Toistamme tarvitsemme

Huulilta lukemista en osaa enkä viittomakieltäkään. Naapurin Anjan kanssa pystyin kommunikoimaan, sillä Anja oli kuuroutunut kolmivuotiaana ja oppinut puhumaan ennen kuin sairastui aivokalvontulehdukseen. Nuorena Anja koki itsensä ulkopuoliseksi toisten nuorten seurassa. Oikeastaan nuoret eivät halunneet häntä yhteisiin rientoihin. Ymmärsinkö itsekään heidän ikäisenään erilaisuutta? Olisiko minullakaan riittänyt pitkämielisyyttä yrittää pysähtyä, kuunnella vaillinaisesti lausuttuja sanoja, katsoa suoraan kasvoihin ja muodostaa omat sanani selkeästi huulillani?

Sinikan kanssa keskustelu onnistui tulkin välityksellä tai kirjoittamalla. Kyllä hän puhuikin, mutta meillä kuulevilla oli vaikeuksia ymmärtää. Kurssitoverien keskuudessa Sinikka tunsi itsensä yksinäiseksi. Eivät he tulleet hänen luokseen eikä hän mennyt heidän luokseen. Kun minä menin kuulovammaisten kotiin Sinikan mukana hänen ohjaajanaan, tunsin itseni kielitaidottomaksi. Silti minuun otettiin kontaktia monin tavoin. Katse kutsui luokse, liike, olemus.

Työvuosilta mielessäni on monia ihmisiä, jotka eivät pystyneet ilmaisemaan itseään puheella. Martti, lempinimeltä Hömmä, oli yksi heistä. Hän ilahtui joka kerta tapaamisesta. Siksikö hänen luokseen meni aina mielellään? Yhtään selkeää sanaa hän ei kyennyt sanomaan ja hän liikkui vain pyörätuolilla. Ruumis oli vääntyneessä asennossa. Varhaiskuntoutus olisi aikoinaan auttanut, mutta ei sellaista ollut saatavilla hänen lapsuudessaan. Silti Martin kanssa tunsi keskustelevansa. Hän vastasi ilmeikkäällä äänellä. Kuulen melkein Martin äänen ja näen hänen ponnistelunsa saada ääntä tulemaan. Ponnistelussa koko ruumis oli mukana. Vartalo kääntyi ja kädet.

Samalla osastolla oli toinen pyörätuolilla liikkuva nuori mies. En ollut tavannut häntä aikaisemmin. Yritin lähestyä, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran. Jokin hänen olemuksessaan esti tulemasta lähelle. Ilman sanoja nuori mies kertoi sen. Kokemus oli voimakas ja opettava itselleni. Ihminen tarvitsee suojansa. Kunnioita sitä!

Kun terve nuori mies joutuu äkkiä puhekieltoon, edes kuiskaaminen ei ole sallittua, hiljenee itsekin melkein puhumattomaksi. Pelolla ajattelee mahdollisuutta, että hän voi menettää äänensä kokonaan. Entä jos äänihuulet ovat vioittuneet. Se on vakava asia. Sanaakaan ei ole lupa puhua. Itse huomaan opettelevani kysymyksiä, joihin riittää vastaukseksi pään pudistaminen tai nyökkääminen. Opettelen myös tarkkanäköisyyttä. Mitä katse kertoo, kasvojen ilme, ruumiin asennot, olan kohautus.

Kynä ja paperi tai tietokoneen näyttö saavat uuden merkityksen. Voi kysyä monimuotoisemmin. Voi kysyä vaikka miten puhekiellossa oleva kokee tällaisen muutoksen. Saa lukea näytöltä: vaikeana. Voi kysyä miten perhe on kokenut. Saa pitemmän tekstin selitykseksi. Syntyy vuoropuhelua.

Toisaalta tiedän, että apua on saatavilla ja jonakin päivänä ehkä pitkällisen hoidon ja kuntoutuksen jälkeen nuori mies puhuu.

Apua on saatavilla

Niin, hoidon ja kuntoutuksen jälkeen… Joko siitä on kuusikymmentä vuotta?

Opiskelen fonetiikkaa. Opiskeluun liittyy puhehäiriöisten hoitoa ja kuntoutusta. Tutkimme nuoren miehen vioittuneita äänihuulia yhdessä opettajamme kanssa. Professori Antti Sovijärvi on loistava  opettaja. Meitä on vain muutama oppilas. Opetus on henkilökohtaista, mielenkiintoista.

