Elämäni merkkivuosia

Mistä muistoista olisi kiva kirjoittaa. Anja Koski-Jännes on julkaissut  vuonna 2018 mielenkiintoisen kirjan MUSTA JA VALKOINEN PROTESTISUKUPOLVI Kuohuva kesä 68 Yhdysvalloissa. Hän kiersi nuorena freelancertoimittajana  kesällä 1968 Yhdysvalloissa. Samana kesänä  mekin kiersimme Yhdysvalloissa.

Olisiko muita oman elämäni merkkivuosia, joista haluaisin kirjoittaa. Pitää oikein ruveta miettimään.

Sitten keksin. Olin tilaisuudessa, jossa nainen kertoi viettäneensä 20-vuotisjuhlaa. Aiheena oli hänen innostumisensa runojen lausumiseen. Hän oli saanut opetusta ja siitä oli syttynyt ilo ja rakkaus runoihin ja niiden esittämiseen.

Mietin, milloin ja miten minun rakkauteni runoihin on syntynyt. Minä sain oppikoulussa luokkatovereilta ja  opiskeluaikana kurssitovereilta ja aikuisopiskelijoiltanikin  lahjaksi runokirjoja. Ostin niitä kyllä itsekin. Ja syntymäpäivilläni kymmeniä vuosia myöhemmin oppikoulussa alemmilla luokilla opiskellut  sanoi, että minut muistetaan lausumassa runoja koulun juhlissa.

Palaan alkuun eli kansakoulun ensimmäisen luokan kevätjuhlaan, jossa lausuin Otto Mannisen runon Joutsenet. Yli soiluvan veen ne sousi, ne aallon ulpuina ui. Kun aurinko nuorna nousi, yöt pohjolan kun punastui.  Ja viimeinen säkeistö: Kohos siiville kerran ne sitten, suvi kun oli muistoja vain… ja näen joutsenparven, valkopukuisten luokkatoverien,  kohoavan siiville ja lehahtavan näkymättömiin väliverhon taakse. Merkkivuosi on ollut jatkosodan jatkumoa.

Olin oppikoulussa toisella paikkakunnalla Raudaskylässä ja palannut lauantaina kotiin. Istuimme äidin kanssa tuvan pöydän ääressä lavitsalla. Siinä äiti lausuu minulle Aleksis Kiven runon Kaukametsä. Hetki on pyhä, on pyhän aatto. Sota on ohi, on rauhan aika. Palasin tuohon hetkeen aikuisena.

Näky

Ruokapöydän vieressä on lavitsa. Ikkuna avautuu pihamaalle. Orapihlaja-aita erottaa sisäpihan ulkorakennuksista, navetasta ja tallista, liiteristä ja pikkutuvasta, jossa on sauna ja leivinuuni tuvan puolella. On lauantaipäivä. Sauna on lämpiämässä. Istun äidin vieressä lavitsalla ja näen ulkorakennukset, mutta näen myös korkeat siniset ukonhatut puutarhassa, sinisemmät kuin taivas, marjapensaat ja luonnonkivistä ladotun käytävänkoivukujalle ja maantielle, jota pitkin pääsee vaikka kaupunkiin asti, mutta minä olen liian nuori  matkustamaan niin kauas yksin.  ”Haluatko kuulla runon?” äiti kysyy.

Havahdun. Yllätyn. Kirjoja äiti on aina tuonut kaupungista. Minulla on kaikki Anni Swanin kirjat ja runotyttökirjat, on Mika Waltarin Kaarina Maununtytär ja on Raul Roineen satukirjoja. Jokaisella kaupunkimatkalla äiti on ostanut kirjan tuliaiseksi. Nyt olen jo oppikoululainen, asun toisella paikkakunnalla ja olen käymässä kotona viikonloppuna.  ”Haluan.”

Äiti katsoo jonnekin kauas, yli pihamaan, yli maantien ja aloittaa: Alas kalliolta lapsi riensi, äitins’ luoksi riensi hän.

