Kirjoittamisestani
Siinä on vaiheita, on ex temporeta kuten koko elämässäni. Tällä hetkellä kaksi vanhaa tekstiä pyytää jatkamaan, Kaapin tarina ja Maantiellä. Kaapin tarina on ollut valmiina vuosia, viiden sukupolven tarina, kaappi personoituna, lapsille tai selkokirjaksi muisteluryhmille. Maantiellä on tarina tytöstä, joka kulkee maantiellä eteenpäin, ajassa taaksepäin, perustarina, johon vuosien varrella olen kirjoittanut sivupolkuja ajattelematta sen kummemmin niiden olevan samaa tarinaa. Olen aina kirjoittanut tarinoita, joita sitten sovittelen johonkin isompaan kokonaisuuteen. Joskus jokin aihe on idullaan ja vaatii tulla kirjoitetuksi, jopa kansiin. Tällainen kirja syntyi kolmisen vuotta sitten, Minun Amerikkani 1967-1968, puolisoni Maurin kuvittama. Tarvitsen loppuunsaattamiseksi toista ihmistä, ryhmää, muuten vain haaveilen. Lähin kirjoittajatoverini ja kriitikkoni viime vuosina on ollut Mauri, molemmat tarvitsemme lukijaa toistemme teksteille.
Julkaisemista en niinkään ajattele kirjoittaessani. Toisaalta pienimuotoisesti olen julkaissut. Huikea on kokemus, jossa epämääräinen etsii ulospääsyä ja pitkän lenkin jälkeen syntyy teksti, joka annetaan valmiina. Sitä on edeltänyt pitkä prosessi, alitajunnan pojat ovat tehneet töitä.
Pari viikkoa sitten sain Kansallisarkistosta tilaamani kuuden sotilaan kantakortit, isän ja kolmen hänen veljensä ja äidin kahden veljen kantakortit. Kaksi isän veljistä kaatui sodassa. Pikku tytöstä asti minua on askarruttanut, miksi nuorimman veljen arkkua ei saanut avata. Tämän salaisuuden äärellä nyt olen. Elämä sanoiksi, Merete Mazzarellan viimeksi ilmestynyt kirja kiinnostaa, en ole kovin hyvin tutustunut, mutta siihen suuntaan huomaan kulkevani, kirjoitan elämää sanoiksi. Kenelle? Kirjoitan lähinnä itselleni ja jälkipolville.
Vaikeinta lienee kun ei tiedä mitä kirjoittaisi, silloin kirjoittaa päiväkirjaan jokapäiväisestä elämästä. Aamulla on kiire kirjoittaa unista, joita vielä herättyään muistaa. Unet kiinnostavat ja joskus haaveilin kokoavani niistä tarinaa. Minulla on lukuisia päiväkirjoja yli kahdenkymmenen vuoden ajalta, niissä unitarinoitani. Vielä nykyäänkin tapahtuu joskus, että unen ja valveillaolon rajoilla kuulen puhetta, sama ääni puhuu ja puhuu ja pelkään unohtavani ja usein unohdan. Kun kirjoitin kirjaa Piilosilla, Lasta lapsuutta etsimässä, heräsin kesämökillä äänen puheeseen, löysin paperilapun ja kirjoitin nopeasti sanat:
Lapset etsivät hukassa olevia tavaroitaan /eivät he niitä etsi / he etsivät itseään / tai sitä itseä / jota he eivät vielä ole löytäneet /kenties lapsi on jo löytänyt / aikuinen on hukassa / ja etsii sitä lasta / joka hän kerran oli / etsii turhien tavaroitten joukosta / tavararöykkiöitten alta.
Tällainen ihaninta kirjoittamisessa, kirjan teema kiteytettynä!
Tummuntarinat 