Luonto ja ihmismieli

Ajatuksen voima on mahtava voima. Kieli, mieli ja ruumis muodostavat kolmiyhteyden. Ihmisen aivoissa vilisee tuhansia mielikuvia päivittäin. Jos ne ovat pääosin myönteisiä, ne vaikuttavat mielialaan ja ruumiissa terveyteen. Juttelin äskettäin itseäni vanhemman ihmisen kanssa. Hänen elämäntarinansa puhutteli. ”On kiitollinen mieli”, hän sanoi monta kertaa. Muistan koulutuksen, jossa kokeilimme harjoitusta: Muuta kieltäsi, muuta mieltäsi. Sanoimme ensin lauseen kielteisessä muodossa, sitten myönteisessä. Kuulostimme sanojen vaikutusta. Kun muutan kieltäni, vaikka sisäistä puhetta itselleni myönteiseksi, muutan mieltäni ja se tuntuu ruumiissakin.

Kaikenlaisia koulutuksia olen vanhalla iälläni harrastanut. Yksi on Madam Katarian kehittämä nauruterapia eli naurujooga. Nauru on hölkkää sydämelle ja naurulla on vaikutus terveyteen, jo minuutin naurulla. Kun hymyilemme, tuntuu hyvältä ja kun tuntuu hyvältä, hymyilemme. Lapset ovat meille esikuvana monin tavoin, myös nauramisessa. Mihin katoaa ja vähenee aikuisten nauru  aikojen saatossa.

Kerran odottelimme sairaalassa lapsenlapsen pääsyä osastolta kotiin. Silloin lähtö viivästyi. Syynä oli sairaalaklovnin käynti osastolla. Hän oli  tuomassa iloa ja naurua ja hyvää mieltä lastenosastolle. Klovnitohtoreita on jokaisessa yliopistollisessa sairaalassa lasten- ja nuortenosastoilla. He  ovat esiintymisen ammattilaisia. Tohtoreiden työkalupakista löytyy taikatemppuja, yleistä hölmöilyä ja musisointia. Sairaalaklovneille on myönnetty kolmisen vuotta sitten valtionpalkintokin. Iloa ja naurua tarvitaan.

Luin aikoinaan mielenkiinnolla Ilkka Vartiovaaran teoksia ja seurasin hänen elämäänsä ja taisteluaan sairautta vastaan. Puutiaisen aiheuttama borrelioosi vaikutti hänen elämässään lamaannuttavasti. Tautia ei tunnistettu riittävän ajoissa eikä hoitoa osattu antaa. Vuonna 1995 hän kirjoitti kirjan Delfiinin laulu. Hän kertoo kirjassa mielikuvitushuoneesta. Hän palautti mieleensä elämänsä onnellisimmat hetket. Kipujen saartaessa hän palasi mielikuvissaan noihin hetkiin. Vaikuttava on kuvaus lapsuuden unelmasta eli aamusta Suurilla Pyramideilla, auringon noustessa, 25 vuotta aikaisemmin, lapsuus- ja poikavuosien haave toteutuneena: ”Olen hyvin onnellinen.”

Ilkka Vartiovaara loi käsitteen mielikuvantaminen. Siitä hän kirjoitti ja sitä lääkärinä suositteli, myönteisten mielikuvien vaikutusta terveyteen.

dav

Luonto puhuttelee ja vaikuttaa mieleen. Muistan runon Lapin luonnosta. Sen esittäjä sanoi meille kuulijoille: ”Sulkekaa silmänne.” Saimme kuvitella mielessämme runon meille kertomia näkymiä. Kiitin jälkeenpäin runon kirjoittajaa ja esittäjää hänen oivalluksestaan. Silmien sulkeminen loihti näkymät, itsellekin tutuista ja vaikuttavista tunturimaisemista.

Lokakuun puolivälissä katselen ihmetellen ja ihastellen värejä luonnossa. Jos olisin taiteilija, maalaisin ikkunasta avautuvaa näkymää. En ole ja pyrin tallentamaan ruskan väriloiston  mielikuvantamalla.

Viimeöinen uneni mietityttää. Olin taidenäyttelyssä. Olin nuori ja syvennyin innostuneena taulujen näkymiin. Muuan varttunut ihminen seurasi minua ja aloitti vuoropuhelun kanssani. Sen sisältö oli lyhyesti, että hän nuorena osasi katsoa eri tavalla ympäristöä, näki ja tajusi sellaista mihin ei enää kykene. Mietin unen sanomaa. Kertooko se minusta itsestäni nyt ja nuorena? Kertooko se myös, että ikä ei ole lineaarinen vaan syklinen? Vastapäätä ovat kaikki ikävaiheet kun ikää karttuu. Onko unessa myös haavetta palaamisesta johonkin menneeseen?

