Vuosi oli 1967. Muistan Maurin kuuntelemassa englanninkielisiä kasetteja. Oli tullut tieto, että hänet oli valittu vuodeksi opiskelemaan Purduen yliopistoon West Lafaytteen. Opin sanat International Road Federation, lyhennettynä IRF. Se tarkoitti stipendin myöntäjää. Minä en osannut englantia. Saksalla ja ruotsilla olin selvinnyt opiskelusta suomenkielen lisäksi.
Miten minä opin edes auttavasti selviytymään Amerikassa?
Whatsapp- viesti perjantaina 30.11.2018 herätti muistelemaan. Elina-tyttäremme kirjoitti: ”Nuorisolle tiedoksi, että uutinen A clock on the Purdue University Bell Tower fell to the ground on Thuesday on siksi kiinnostava, kun vaari on opiskellut Purduen yliopistossa. Olimme USA:ssa silloin koko perhe. Minä olin viisi vuotta vanha ja aika paljon muistan. Martti kävi siellä ekaluokan. Minä olin joinakin päivinä päiväkodissa, kindergartenissa.”
Vastasin viestillä: ”Minä olin joitakin kertoja mukana päiväkodissa ja opin, mitä tarkoittaa kun ohjaaja sanoo head down. Elina ja kaikki lapset panivat lattialle levitetylle matolle päivälevolle. Oli leikitty ja touhuttu monenlaista. Kindergarten oli englanniksi nursery school. Se näkyi meidän ikkunasta leikkipuiston vierestä ja oli yliopistossa opiskelevien lapsille järjestetty päiväkoti.”
Aamuisin koulubussi pysähtyi Nimizdrive -kadun varteen ja kuusivuotias Martti kiipesi bussiin monen muun koululaisen kanssa. Lapset olivat useista eri maista. Varmuuden vuoksi Mauri kirjoitti Martin koulureppuun Does not speak english. Martti oppi nopeasti. Oli joitakin sanoja, joitten ymmärtäminen tuotti vaikeuksia. Kirjalliset viestit kulkivat kodin ja koulun välillä tarvittaessa. ”Voisitteko selittää Martille, mitä tarkoittaa less” ja viesti joulun alla: ”Martilla on mumps.”Ja kohta kaikilla neljällä lapsella oli myös mumps, sikotauti.
Elle presbyteerisestä kirkosta tuli käymään, kun olin pienten kanssa kotona, Martti koulussa ja Mauri yliopistolla. Opin uuden sanan husband. Hän toisti sanaa useamman kerran ja kävi lopulta näyttämässä ovikyltistämme Maurin nimeä. Ellen viesti oli, että pääsen opiskelemaan presbyteerisen kirkon tiloihin englantia sitä osaamattomien naisten kanssa. Lapsille järjestetään omaa ohjelmaa kirkon tiloissa. Ilkka, Yrjö ja Elina pääsivät osallistumaan ja oppimaan leikkimällä.
Tehokkuutta opiskelussa lisäsivät pienryhmät, joihin meidät oli jaettu asuntoalueittain. Meidän ryhmän opettajana toimi Edgrenin rouva, niin häntä kutsuimme. Hän oli eläkkeellä oleva opettaja. Muistan ja näen mielessäni vieläkin kun Edgrenin rouva käveli ikkunan luo ja sanoi: ”I am opening the window” ja hän oli aukaisevinaan ikkunan.
Meille oli järjestetty presbyteerisen kirkon taholta monenlaisia oppimisympäristöjä. Yksi hauskimpia oli ryhmä nimeltä the Wives of the World, naisia yli neljästäkymmenestä maasta. Oli mieleen painuva kokemus laulaa piirissä käsi kädessä kunkin maan omalla kielellä Oi kuusipuu, oi kuusipuu…O Tannenbaum, o Tannenbaum lauloin norjalaisten naisten kanssa saksaksi.
