Mikä kirjassa vaikuttaa?

Asuin lapsuuteni maalaispitäjässä, lähin kaupunki oli Kokkola. Kirjakauppaa ei siellä vielä ollut, ei myöskään koulun kirjastoa. Kirjoja sain jokaiselta kaupunkimatkalta tuliaisina äidiltä. Aluksi satukirjoja ja suurena aarteena myöhemmin Anni Swanin kirjat, joista rakkain minulle oli Pikku pappilassa. Samaistuinko silloin Pikku pappilan Ullaan, jonka kotiin muutti orpo poika Mark. Olin viisivuotias kun kotiini muutti orpo poika Yrjö, josta tuli minulle läheinen. Suuri onni kohtasi minua nuorena ylioppilaana kun lähdin opiskelemaan Helsinkiin. Pääsin käymään Anni Swanin luona hänen Kruunuhaan kotiinsa. Opiskelijaystäväni kanssa talutimme miesten polkupyörää, jonka tangolla istui liikuntavammainen Helli. Hän oli lapsena kirjoittanut Anni Swanin toimittamaan Sirkka-lehteen ja päässyt aikuisena toteuttamaan haaveensa vierailusta.

Mika Waltarin Kaarina Maununtyttären äiti toi kaupunkituliaisina, kun olin kymmenvuotias. Kaarinan kohtalo vetosi minuun samoin kuin Pikku pappilan Ullan aiemmin. Köyhä neljätoistavuotias tyttö pääsi asumaan kuninkaanlinnaan ja kruunattiin myöhemmin kuningattareksi. Kävin kansakoulua, jossa meillä alempiluokkalaisilla oli hiljaista työskentelyä samaan aikaan kun ylempiluokkalaisilla oli esimerkiksi historian tunti. Tein tehtäväni nopeasti voidakseni kuunnella Ruotsi-Suomen historiaa, niitä aikoja, jolloin Erik-kuningas hallitsi.

Syvimmin järisytti kirja, jota luen uudelleen ja uudelleen. Vuonna 1974 kävimme puolisoni kanssa Dachaun keskitysleirillä Saksassa. Voin vieläkin nähdä leirin, sen polttouunit, valokuvat, jotka kertovat karua totuutta. Mustanharmaana palautuu mieleen keskitysleirin piikkilanka-aidan sisällä vietetty päivä. Ostin Viktor E. Franklin kirjan Ihmisyyden rajalla, jonka Kustannusosakeyhtiö Otava julkaisi suomeksi vuonna 1978. Minun lukiessani vielä satuja ja Anni Swanin kirjoja ja perehtyessäni Ruotsi-Suomen historiaan maailmassa oli tapahtunut jotain näin käsittämätöntä. Kerroin kirjan sanomasta aikuisopiskelijoilleni, lainailin sitä ja kirja unohtui jonkun kirjahyllyyn. Kiinnostuin Franklin kehittämästä logoterapiasta. Ostin nidotun kirjan uusintapainoksen vuonna 2006.

Oman elämän ja monien muiden kokemukset ja koettelemukset sekä kirja Ihmisyyden rajalla kulkivat nyt rinnakkain. Luin, alleviivasin tekstiä, uudelleen ja uudelleen luin alleviivaamiani kohtia ja alleviivasin lisää. Hakeuduin lyhyelle logoterapia-kurssillekin. Ihmisyyden rajalla on pieni kirjanen, mutta painava. Se jakautuu kahteen osaan, keskitysleirikokemuksiin ja logoterapian peruskäsitteiden esittelyyn.