Minä näen lapsen juoksevan kalliorinnettä alas äitinsä luokse vaalea tukka hulmuten ja kuulen hänen huutavan jo kaukaa näkemästään ihastuneena kasvot loistaen: ”Nähnyt olen taivaan maan.”  Runon äiti on ihmeissään ja kysyy lapselta: Mitä haastelet, mun pienoiseni, mitä taivaan kaukamaast’? Missä näit sä autuaitten maailman? Sano kultaomenain.

Enää edessäni ei avaudu kotipiha, ei sen ulkorakennukset. Äidin ääni johdattaa lapsen kulkua. Seison vuoren harjanteella, katselen ympärilleni ja näen nummen sinertävän, honkametsän kaukasen. Katselen näkyä, joka avautuu eteeni. Aivan kuin aurinko valaisisi koivujen kärjet, hongiksi ne muuttuvat ja tie muuttuu, se kohoaa ylöspäin, hohtaa kullalle, on kultasannotettu tie. Jokin itsessä liikahtaa, onko se kaipaus, kauneuden ja pyhyyden kosketus, äidin lausuessa minulle runoa. Avaamassa minulle runon näkyä, joka mykistää. Äidin ääni jatkaa, runon äiti puhuu lapselleen. Olen tuo lapsi, joka on näkynsä lumoissa siinä kodin lavitsalla arkisena lauantaipäivänä, pyhän aattona.

Runojen puhuteltavana

Mielestäni en ole musikaalinen mutta minulla oli oppikoulussa hyvä musiikinopettaja Arvi Kytömäki. Hyvä siinäkin mielessä, että hän huomasi kiinnostukseni runoihin ja rupesi ohjaamaan minua lausunnassa. Hän on siis ensimmäinen opettajani lausunnassa ellei oteta huomioon silloin kansakoulun ensimmäisellä luokan kevätjuhlassa opettajani Anni Lempisen ohjausta. Muistan monia rakkaita runoja, joita lausuin oppikoulun juhlissa. Jostakin syystä minua eniten ravisuttanut runo on Jaakko Haavion runo Excelsior: Ylös vuorelle tieyli rotkojen, iljangoiden, päin huippuja korkeita…Eli voisin viettää  saamani ohjauksen 70-vuotisjuhlaa.   

Runot seurasivat mukana työelämään. Mielenkiintoista oli hyödyntää runoja opiskelussa. Pyysin opiskelijoita etsimään ikäkausiin liittyviä runoja ja he etsivät niitä tahoillaan. Alpo Noposen runoa Mahdoton ratkaista olen esittänyt monta kertaa. Se on ystävät ratkaista mahdoton minä aikana ihminen kaunein on. Vaikuttavinta oli esittää pyydettynä nuorukaisen osuus auto-onnettomuudessa kuolleen sukulaispojan hautajaisissa.

Yksi kauneimpia runoja on mielessäni Otto Mannisen runo vuodelta 1905: Veet viihtyy, tyrskyt tyventyy: vuo syvenee.  Häät häipyy,  vieraat vähenee:  yö lähenee. Yö uinua sun syleilyys, suur’ iäisyys. Myös tuon runon kuuleminen ensi kerran oli vaikuttava kokemus. Olin koulutuksessa, joka käsitteli vanhuutta. Kouluttaja mainitsi tämän Otto Mannisen runon ja esitti sen. Siitä asti se on ollut mielessäni yksi kauneimmista runoista.

Leikittelen ajatuksella, että minäkin järjestän juhlan, jossa lausun minulle rakkaimpia runoja. Ohjelmistooni kuuluisi myös Uuno Kailaan runo Riemuvuosi. Uuno Kailaan kirja  Runoja on sekin lahjaksi saatu. Omistuskirjoitus on upealla käsialalla: Pirkolle, Kaamasessa jouluna 1954 Elmalta, Paulilta ja Toivolta. Myös Pentti Murron runokirjan runoja PEILIMAASSA Runoja vammaisuuden verhon takaa kuuluisi ohjelmistooni. Kirjassa on omistuskirjoitus:  Pentti 19.12.94. Olin kirjan julkistamistilaisuudessa. Lausuisin runon Eilen olin peilimaassa  varoin,  varoin  mutta yhden rikoin  tänään se halkeama  jakaa kasvoni kahtia  kuin nauruni olisi   kaksi naurua  rikki ollessani  olen enemmän.