Tärkeänä muistona olen säilyttänyt ruskeakantista pientä osoitekirjaa Adresses, jossa on kaikkien klubilaisten nimet ja osoitteet ja puhelinnumerot. Wives of the World- klubin presidentti lahjoitti sen meille.
Vasemmalta Martti, Ilkka, Pirkko, Elina ja Yrjö.
Kuva Mauri Myllylä 1967
Myös lähellä oleva puisto oli opinahjo. Siellä järjestettiin erilaisia tapahtumia, kesäleiri lapsille, johon Elinakin osallistui ja pääsiäisen aikaan pääsiäismunien etsintää. Pöytien ympärillä pidettiin syntymäpäiviä ja tarjoiltiin herkkuja. Siellä tutustuin vietnamilaisiin tyttöihin Leitiin ja Lelamiin ja heidän äitiinsä. Yritin keskustella saksaksi saksalaisen nuoren naisen kanssa ja ruotsiksi Ewyn kanssa. Häneen pidimme yhteyttä ja tapasimme kerran Malmössä Amerikan matkamme jälkeen. Yrjö ja Ewy olivat ystävystyneet ja Yrjö halusi tavata Ewyä.
Kielen oppiminen oli hauskaa, vaikka väärinkäsityksiltäkään ei voinut välttyä. Kerran eräs äiti pahentui ainakin hetkellisesti meihin lasten leikkipuistossa. Syytä en tiennyt enkä osannut kysyä.
Yksi parhaista opettajista oli samassa rapussa asuvan perheen viisivuotias tyttö. Hän tuli meille leikkimään ja opetti topakkana englantia. Tyttö käveli keittiössä ja osoitteli paikkoja, nimesi niitä kuten this is the table or this is the chair. Selvästi hän nautti opettajan roolistaan ja minä nautin pienen tytön tavasta olla apuna kielen opiskelussa.
Pihamaallakin leikkiessään kaksivuotiaat pikkumiehet puhuivat toisilleen kielillä vinks vonks tai jotain sinnepäin. Englanninkielen aksentti jäi lapselle äidinkieleen joksikin aikaa.
Kielikylpylässä olin Amerikassa ollessamme. Toivoin sen jatkuvan kun kylpy oli hyvällä alulla ja pystyin jopa pitämään pienen alustuksen pyydettäessä. Pyytäjä oli Maailman naisten klubin presidentti. Hän ehdotti, että minä yhtenä monista pitäisin syksyllä puheenvuoron yhteisessä isossa tilaisuudessa. Siihen osallistuisivat lapsemme, puolisomme ja kaupungin hallintoihmisiä. Aiheena oli kertoa, mitä haluaisimme viedä mukanamme Amerikasta kotimaahan. Helppo oli pitää oma puheenvuoro, kun sen sai valmistella etukäteen. Vaikeampi oli osallistua keskusteluun. Niin, minä halusin viedä taidon puhua englantia!
Noin kolmen kuukauden jälkeen tajusin ymmärtäväni ihmisten puhetta ja puhuvani itse. Kokemus oli hämmästyttävä ja voisin verrata sitä lukemaan oppimiseen. Kirjaimista ja äänteistä muodostui sanoja ja ajatuksia.
I was opening the window. If I don’t use it, it will close.
Hiihtolomalla hiihtelin mieleni kaukana erilaisissa matkoissa. Joihinkin on sisältynyt elämyksiä, joita muistaa vuosia ja vuosikymmeniä myöhemmin. Monet ovat olleet lomia työstä, poissaoloja ja irtiottoja tutuista ympyröistä.
1. Istun viisivuotiaana Anni-tädin pyörän tarakalla. Olen menossa ensimmäistä kertaa yökylään. Anni-täti on varta vasten tullut hakemaan minua. – Sama yö ja istun Anni-tädin pyörän tarakalla matkalla takaisin kotiin. Kesäyön hiljaisuuden ja valkeuden muistan ja helpotuksen tunteen. Oli ikävä kotiin. En voinut jäädä yöksi.