Dachaun keskitysleiri 1974

Kärsimys ei ollut vierasta Pikku pappilan ihmisille enempää kuin Kaarina Maununtyttärelle ja Erik kuninkaalle. Kaarina kärsi mutta hän löysi tarkoituksen elämälleen Erikin viruessa vankiloissa. Hän osasi lohduttaa. Hänellä oli annettavaa rakastamalleen ihmiselle. Aivan saman ajatuksen löydän Franklin kirjan logoterapiaa käsittelevästä osasta. Kun ihmisellä on minkä takia elää, hän kestää äärimmäisissä olosuhteissa. Kun toivo katoaa, luhistuminen voi tapahtua nopeasti. Franklin mukaan logoterapian keskeinen idea on motivaation löytäminen elämälle ja ihmisen perimmäinen valinnanvapaus kaikissa olosuhteissa: vapaus valita omat reaktionsa, oma suhtautuminen olosuhteisiin. Mitä meillä on annettavaa elämälle, ei niin, että mitä elämä antaa meille. Olin ystävän hautajaisissa. Puolisonsa kuolemaa sureva mies näki kärsimyksensä tarkoituksen. ”Jos minä olisin kuollut ensin, vaimo ei olisi kestänyt sitä.”

Tarina: Viktor E. Frankl (1905 – 1997), psykiatri, joutui toisen maailmansodan aikana vuosiksi keskitysleireille. Keskellä mieletöntä ihmisarvon riistoa hän pohti, mikä saa ihmiset pysymään järjissään ja miksi toiset selviävät paremmin kuin toiset. Hän tuli tulokseen, että ratkaisevaa on, pystyykö ihminen löytämään tarkoituksen elämälleen. Se on Franklin kehittämän logoterapian keskeinen ajatus.

Oulu 19.1.2023

Pirkko Myllylä

Ummikkona USA:ssa

Vuosi oli 1967. Muistan Maurin kuuntelemassa englanninkielisiä kasetteja. Oli tullut tieto, että hänet oli valittu vuodeksi opiskelemaan Purduen yliopistoon West Lafaytteen. Opin sanat International  Road Federation, lyhennettynä IRF. Se tarkoitti stipendin myöntäjää. Minä en osannut englantia. Saksalla ja ruotsilla olin selvinnyt opiskelusta suomenkielen lisäksi.

Miten minä opin edes auttavasti selviytymään Amerikassa?

Whatsapp- viesti  perjantaina 30.11.2018 herätti muistelemaan. Elina-tyttäremme kirjoitti: ”Nuorisolle tiedoksi, että uutinen A clock on the Purdue University Bell Tower fell to the ground on Thuesday on siksi kiinnostava, kun vaari on opiskellut Purduen yliopistossa. Olimme USA:ssa silloin koko perhe. Minä olin viisi vuotta vanha ja aika paljon muistan. Martti kävi siellä ekaluokan. Minä olin joinakin päivinä päiväkodissa, kindergartenissa.”

Vastasin viestillä: ”Minä olin joitakin kertoja mukana päiväkodissa ja opin, mitä tarkoittaa kun ohjaaja sanoo head down. Elina ja kaikki lapset panivat lattialle levitetylle matolle päivälevolle. Oli leikitty ja touhuttu monenlaista. Kindergarten oli englanniksi nursery school. Se näkyi meidän ikkunasta leikkipuiston vierestä ja oli yliopistossa opiskelevien lapsille järjestetty päiväkoti.”

Aamuisin koulubussi pysähtyi Nimizdrive -kadun varteen ja kuusivuotias Martti kiipesi bussiin monen muun koululaisen kanssa. Lapset olivat useista eri maista. Varmuuden vuoksi Mauri kirjoitti Martin koulureppuun Does not speak english. Martti  oppi nopeasti. Oli joitakin sanoja, joitten ymmärtäminen tuotti vaikeuksia. Kirjalliset viestit kulkivat kodin ja koulun välillä tarvittaessa. ”Voisitteko selittää Martille, mitä tarkoittaa less” ja viesti joulun alla: ”Martilla on mumps.”Ja kohta kaikilla neljällä lapsella oli myös mumps, sikotauti.

Elle presbyteerisestä kirkosta tuli käymään, kun olin pienten kanssa kotona, Martti koulussa ja Mauri yliopistolla.  Opin uuden sanan husband. Hän toisti sanaa useamman kerran ja kävi lopulta näyttämässä ovikyltistämme Maurin nimeä. Ellen viesti oli, että pääsen opiskelemaan presbyteerisen kirkon tiloihin englantia sitä osaamattomien naisten kanssa. Lapsille järjestetään omaa ohjelmaa kirkon tiloissa. Ilkka, Yrjö ja Elina pääsivät osallistumaan ja oppimaan leikkimällä.