Sitten äkkiä täyskäännös. Ei minusta ole tällaiseen ammattiin. Ei mihinkään, mikä viittaa sairauteen ja lääketieteeseen. Hyvästelen opettajan, jota jään kaipaamaan.

Yhtenä päivänä olen itse opettaja. Työni on mielenkiintoista. Opetan myös vammaistyötä. Näen tärkeänä vammaisen ihmisen hyvän elämän.

Kurssini kanssa päätämme tutustua kaikkiin mahdollisiin apulaitteisiin, joilla voidaan auttaa ihmisiä, jotka eivät pysty puhumaan. Suunnittelemme opintokäyntiä yliopistollisen sairaalan osastolle, jonka erityisosaamiseen apulaitteet kuuluvat. Tarvitsen oppilaitoksen ulkopuolelta puheterapeuttia opettamaan ja samalla valmentamaan opiskelijoita opintokäynnille. Kohtaan vaikeuksia. En anna periksi. Lopulta luovutan omat opetustuntini käyttöön ja saan aikomukseni toteutettua. Itselle se tietää lisääntynyttä opetusvelvollisuutta. Ei se haittaa.

Toisaalta ihmettelen, miksi olen valmis järjestelyihin, jotka ovat epäoikeudenmukaisia itseäni kohtaan. Miksi näen tärkeänä, että puhumaton ihminen voi ilmaista itseään, tulla ymmärretyksi.

Sitten muistan kuin eilisen päivän. Olen  opiskelija. Saan tiedon äidin vakavasta loukkaantumisesta. Lähden yöjunalla Ylivieskaan. Isä on asemalla vastassa. Sairaalassa äidistä näkyvät vain kasvot, muuten hän on valkoisissa kääreissä. Äidin katseen suunnasta näen että hänen on jano. Pöydällä on vesilasi. Kostutan äidin huulia vanutupolla.

Äitini Sylvi Fiskaali toipilaana vuonna 1958

Kuin oksat vihannoivat

Olen kirjoittanut edellä olevan tekstin kolmetoista vuotta sitten 5.1.2006. Kun nyt luen sitä, muistan Leena Impiön virren 464. Se on Koti ja perhe-osiossa ja alkaa: Kuin oksat vihannoivat / vain puussa pysyen, / niin toisten kanssa yhteen / on luotu ihminen. Jokainen ihminen tarvitsee ainakin yhden luotettavan ihmisen, jonka puoleen voi kääntyä lapsena, nuorena, aikuisena, vanhuksena.

Virren toisessa säkeistössä ovat sanat: Toistamme tarvitsemme, / syliä avointa, / vanhemman kokemusta / ja lapsen katsetta. /  Kohtaamme pettymykset, / ilot ja yllätykset / toistemme rinnalla.

Kaikenikäiselle on tärkeä, että hänestä välitetään ja se osoitetaan. On menetyksiä, luopumista, on hyviä uutisia, onnistumisia. Onko helpompaa iloita iloitsevien kanssa kuin itkeä itkevien kanssa?

Kolmas säkeistö: Voi itsekkyys ja kiire / niin meidät sokaista, / ettemme lainkaan huomaa / läheisten tarpeita. / Rukoilla silloin saamme, / työn paineet, kuormat jaamme / Kristuksen hoivassa.

Kiire ja itsekkyys sokaisee, kaikkein lähimpien kohdallakin käy niin. Voi tuntea arkuutta, osaamattomuutta miten lähestyä toista. Elämänkohtalot tuovat ajallista kuormaa. Sairautta, taloudellisia vaikeuksia, yksinäisyyttä. Omaa kuormaa ei voi panna toisen kannettavaksi, mutta kuormaa voi purkaa ja keventää. 

Tänään minua koskettavat erityisesti virren sanat: Toistamme tarvitsemme, syliä avointa, vanhemman kokemusta ja lapsen katsetta. Virren sanoma koskee ihmisten välistä kanssakäymistä, viestintää, joka on paljon enemmän kuin puhetta.

 

Pentti Murtoa (1954-2005) muistellessa

Minäkin kätken
sisälleni
ehjän helmen

Tämä Pentin runo on hänen ensimmäisessä runokirjassaan Peilimaassa – Runoja vammaisuuden verhon takaa. Runot ovat kahdenkymmenen vuoden ajalta. Sain kirjan Pentiltä sen julkistamistilaisuudessa 19.12.1994.