Isä ajaa hevosta. Sisko ja minä istumme kärryissä. Hevonen kiipeä viimeisen mäen ylös ja olemme äidin kotona toisella kylällä. Meidän on määrä jäädä yöksi. Minä olen jo koululainen ja kesäloma on alkanut. Isä on luvannut tulla hakemaan lomalaiset parin päivän kuluttua. Sisko taisi jäädä yöksi. Minä palasin isän kanssa hevosen kyydissä kotiin. En voinut olla yötä pois kotoa.
Olen päässyt oppikouluun vieraalle paikkakunnalle. Viikot on oltava koulukortteerissa ja vain viikonloput voi olla kotona. Elän elämäni pisimmän viikon. Ikävöin kotiin. Lauantaina pakkaan tavarani ja matkustan linja-autolla kotipitäjään. Kirkonkylältä kävelen maantietä kotiinpäin. Äiti tulee polkupyörällä vastaan.
Sinne en enää mene, sanon äidille. Maanantaiaamuna menen takaisin.
2. Siihen loppui koti-ikävä. Olen matkalla Helsinkiin opiskelemaan. Minulle maalaistytölle on järjestetty matkaseuraa, että osaisin oikeaan osoitteeseen. Matkustan varttuneemman opiskelijapojan kanssa. En yhtään muista, mistä keskustelimme matkalla. Muistan vain junan puiset penkit.
On menossa äidinkielen kypsyyskoe. Valitsen mieleiseni aiheen: Seuramatkat. Kirjoitan kynä sauhuten seuramatkoista, joita teimme kotipitäjäni nuorten kanssa. Kuorma-auton lavalle oli laitettu penkkirivi ja siellä istuimme matkalla seuroihin. Joku aloitti matkalaulun, toiset yhtyivät siihen. Lähikylille pääsi polkupyörällä. Junallakin, lättähatulla, taittuivat seuramatkat kauemmaksi.
Mistä te kirjoititte? kyselimme toisiltamme, kun tulimme kokeesta. Ja sitten joku sanoi: Seuramatkat olisi ollut kiva aihe, mutta pitäisi olla enemmän kokemusta ulkomailla matkustamisesta.
Minä en sano mitään. Häpeän. Ikinä en ollut edes kuullut puhuttavan ulkomaan seuramatkoista. En kehtaa mennä hakemaan sovittuun aikaan opettajalta kypsyyskoetta. Matkustan junalla kotiin. Olen varma, että minut hylätään. Lähetän asuintoverini hakemaan kokeen. Ei opettaja tunne meitä henkilökohtaisesti.
Teidän kirjoituksenne oli mielenkiintoinen, opettaja kiittelee.
Myllylän perhe YK:n päämajan pihalla ennen pois häätämistä vuonna 1968
3. Matkustan ensimmäistä kertaa lentokoneessa, ensin Oulusta Helsinkiin, sitten Helsingistä New Yorkiin. Muutamme vuodeksi Yhdysvaltoihin. Koko meidän perhe matkustaa. Vanhin lapsista on kuusi vuotta, seuraava neljä, sitten kaksivuotias ja nuorin puoli vuotta. Mies on saanut stipendin Purduen yliopistossa opiskelua varten.
Lentomatkan suurin elämys ensikertalaiselle on koneen alapuolella näkyvät pilvet.
Martin Luther King murhattiin silloin huhtikuussa 1968. Monissa kaupungeissa oli ulkonaliikkumiskielto.
Lähdemme paluumatkalle vuoden kuluttua Indianasta West-Lafayettesta. Olemme vuokranneet auton, jolla matkustelemme kolmen viikon ajan. Mielessä Pittsburgh jotenkin synkkäväritteisenä tehdaskaupunkina ja Philadelphia valoisana, sen kaunis jokinäkymä, korkeat rakennukset ja Independence Hall. Lähellä New Yorkia auton luovutus, loppumatka taittuu junalla ja olemme saapuneet kaupungin rautatieasemalle, joka on kuin pienoiskaupunki. Päätämme lähteä ylös Empire State Buildingin pilvenpiirtäjään. Sitä ennen on hoidettava välttämättömiä asioita aseman toimistossa.