Tehokkuutta opiskelussa lisäsivät pienryhmät, joihin meidät oli jaettu asuntoalueittain.  Meidän ryhmän opettajana toimi Edgrenin rouva, niin häntä kutsuimme. Hän oli eläkkeellä oleva opettaja. Muistan ja näen mielessäni vieläkin kun Edgrenin rouva käveli ikkunan luo ja sanoi: ”I am opening the window” ja hän oli aukaisevinaan ikkunan.

Meille oli järjestetty presbyteerisen kirkon taholta monenlaisia oppimisympäristöjä. Yksi hauskimpia oli ryhmä nimeltä the Wives of the World, naisia yli neljästäkymmenestä maasta. Oli mieleen painuva  kokemus laulaa piirissä käsi kädessä kunkin maan omalla kielellä Oi kuusipuu, oi kuusipuu…O Tannenbaum, o Tannenbaum lauloin norjalaisten naisten kanssa saksaksi.  

Tärkeänä muistona olen säilyttänyt ruskeakantista pientä osoitekirjaa Adresses, jossa on kaikkien klubilaisten nimet  ja osoitteet ja puhelinnumerot. Wives of the World- klubin presidentti lahjoitti sen meille.

Vasemmalta Martti, Ilkka, Pirkko, Elina ja Yrjö.
Kuva Mauri Myllylä 1967

Myös lähellä oleva puisto oli opinahjo. Siellä järjestettiin erilaisia tapahtumia, kesäleiri lapsille, johon Elinakin osallistui ja pääsiäisen aikaan pääsiäismunien etsintää. Pöytien ympärillä pidettiin syntymäpäiviä ja tarjoiltiin herkkuja. Siellä tutustuin vietnamilaisiin tyttöihin Leitiin ja Lelamiin ja heidän äitiinsä. Yritin keskustella saksaksi saksalaisen nuoren naisen kanssa ja ruotsiksi Ewyn kanssa. Häneen pidimme yhteyttä ja tapasimme kerran Malmössä Amerikan matkamme jälkeen. Yrjö ja Ewy olivat ystävystyneet ja Yrjö halusi tavata Ewyä.

Kielen oppiminen oli hauskaa, vaikka väärinkäsityksiltäkään  ei voinut välttyä. Kerran eräs äiti pahentui ainakin hetkellisesti meihin lasten leikkipuistossa. Syytä en tiennyt enkä osannut kysyä.

Yksi parhaista opettajista oli samassa rapussa asuvan perheen  viisivuotias tyttö. Hän tuli meille leikkimään ja opetti topakkana englantia. Tyttö käveli keittiössä ja osoitteli paikkoja, nimesi niitä kuten this is the table or this is the chair. Selvästi hän nautti opettajan roolistaan ja minä nautin pienen tytön tavasta olla apuna kielen opiskelussa.

Pihamaallakin leikkiessään kaksivuotiaat pikkumiehet puhuivat toisilleen kielillä vinks vonks tai jotain sinnepäin. Englanninkielen aksentti jäi lapselle äidinkieleen joksikin aikaa.

Kielikylpylässä olin Amerikassa ollessamme. Toivoin sen jatkuvan kun kylpy oli hyvällä alulla ja pystyin jopa pitämään pienen alustuksen pyydettäessä. Pyytäjä oli Maailman naisten klubin presidentti. Hän ehdotti, että minä yhtenä monista pitäisin syksyllä puheenvuoron yhteisessä isossa tilaisuudessa. Siihen osallistuisivat lapsemme, puolisomme ja kaupungin hallintoihmisiä. Aiheena oli kertoa, mitä haluaisimme viedä mukanamme Amerikasta kotimaahan. Helppo oli pitää oma puheenvuoro, kun sen sai valmistella etukäteen. Vaikeampi oli osallistua keskusteluun. Niin, minä halusin viedä taidon puhua englantia!