En aio valittaa lähestyvää kaamosaikaa, päivien lyhenemistä, valon vähenemistä. Lepoa tarvitsee ihminen, niin myös Luojan luoma luonto voidakseen herätä uuteen kukoistukseen. Olemme aina vastapäätä jotakin. Yön valta väistyy päivän tieltä, / ja kevät nousee, juhla auringon ( Virsi 576).

Ja taas minä muistan runon, jossa Lin Jutang vertaa ihmisen ikäkausia luontoon.

Pidän keväästä, mutta se on liian nuori. /  Pidän kesästä, mutta se on liian ylpeä. / Niinpä pidän syksystä, / koska sen lehdet ovat kellahtavat, / sen sävy kypsempi  ja värit rikkaammat. / Ja siinä on pisara surua. / Sen kultainen rikkaus ei  puhu kevään viattomuudesta /  eikä kesän voimasta, / vaan lähestyvän vanhuuden kypsyydestä ja lempeästä viisaudesta. / Se tietää elämän rajoitukset   ja on tyytyväinen.

 

 

Taiteilijan talossa

Halusin tavata kirjailijan. Lähdin etsimään häntä taiteilijan talosta. Oli vuosi 2006. Matkalla lauloi mustarastas, vaikka oli vielä talvi. Päivä oli keväinen. Olisiko se erehtynyt vuodenajasta vai halusiko se laulullaan kertoa, ketä taiteilijan talossa oli vierailemassa.

Mustarastaan huilumainen ääni kertoi oikein. Taloon oli kokoontunut sukua, laulavia ja soittavia ihmisiä. Heidän esivanhempansa olivat laulaneet omaksi ilokseen ja Luojansa kunniaksi. Jälkipolvi jatkoi esi-isiensä tiellä, kehitti lahjojansa ammateiksi saakka. He sanoittivat ja sävelsivät, lauloivat ja soittivat, tanssivat ja näyttelivät. Joku lausui isänsä kirjoittamia runoja. Kultakurkun laulu hiljensi kuulijat. Kuuntelin ihmeissäni ja ilokseni, minä sivullinen, taidoissani taitamaton.

Pienellä nurkkapöydällä oli kuvakirja. Selailin kirjaa, katsoin sen kuvia. Tarina kertoi rohkeasta pikku tytöstä, sodasta, yksinäisyydestä, surusta, ilosta, ystävyydestä, sairaudesta, tytön pitkästä, pitkästä matkasta pois sodan keskeltä. Kuvittaja olisi kuuluisa taiteilija, vaikka ei olisi kuvittanut kuin tämän yhden kirjan, ajattelin. ”Itken joka kerta kun luen lastenlapsille kirjaa ja katson kuvia”, sanoi vierelläni taiteilijakodin isäntä, itsekin lapsille kirjoittanut. Kuvien ja värien kautta välittyivät lapsen tunteet katselijalle, pysähdyttivät, puhuivat kieltä, jota minäkin ymmärsin.

Äkkiä mieleni teki päästä kuvataiteilijoiden taloon. Vaikka näkisin vain yhden taulun, joka pysähdyttää, kannattaa mennä, ajattelin. Halusin nähdä tauluja, jotka havahduttivat katsojaa, saivat tuntemaan, herättelivät niin kuin tuon lastenkirjan kuvat. Löysin sellaisen ison taiteiden talon ylimmästä kerroksesta. Pysähdyin taiteilijan omakuvan eteen, jonka hän oli maalannut vuotta ennen kuolemaansa. Edessäni näin kasvot, joiden katse oli suunnattuna alas sivulle, näkymättömään, rajalle. Vain muutamalla tummasävyisellä vedolla oli kuvattu oleellinen. Kasvoille lankesi syvä varjo, himmeä valo taustalla ainoana värisävynä kuin aavistus jostakin rajan takana.

Laskeuduin portaat alas talon alimpaan kerrokseen, sinne, missä oli Enkelipolku. Enkelit pyrähtivät toisen maailmansodan jälkeen enkelitaiteilijan töihin kuin itsestään, aluksi rosoiselle löytöpuulle. Värikkäät enkelit, tulipunainen, sininen, vaalea purppura, siunaava enkeli ja lohduttava enkeli olivat kyllä vaikuttavia, myös maanvärinen enkeli, mutta eniten minua puhutteli musta-asuinen sureva enkeli, joka oli painunut kumaraan siipiensä suojaan ja pääsiäisenkeli viheriöivä oksa kädessään. Kuolema ja ylösnousemus.

Olin vaikuttunut näkemästäni ja kokemastani. Kirjailijaa en ollut löytänyt. Luulin tapaavani hänet taiteilijan talossa. Hänen taitoaan kuvata vähin elein lapsen kokemusmaailmaa, lapsen tässä ja nyt hetkessä elämistä, olin ihastellut. Olin miettinyt arkisten asioiden ja tekemisten tai ympäristön tarkkaa kuvaamista hänen kirjoissaan. Olisi tehnyt mieli kysyä jotakin.