Kävelemme jo katua pilvenpiirtäjää kohti, kun huomaan jotakin ja kysyn Maurilta: Missä sinun salkkusi on?
Tajuamme kumpikin, että se ei ole matkassa. Se on kauhistava hetki. Siellä ovat matkaliput, passit ja viisumit, rahat. Seuraavana päivänä on matka Suomeen.
Minä nojaan ensin rakennuksen seinään, josta saan tukea. Mauri lähtee takaisin asemalle. Jään lasten kanssa kadulle odottamaan. He seisovat hämmentyneinä ympärilläni. Pienin istuu rattaissa. Hädässäni rukoilen. Mauri tulee takaisin salkku mukana. Hän kertoo: Kaksi poliisia seurasi silmät valppaina ihmisiä ja kun tulin, toinen käveli kohti ja kysyi, olenko M. M. ja Suomesta. Hän ohjasi minut huoneeseen, jossa pöydällä oli salkkuni avattuna. Poliisi oli sattunut seuraamaan meitä ja huomannut unohdetun salkun. Hän piti ihmeenä, että salkku löytyi. Useimmiten oli monta valpasta silmää odottamassa että joku unohtaa omaisuuttaan.
Viimeinen lomapäivä New Yorkissa ennen lentoa Suomeen tarjoaa poikkeuksellisen tapaamisen. Madison Streetillä Viidennen Avenuen vieressä on kaksi tummaa miestä ihmisten ympäröimänä. Mitä he puhuvat? Menemme lähelle, me suomalainen pariskunta neljän pienen lapsemme kanssa. Cassius Clay alias Muhammed Ali, raskaan sarjan nyrkkeilijä, aikansa paras ja Rap Brown, mustien väkivallattoman koordinaatiokomitean puheenjohtaja, nuoria miehiä molemmat, seisovat korokkeella. Pääsen vanhimman poikamme kanssa valokuvaan heidän kanssaan, saamme molempien nimikirjoitukset Adresses-kirjaani. Taisin myöhemmin Suomessa olla ylpeä noista nimikirjoituksista.
Oikea leikkikaupunki Legoland Odense. Kuva Mauri Myllylä 1986
4. Nälkä kasvaa syödessä. Olemme päässeet Amerikan mantereella matkustamisen alkuun. Ostamme ison huvilateltan ja tranglian. Kesälomilla kiertelemme autolla lähinnä pohjoismaita. Yöpyminen leirintäalueilla ei maksa mahdottomia. Ruoka ei maksa ihmeitä. Syödähän sitä pitää kotonakin. Lapset ovat vitsailleet myöhemmin, että me söimme aina puistonpenkillä eväitä. Leikkipuistoissa oli ehdottomasti käytävä, eläinpuistoissa, Legolandiassa, mutta siinä ohella näki ja koki vieraita kaupunkeja ja maaseutua ja ihmisiä. Laivamatkoilta tuliaisina saattoi tulla russakoita, joita jahtasimme myrkkyjen kanssa. Opimme pian, että matkatavarat täytyy aluksi jättää ulos. Auton takakontistakin löytyi ei-toivottuja vieraita.
Kerran jollakin kotipuolen automatkalla viidentenä syntynyt lapsi, pikku tyttö sanoi: Minä en ole koskaan käynyt ulkomailla.
Päätimme siinä paikassa, että lauantaina lähdemme Luulajaan. Niin me lähdimmekin. Sieltä jäi mieleen kauppakompleksi, jossa useita liikkeitä oli saman katon alla. Se oli uutta siihen aikaan.