Noin kolmen kuukauden jälkeen tajusin ymmärtäväni ihmisten puhetta ja puhuvani itse. Kokemus oli hämmästyttävä ja voisin verrata sitä lukemaan oppimiseen. Kirjaimista ja  äänteistä muodostui sanoja ja ajatuksia.

I was opening the window. If I don’t use it, it will close.

 

Holopatikieltä

Masennuksesta minun piti puhua heille, vanhusten kerholaisille. Kyllä minä siitäkin puhuin. Kun lopetin, nauroimme kyyneleet silmissä.

   Naurukurssi syntyi holopatikielestä. Kerroin, kuinka muutama päivä aiemmin olin lastenlasten luona. Nelivuotias tyttö pyysi: – Puhu taas sitä holopatikieltä. Lapsi keksi nimen omatekoiselle kielelleni.

   En tiedä, mistä sanat tulevat. Aloitan vain ja hauskuus alkaa, kun on vastaanottava yleisö. Puhe virta kuin itsestään, ilmeet ja eleet puhuvat. Ruumiinkieli on kokonaisvaltaista ilmaisua. Lapset innostuvat, minä innostun heidän innostuksestaan. Elehdimme yhdessä, höpötämme ja nauramme, hulluttelemme, viisi lasta ja yksi mummo.

   Vanhusten kerholaisten yleisö, taisi olla noin sata ihmistä, oli paljon kokenutta.

• Puhuit kuin minulle koko ajan, yksi sanoi. – Juuri tällaista me tarvitsemme, toinen

tuli kertomaan. Moni kävi kiittämässä. Minun tarvitsee vain ajatella hetkiä siellä ja tulen hyvälle mielelle. Yksi arvokas muisto lisää hyvän mielen reppuuni.

Aloitin aamuisesta sanomalehden luvusta. Kysyin olivatko he lukeneet aamulehden ja

mitä heille jäi siitä mieleen. Moni oli lukenut samaa kuin minäkin, luonnon kiertokulusta ja sen vaikutuksesta ihmisen mieleen. Syksyn tullen apeus ja kaamosmasennus ovat monille tuttua. Kevään kirkkauskin voi laukaista masennuksen. Minä kerroin lehdestä lukemastani syntymäpäivähaastattelusta: Muistot luonnosta kannattelevat arkea.

   Kerroin omista luonnon muistoistani, kesäisestä maisemasta ja kuinka mielikuvissani palaan mielipaikalleni kesämökin laiturille, kun tuntuu ankealta tai masentaa. Sieltä palaan virkistyneenä arkeen. Yhtä hyvin olisin voinut kertoa tunturimaisemasta tai syksyisestä metsästä.

   Muistoissani istun laiturilla. Kirkasvetinen ja syvä Haltian selkä on edessäni. Tuulen poikanen puhaltelee ulapalla, mutta rannalla poukamassani on melkein tyyntä. Ihollani tunnen auringon lämmön. Kauempana selällä erotan tukkakoskelon pörröisen pään. Sorsaemo poikueensa kanssa uskaltautuu aivan laiturin viereen. Jossakin kuuluu rasahdus ja koko pesue sukeltaa. Vesi on niin kirkasta, että voin seurata kalanpoikasten vikkeliä liikkeitä rannan tuntumassa.

   Kyllä minä masennuksesta puhuin, paljonkin, monenlaista. Ei se ole vieras aihe. Tunne-elämämme on tehty sellaiseksi, että tunteiden tulee virrata niin kuin virtaavan veden. Tunteita on laidasta laitaan. Tunteiden patoaminen, paketoiminen, on masennuksen alku. Mielentila näkyy päällepäin, ruumis puhuu, iho itkee.