Kun jäin eläkkeelle, hakeuduin NLP- koulutukseen (Neuro – Linguistic – Programming) ja Master -koulutuksen vaiheessa teimme kirjallisen työn aiheena NLP ja mestaruus työssäni. Tekstiä siitä on pitkästi. Lainaan osiosta Loogisten tasojen avulla tehdyt kysymykset työni mallitukseen paria kohtaa: Kuka minä itse olen? Mikä on roolini?

”Ajattelen ensin mallittaa CP-vammaisena syntynyttä ystävääni runoilija-kirjailija Pentti Murtoa, jonka kanssa olen pitänyt yhteisiä tunteja vammaisuudesta ja kuntoutumisesta. Pentin runoja olen käyttänyt opetuksessa. Pentin selviytymistarina on rinnakkainen oman tarinani ja omien löytöjeni kanssa. Vähitellen olen ruvennut näkemään Pentin tavoin: Minäkin kätken / sisälleni / ehjän helmen.

Mikä on tärkeää minulle? Miksi haluan tavoitteeni?

Arvosta itseäsi ja toista, luota itseesi ja toiseen ja välitä itsestäsi ja toisesta. Minun on lupa olla myös keskeneräinen niin kuin toisenkin.  Pentti: Avattu ovi  / kääntää oven sinuun /yhteinen avain /on kosketus.

Mihin luotan elämässä? Mihin uskon pystyväni? Mahdollisuuksieni rajat?

Sokea ei voi toista sokeaa taluttaa. Tulemalla tutuksi oman varjoni kanssa olen löytänyt itsessäni olevia voimavaroja, joita vuorostani voin herätellä toisissa. Vertauskuvana soitin. ( Päiväkirjasta 5.5.1999: ”Kiitos kun herätit meissä itsemme ikävän” luki eräässä opiskelijan kortissa. Minun tehtäväni on herätellä soittimia soimaan niin kuin vain tuo soitin voisi soida,  jotta se taas voisi viritellä soimaan toisia soittimia.”) Pentti: Kuntoudun, / astun eilisestä / tähän päivään / kehykset heiluvat.

Mitä jo osaan? Mitä haluan oppia?

Ryhmässä on paljon virtaavaa energiaa. Olen opiskellut taitoa kohdistaa sitä tavoitteiden suuntaan ja oppinutkin.  Erilaiset tavat havainnoida ryhmää ovat tietoisia ja osin tiedostamattomia. Ryhmässä on kaikki ja siksi ryhmä on ehtymätön lähde oppia ja yllättyä. Pentti: Kuulolaite avaa metsän /puhu minulle /heinän liikahduksen äänellä /metsä kuuluu selvästi /sinun sanasi / läheisyyden tahdissa.”

Näin olen kirjoittanut syksyllä 2000. Muutamaa vuotta myöhemmin menin kesäyliopiston luennolle kuuntelemaan Penttiä. Luennon jälkeen Pentti ehdotti että menisimme kahville kauppatorin laidassa olevaan kahvilaan. Muistan keskustelujamme kahvilan hämyisessä nurkkapöydässä. Kumpikin meistä mietti samantyyppisiä asioita. Pentti ehdotti yhteistä koulutustakin ajatustemme pohjalta.  Se oli viimeinen tapaamiseni Pentin kanssa. Hänen äkillinen kuolemansa syksyllä 2005 pysähdytti.

Miten minä tutustuin Penttiin? Ottiko Pentti ensin yhteyttä minuun vai minä Penttiin? Ehkä Pentti otti ensin yhteyttä ja tarjoutui pitämään luennon vammaisuudesta ja kuntoutumisesta koulutuksessa olevalle ryhmälle. Yhteistyömme jatkui  koulutuksen  poluilla. Joskus Pentti soitti arkaillen ja kysyi voinko järjestää opetusta. Kun minä lupauduin Sosiaalialan oppilaitoksessa vuonna 1995 ottamaan vastuulleni Pitkäaikaistyöttömien kurssin, pyysin Penttiä hoitamaan minun tehtäviäni kuntoutukseen liittyvässä koulutuksessa. Pentti oli paras kokemusasiantuntija.