Olin työelämässä ja jokaisen kurssin kanssa teimme jonkin matkan. Palailimme eräältä tällaiselta matkalta, kun yksi opiskelijoista tuumasi: – Koko opiskeluaika voisi tapahtua matkustamalla linja-autolla eri paikoissa. Matkakohteina olivat usein etelän kehitysvammaisten keskuslaitokset tai muut sellaiset tahot, joissa tiesimme tehtävän hyvää työtä, joista meillä oli opittavaa. Ruotsin kehitysvammaisten huoltoon tutustuimme joillakin matkoilla, Tukholmaan poikkesimme muuten vain. Ryhmähenkeen nämä matkat vaikuttivat. Aamuaikaisella saatoimme pysähtyä linja-autolla sopivan joen mutkaan pesulle. Autossa nukuimme joskus penkeillä ja penkkien välissä lattialla. Kumpaa ne olivat enemmän, lomailua vai työtä?
Pyörällä Baselissa 1995. Kuva Mauri Myllylä
5. Jossakin vaiheessa kuvaan tulivat kongressimatkat. Mies saattoi olla esitelmän pitäjänä ja minä osallistuin hyvin järjestettyihin seuralaisten matkoihin. Olisinko koskaan päässyt pyöräretkille eri puolille Sveitsiä, Winterthur, Basel, maaseutu. Baselissa me olimme ainoat, joilla oli kypärä päässä pyöräretkelle. En ymmärtänyt, miksi auto ajaa edellämme pitkän matkaa ja kuvaa meitä. Kuulin Baselin vuokraisänniltämme myöhemmin, että he näkivät meidät televisiossa.
Tai olisinko koskaan tullut käyneeksi Dachaun keskitysleirillä Saksassa, jossa kävimme tällaisen kongressimatkan yhteydessä? Tai kuningas Ludvig II:n palatsissa tai Garmisch-Partenkirchenissä?
Tai olisinko seisonut Torontossa korkeassa CCN tornissa, pitänyt kädestä kongolaista naista ja hänen kanssaan uskaltautunut astumaan läpinäkyvälle lattialle ja kurkistamaan huikeata näkyä alas katuun? Huikeaa oli myös kokea laivamatka Niagaran putouksille.
Alhambra Espanjan Granadassa 1995 Kuva Mauri Myllylä
6. Tulivatko seuraavaksi matkat lastenlasten kanssa? Ei niitä monta ole. Ensimmäinen matka oli Andalusiaan oman nuorimman ja kahden lapsenlapsen kanssa, viisi- ja seitsemänvuotiaat tytöt, ja varoitukset siellä: Pitäkää lapsista huolta, ettei heitä ryöstetä.
Ilta-auringon laskut, röttelöiset keskenjääneet rakennukset, simpukoitten keruu rannoilta, kukat ja hedelmäpuut, pienet vuoristokylät. Vaikuttavimpia kokemuksia oli Granadassa Alhambran rauniot, ja kauniit puistot sekä yhdessä rakennuksessa pulppuava lähde; maurilaisten rakennustaidetta taustalla Sierra Nevadan lumihuiput.
Toinen matka lastenlasten kanssa oli Floridaan mukana viisivuotias, kahdeksanvuotias ja yhdeksänvuotias, yksi isä ja me isovanhemmat. Alligaattorimaa, Disneyworld ja siellä monenlaiset vempaimet, uima-altaassa päivittäin ja päivä avaruusasemalla muistuvat ensimmäiseksi mieleen.
Kolmas matka varmaankin oli ”kulttuurimatka”, yhdeksänvuotiaan pojan nimeämänä, Espanjan matka, Barcelona, Katedraali ja Gaudin arkkitehtuuri.
Jäämeren tyrskyt ja uiminen Jäämeressä oli elämys kaksi nuorta innokasta tyttöä matkaseuralaisina.
Versailles Pariisissa 1990 Kuva Mauri Myllylä
7. Kauneimmat matkoilla näkemäni kaupungit ovat Pariisi ja Praha. Viikossa ennätti tutustua tärkeimpiin nähtävyyksiin, mutta ahkerasti piti olla liikkeellä. Venetsiassa taas oli kuuma ja paljon puluja, mutta temppeli oli kaunis ja Huokausten silta vaikuttava.
