussa taipunut nahkalompakko, jonka isä antoi minun haltuuni sairaalassa ennen leikkaukseen lähtöään, ennen kuolemaansa.

Isäsi hankki kirjani Piilosilla – lasta ja lapsuutta etsimässä teille lapsille. Lue sieltä sivulta 129 luku Sankarihauta. Siinä sinulle lisätietoa minun lapsuudessa kokemasta. Kävimme Venäjällä 2004 kuten alussa kerroin. Tuossa luvussa on arvokasta tietoa. Ota siitä jotakin esitelmääsi, please!

Saat käyttää oikeita nimiä ja kaikkea mitä olen kirjoittanut. Piiku oli lempinimeni lapsena.