Pentin tie CP-vammaisena syntyneestä keskoslapsesta ”puhetyöläiseksi”, tutkijaksi ja erityispedagogiikan lehtoriksi Oulun yliopistoon ja tuntiopettajaksi Oulun sosiaalialan oppilaitokseen, on selviytymistarina. Vanhemmille ennustettiin ettei lapsi koskaan kävelisi eikä puhuisi. Huonon kuulon takia lapsi kuuli puhuttavan keskoslapsen sijasta kekkoslapsesta. Kirjassaan Kekkoslapsi  – Happikaapista puhujanpönttöön (1995) Pentti Murto kuvaa elämäänsä: ”Olen kokenut fyysisen kehittymisen hitauden, mutta myös kuntoutumisen voiman. Lapsuuden ja nuoruuden vaikeudet – kömpelyys, änkytys, yksinäisyys, koulukiusaaminen – olivat osa elämääni, jotka jättivät syvät arvet; toisaalta hyvät, vahvat asiat ovat löytyneet kotoa, kotipihalta, kesäasunnolta, ystävistä, opiskelusta, kirjoittamisesta. Olen selvinnyt eteenpäin elämässä, joka on tapahtunut paitsi oman uskon ja tahdon lujuudella niin myös vanhempien, koulun, kuntoutuksen ja vammaisjärjestöjen suosiollisella myötävaikutuksella. Kuntoutumisen myötä olen kiinnittynyt elämään. Vaikeudet tuntuvat nyt kevyemmiltä. Olen tullut enemmän valon ääreen.”

Kirjoittamalla murrosikäinen poika käsitteli kipeitä asioita, joihin hän törmäsi ja joista ei voinut puhua. Myöhemmin hän osallistui kirjoittajakursseille. Sitä kautta  avautui väyliä työstää tekstejä ja runoja. Muistan Pentin käyttäneen  runoja myös opetuksessa.

Voin hyvin samaistua Pentin kokemuksiin  kuntoutuksesta 1960 – ja vielä 1970 -luvuilla. Aloitin työni kehitysvamma-alalla 1970 ja siirryin koulutuksen pariin 1974. Pentti kirjoittaa, että vammaisuus oli tuolloin tabu, siitä vaiettiin eikä vammaisen lapsen tarpeita osattu ottaa huomioon. Se aiheutti heikkoa itsetuntoa ja itsensäkieltämistä, häpeää erilaisuudesta, pelkoa, ettei hyväksytä, kiusaamista. Arvostan suuresti Pentin vanhempia, jotka tuona aikana kuuntelivat poikansa toivetta päästä  tavalliseen kouluun eikä apukouluun tai raajarikkoisten kouluun. Psykologinlausunnolla vanhempien piti todistaa pojan koulukypsyys. He myös kuntouttivat poikaa oman taitonsa mukaan ennen kuin oli mahdollisuutta saada puheterapiaa tai fysioterapiaa.

Noin vuosi Pentin kuoleman jälkeen toteutui Taiteellinen ilta, jossa eri taiteiden kautta lähestyttiin Pentin kaunokirjallista tuotantoa. Olin mukana tuossa illassa. Pentin vaikutus hänen kanssakulkijoihinsa on ollut mittava. Sen tajusin tuon illan aikana. En ollut ainoa.

Eilen olin peilimaassa
varoin, varoin
mutta yhden rikoin

 tänään se halkeama
jakaa kasvoni kahtia
kuin nauruni olis
kaksi naurua

rikki ollessani
olen enemmän.

Lainaan Oulun ammattikorkeakoulun Kutsua Pentti Murto – seminaariin 17.3. 2016:  ”Alakko nää mua? – yhteisillä kokemuksilla kohti osallistumista.”

”Hyvät kokemukset alkavat yhdessä muiden kanssa. Rohkenen mennä mukaan. Tapaan muita ikäisiäni ja tapaan itseni. Nyt avaan ilon maljan ja narri avaa nauraen oven selkosen selälleen. Yhteisen ilon vahvistamana minäkin nauran itseni hereille syvähorroksesta. Veto peilin tälle puolelle on voimakas ja matka muiden luokse jatkuu.”

Edesmenneen erityispedagogiikan lehtori Pentti Murron poikkeuksellinen elämäntyö päättyi väitöskirjan käsikirjoitukseen. Pentti Murron elämäntyö on kantanut hedelmää, ja inkluusio sekä erilaisuuden kohtaaminen kasvatustyössä ovat saaneet hänen innoittamanaan uusia ulottuvuuksia. Kolmatta kertaa toteutettavassa seminaarissa on läsnä myös Pentti Murron runous.

Pentiltä saamani runokirjan Peilimaassa – Runoja vammaisuuden verhon takaa  runot  tulevat  kohti.

Vammaisuuden verho on ohut
huono kuulo
 pakkoliikkeet

 kaikkea
minkä alta löydät
minut.