Ehkä ohjelmistooni ottaisin Aila Meriluodon Lasimaalaus. Sain kirjan luokkatoveriltani Siljalta, Pirkolle muistoksi 6.4. -53.  Siljaakaan en voi enää tavata. Kirjan välissä on Aila Meriluodon runo Ateljee. Siljan muistoksi haluaisin sen esittää. Runon lopussa on Siljan kauniilla käsialalla teksti: Pirrelle 22.11.-54 Siljukalta.

Teen yllättävän havainnon. Minun Aila Meriluodon lahjakirjani on 9. painos 1951 ja painosten yhteismäärä 27.000 kpl. Minulla ei ole vertailulukuja nykyisten runokirjojen painosmääriin.

Aivan viime aikoina olen opiskellut Aale Tynnin runoa Kaarisilta. Toisille annan toiset tehtävät   mutta sinulta lapseni tahdon   että kaarisillan teet…

Joskus jokin runo vavisuttaa. Muistan hetken kun jossakin koulutustilaisuudessa huonetoverini antoi minulle Nazim Hikmetin runon Niin se on. Ostin tuon Brita Polttilan suomentaman turkkilaisen pakolaisen runokirjan Punainen omena, painovuosi 1976. Se on yksi vaikuttavimpia runokirjojani. Siinä elämäntilanteessani tuo runon vaikutus järisytti. Kuin olisin ollut kirkossa jonka katosta tulvi valoa. Seison voimistuvassa valossa,  maailma on kaunis, käteni täynnä halua.  En väsy puitten katsomiseen,  täynnä toivoa ne viheriöivät.  Aurinkoinen polku polveilee  silkkiäispuiden alla.  Seison vankilan sairaalan ikkunassa,   lääkkeitten tuoksu ei tunnu,  ehkä neilikat kukkivat jossain.  Että on vanki ei merkitse mitään  tällä hetkellä,  vain se merkitsee, että ei hellitä.  Niin se on.

Oli kaksivuotisen koulutuspäivämme päätös vuonna 1995  ja hyvästijättöjen hetki. Kerroin Martti Lindqvistille tuosta Nazim Hikmetin runosta. Martti sanoi, että myös hänelle nuo runot merkitsevät paljon ja hän lausui itselleen tärkeimmän runon: Meristä kaunein  on vielä purjehtimatta.  Lapsista kaunein  on vielä kehdossaan.  Päivistä kauneimmat ovat vielä elämättä.  Sanoista kaunein  jonka haluan sinulle sanoa, se on vielä sanomatta.  

En taida sittenkään järjestää runojuhlaa. Mieluisia runoja on enemmän kuin muistinkaan. Ja tässä on vain osa nuoruusvuosiin liittyviä merkkivuosia.

Reetta Räty kirjoittaa HS TEEMA nro: 1/2020: ”Aleksis Kivi kirjoitti aikana , jolloin suomen kirjakielen kehitys oli kesken. Siitä seurasi aivan ainutlaatuinen  tapa käyttää suomen kieltä.”

 Kaukametsä
Alas kalliolta lapsi riensi,
äitins luoksi riensi hän,
lausui loistavalla katsannolla:
nähnyt olen taivaan maan.

”Mitä haastelet mun pienoiseni,
mitä taivaan kaukamaast?
Missä näit sä autuitten maailman?
sano, kultaomenain”

Vuoren harjanteella kauan seisoin,
katsahdellen koilliseen,
siellä näin mä nummen sinertävän,
honkametsän kaukasen.

Puitten kärjill’ näin mä kunnaan kauniin,
armas päivä paistoi siell’,
ylös kunnaan kiirehelle juoksi
kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämmeni riutui,
kyynel juoksi poskellein,
enkä ymmärtänyt miksi itkin,
mutta näinhän taivaan maan.

”Ei mun lapsein; sineydes’ ylhääl’
taivaan korkee sali on,
siellä lamput, kultakruunut loistaa,
siell’ on istuin Jumalan”

Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall’
kaukametsä haamottaa,
siellä ompi onnellisen mailma,
siellä autuitten maa.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s