Luovuin ajatuksesta löytää hänet ja lähdin matkalle maisemiin, jotka kertovat eletystä historiasta, menneitten sukupolvien työstä. Valtateiltä poikkesin kapeneville teille ja kujille, mäkien ja metsien keskelle, peltoaukioille. Näin vanhoja puutaloja ja tiilirakennuksia. Ajattelin ihmisiä, joitten tiesin asuneen ja tehneen työtä seudulla, lapsia, nyt jo vanhuksia tai kuolleita, joitten tiesin eläneen täällä. Löysin meren rannalta muinaisen tiilitehtaan murentuneita tiilenkappaleita ja otin muistoksi.

Matkalla poikkesin taloon, jonka ikkunoista näkyi valoa. Pihalla oli auto. Joku oli talossa.

Tulin jonkinlaiseen verstaaseen, jossa oli pinottuna puisia laatikonmallisia tuotteita. Huone oli niin täynnä näitä laatikoita että liikkuminen oli vaikeaa. Huoneen perällä mies liimasi kapeaan puusuikaleeseen liimaa ja liitti sen puristimilla aikaisemmin liimaamiinsa puusuikaleisiin. Ahavoituneilla kasvoilla viivähti hymy. Jotakin harrasta oli tuossa miehessä ja hänen työskentelyssään. Ja jotakin arjen lämpöä hänestä huokui eikä se johtunut yksistään lämpimän harmaasta villapuserosta eikä kotoisesta ruutupaidasta tai housuihin tahrautuneesta valkoisesta liimasta.

Mies kertoi työstään verstaassa. Näennäisesti yksinkertainen puukappaleen liimaaminen oli osa suurta kokonaisuutta. En tajunnut kuin murto-osan tietokoneen näytöltä avautuvista piirustuksista ja miehen selityksestä. Sen tajusin, että työ on vuosien työ ja vaatii työhön ryhtyvältä pitkäjänteisyyttä.

Yksinkertaisempaa minulle oli keittää kahvit. Löysin avatun kahvipaketin ja muun tarpeellisen. Pöydällä oli kertakäyttömukeja, piparkakkuja ja leipää.

Liikkuminen, liike ja unet. Niistä keskustelimme kahvipöydässä. Liikkuminen liikuttaa mieltä, avaa portteja. Samoin uni. Oikeastaan vain totesimme näin olevan. Jälkeenpäin ajattelin miestä, joka teki työtä käsillään, käsitteli työkaluja ja käsitti suuria kokonaisuuksia. Ja ajattelin lasta, joka tutkii kädellään ja käsittää. Kun mies saatteli lähtemään, kerroin hänelle, että olin lukenut junassa tulomatkalla novellin Kivi auringon valossa. Poika vuolee puukolla jousipyssyä ja huomaa jalkansa kiveä vasten. Seuraa pojan maailmassa järisyttävä kokemus, käsittäminen, tietoisuus avautuu. Lukijaa liikauttaa pojassa tapahtuva muutos, ikään kuin sisäinen valaistuminen. Mikään ei ole enää samaa kuin oli hetki sitten, ei pojalle eikä lukijalle. Sitten aikuisena kaipaa johonkin, mikä ei koskaan enää palaa. Juo kahvia ja on vaimo ja lapsia.

Kotona luin arviointia tutkimuksesta, joka käsitteli muistia ja olemista kirjailijan tuotannossa. Lapsi elää täydesti tässä ja nyt –hetkessä, aikuisella se tahtoo olla kovin tyhjä. Muistelemalla lapsuudessa tapahtuneita kokemuksia aikuinen pystyy jäsentämään uudella tavalla muuttuvaa ympäristöä. Konkreettisella rakentamisella ja arkipäivän tekemisellä voi rakentaa luottamusta tähän hetkeen, taistella vierauden tunteita, nimeämätöntä ahdistusta vastaan. Mieli pysyy paremmin kasassa ja luottamus aikaan ja paikkaan lisääntyy. Yksityiskohtaisesti kerrotun työvaiheen voi lukea menemällä tekemisen taakse, kysymällä, mihin sitä tarvitaan. Elämän peruskysymykset aukeavat.

Olin tavannut kirjailijan omanlaisessaan taiteilijan talossa, verstaassa, työn ääressä, liimaamassa ja liittämässä puusuikaletta toiseen osaksi suurempaa rakennelmaa. Olin käsittänyt jotakin kirjoittamisesta, vaikka emme puhuneet aiheesta. Matkalla junassa kotiin luin uudestaan Antti Hyryn Pato –novellin. Lapsi, pikkupoika, rakentaa samalla hartaudella patoa kuin vanhempi Antti liimaa urkupillien tukialustaa. Jonakin päivänä urut soivat.

20180407_181715(1)[1]