   Elämänkaaren siirtymävaiheistakin puhuin. Aloitin runon kielellä:

Pidän keväästä, mutta se on liian nuori.  Pidän kesästä, mutta se on liian ylpeä.  Niinpä pidän eniten syksystä, koska sen lehdet ovat kellahtavat, sen sävy kypsempi ja värit rikkaammat ja siinä on pisara surua. Sen kultainen rikkaus ei puhu kevään viattomuudesta eikä kesän voimasta, vaan lähestyvän vanhuuden kypsyydestä ja lempeästä viisaudesta. Se tietää elämän rajoitukset  ja on tyytyväinen. ( Lin Jutang )

   Vanhuus on yksi elämänkaaren tärkeä siirtymävaihe. Siirtymävaiheet ikäkaudesta toiseen murentavat joksikin aikaa mielen tasapainon. Vanhuudessa tapahtuu paljon luopumista. Mikä tapahtuu tässä ja nyt sillä on yhteys mitä tapahtui siellä ja silloin, aikaisemmin. Niin luin jostakin ja se on myös oma kokemukseni. Onko ollut mahdollisuuksia käydä läpi menetyksiä vai onko joutunut paketoimaan tunteet?

   Luopumisessa on kysymys kivusta, mielessä tapahtuvasta kivusta. Kuka meistä haluaisi tuntea kipua? Kivun kieltäminen estää surun. Surua, kipua ei tarvitse kuitenkaan kieltää. Suru on ilmaus monenlaisille tunteille.

   Kaikkein kipeimmät, vaikeimmat asiat omassa elämässä ovat olleet niitä, joissa on ollut siemen johonkin uuteen ymmärrykseen. Ei niitä aikanaan olisi halunnut.

   Läheisensä menettäneelle saattaa hoitohenkilökunta sanoa: – Itkekää kun itkettää, puhukaa kun on puhumisen aika. Niin kertoi hautausmaalla tapaamani vanhempi aviopari. Heidän aikuisiässä oleva lapsensa oli hiljattain kuollut. Suru oli vielä kipeänä läsnä. Sen näki ja tunsi. Surussa oli lohdutusta. – Läheiset ihmiset ja omat lapset ovat kantaneet. Sen on tuntenut.

• On aika itkeä ja aika nauraa.

Itku ja nauru pulppuavat samasta lähteestä. Molemmat hierovat sisältä päin ja ovat terveellisiä elimistölle. Kuin olisimme hölkänneet kunnon matkan, kun yhdessä nauroimme ääneen. Puhuin holopatikieltä ja ihmiset tulivat matkaan, nauroivat kyyneleet silmissä niin kuin vain me vanhat ja lapset ja muuten vastaanottavaiset osaamme. Ainakin olimme hetken lomalla surusta ja masennuksesta.

Post Skriptum: Vanhustenkerhon tapahtuma on jo historiaa, mutta holopatikieli ei.

Kieli ja mieli

Vierailla kielillä voi hauskuttaa itseä ja toisia. Riittää, jos muistaa muutaman sananlaskun tai vain sanoja. Yksi hauskimpia muistoja on koulutuksessa olevia aikuisia, joiden tehtävänä oli kuvitella itsensä vierasmaalaiseksi ja edustaa omaa maatansa omalla kielellään.

Kielten sorina ja porina oli mitä melkoisin. Kun puhui kieltä, jota toiset eivät ymmärtäneet, ei ollut väliä, puhuiko oikeaoppisesti, vai toistiko omaa konttikieltä vai iikieltä, jota viisivuotias lapsenlapseni yritti opettaa minulle. Tietenkin joku puhui saksaa, toinen englantia, ruotsiakin, mutta joku puhui outoa Afrikan murretta tai kiinaa. Ainakin jälkeenpäin sanoivat puhuneensa. Minä puhuin latinaa. Uskottavasti suolsin suustani mitä mieleen juolahti. Tempora mutantur nos et mutamur in illis, festina lente, pater noster ja gaudeamaus igitur. Hymyilin, nyökyttelin, elehdin, kiivastuin, käsiänikin käytin, ilmehdin, eli koko kroppa puhui riippuen vastapuolen viesteistä, joista en ymmärtänyt sanaakaan enempää kuin hän minun viesteistäni.