Mieluisimmat kohteet itselle ovat olleet luontokohteet: Itävallan Alpit, Sveitsin Alpit ja matkustaminen Alppien yli. Vieläkö edelweiss-kukka on minulla tallessa? Onneksi on. Myös Norjan tunturit piirtyvät vieläkin silmien eteen.
Mitä kaikkea olen unohtanut? Kuvien kautta voin palauttaa muistoja mieleen.
Niin, unohdin matkan San Franciscosta Lake Tahoeen, intiaanien entisille asuinsijoille, jonne lähdimme Torontosta lomailemaan kahdestaan. Loppumatka oli jylhiä ja jyrkkiä vuoristoteitä. Moninainen luonto oli tuon seudun hienous. Siksi sinne lähdimme. Myös matka Nevadaan yli laajan ylämaan ja paikoin melkein autiomaan jäi mieleen. Paluumatka San Franciscoon tapahtui yöllä. Se oli pelottavin tekemämme matka. Ensin ajaminen jyrkkiä vuoristoteitä pilkkopimeässä, sitten loppumatkalla edelleen pimeässä eteen avautuu monia moottoritiekaistoja ja siltatyömaa, ei kuitenkaan Golden Gate.
Paluulento Kalliovuorten yli!
Itävallan Alpit interraililla 1991. Kuva Mauri Myllylä
8. Eräässä mielessä tärkein on ollut interrail-matka kesällä 1991. Kaksi vuotta aikaisemmin meillä elettiin pelon ja surun merkeissä. Muistan hetken, jolloin istuin kotikaupunkini Otto Karhin puiston penkillä. Yksinäisyyden kokemus pusersi. Osa minua oli sairaalassa. Selviääkö toinen? Pelkäsin, ettei selviä. Elin hautajaistunnelmissa.
Meille annettiin lisäaikaa. Vuotta myöhemmin lähdimme interrail-matkalle kymmenvuotiaan nuorimman lapsen kanssa. Kun katselen nyt karttaa ja näen nimiä: Luzern, Lugano, Nizza, Köln, Salzburg ja monia muita, nousee mieleen niissä koettuja hetkiä. Luzernissa papukaija lauloi Kwai- Joen Siltaa, siellä oli kaatosade, jollaista emme olleet aiemmin kokeneet ja ikivanha puusilta, jossa upeita maalauksia. Nyt tulipalo on hävittänyt sillan. Jossakin siellä Alppien keskellä jäimme pikku asemalla pois junasta. Lähdimme kävellen seuraavalle asemalle. Aluksi laaksoa, vähitellen jyrkkenevää polkua kunnes olimme lumirajalla ja heittelimme lumipalloja. Ylhäällä korkeuksissa juna kipusi jyrkkää rinnettä ylöspäin. Kun luen Thomas Mannin Taikavuorta, näen silmissäni nämä maisemat. Matkalla poikkesimme myös satumaiseen pieneen vuoristokylään, josta lähti hissi korkealle vuorille. Ylöspäin mentäessä ennätti kokea vuodenaikojen vaihtumisen. Ylhäällä kukkia, kukkia, sinisiä kukkia. Nizzassa Enkelten lahti, Välimeren rantaa ja Kölnin tuomiokirkossa suomalaisia veisaamassa virttä Matkamiehen mieli palaa.
9. Takaisin hiihtoladulle, josta aloitin. Liike, liikkuminen, olipa se lähiladulla tai meren jäällä, virittää mielenmatkoihin. Yli viidenkymmenen vuoden ajan tähän talveen asti jokavuotiset hiihtomatkat Lapin tuntureille ovat olleet parasta lomalääkettä. Ensin kahdestaan, sitten lasten kanssa, lasten perheiden kanssa, lastenlasten kanssa. Mutta siitä alkaisi uusi luku.
Tummuntarinat 