Kieli ei ole lopulta pääasia. Viestit kulkevat muita kanavia pitkin. Pään viisaus ja ruumiin viisaus eivät välttämättä kohtaa. Alle kymmenen prosenttia viesteistä ymmärretään kielen avulla ja loput aistien, tunnelmien, ruumiin kautta. Äänensävy paljastaa enemmän kuin sanotut sanat. Turhaa minun on hymy huulilla ääni kireänä ja kulmat kurtussa sanoa puolisolleni, että olet ihana. Tai opettaa asiakkaiden kohtaamista ryhmälle ja katsella katonrajaa tai helistellä esitelmää pitäessäni avaimia taskussani.

Lapsena kotonani asui venäläinen sotavanki. Puhuiko hän venäjää vai suomea vai molempia. Minä ymmärsin häntä ja hän ymmärsi minua. En minä sanoja muista, mutta sylin muistan. Hän kantoi minut ison ojan yli kun olimme menossa poimimaan metsämansikoita. Kun nykyisin poimin niitä mökkitien  rinteestä, mansikan makeuteen liittyy venäläisen sotavangin lämmin syli. Kannan mukanani muistoa lapselle tärkeästä ihmisestä.

Pakkasaamun hämärissä kävelen lähiöalueelta kaupunkiin. Viidenkymmenen metrin päässä näen vastaantulevan miehen ja savukkeen pään hehkun hänen suussaan. Kun ohitamme, mies on ottanut savukkeen käteensä, siksikö, että en huomaisi. Kuljen savukkeen tuoksussa sata- kaksisataa metriä. Ruumis muistaa isän tupakan tuoksun, isän villapuseron, johon tupakansavu on pinttynyt. Tulee ikävä isää.

Samalla matkalla ohitan joen ja lumessa jäljet, jotka johtavat rantaan, mutta en näe paluujälkiä. Tulen surulliseksi.  Siltaa ylittäessäni katson tummaa jokea allani ja muistan naisen vuosien takaa. Tämän saman joen rannalta hän löysi vaatteet rantapenkiltä, johon mies oli ne riisunut ennen kuin lähti.

Kannanko mukanani kieltä ennen puhetta? Olen vakuuttunut ruumiin muistista. Ruumis muistaa, vaikka mieli ei muistaisi. Ruumis muistaa varhaisia asioita. Kosketuksia, äänensävyjä, hyviä ja huonoja kokemuksia on kertynyt ruumiin muistiin. Voi olla, että aikuisena ei ymmärrä pelkotiloja, joita pimeys herättää. Tai ei ymmärrä, miksi tietyt äänensävyt puhuvat enemmän kuin lausutut sanat.

Miksi minä pidin latinankielestä? Nyt havahdun kysymään. Näen Arvin, opettajani. Arvi piti meistä oppilaistaan ja Arvi piti minusta. Ei hän sitä sanonut. Sen vain tunsi.  Oman ruumiin viisaus on apuna kun muodostamme  merkityksiä toisista ihmisistä, itsestämme ja ympäristöstä.  Ruumiin viisaus on luovaa viisautta vaikka käyttämämme kieli olisi konttikieltä tai nepalia, jota kuulin Barukin puhuvan.

Vastauksiani Rainerin koulutehtäviin

Lapset ja nuoret otetaan monella tavoin huomioon yhteiskunnan toiminnassa. Päiväkodit kutsuvat isovanhempia tutustumaan lasten päiväkodin arkeen. Koulun oppiaineissa luodaan yhteyksiä sukupolvien välille. Ilahduin lapsenlapseni Rainerin opettajan antamasta  tehtävästä. Etämummona sain vastata kysymyksiin, kertoa omaa tarinaani. 

Missä aloitit koulunkäyntisi ja kuka oli ensimmäinen opettajasi? Miten kuljit kouluun? Aloitin kansakoulun vuonna 1943 Sievissä Jyringinkylän kansakoulussa. Se oli kaksikerroksinen keltainen puurakennus. Opettajia oli kaksi, alakoulun ja yläkoulun opettajat, jotka myös asuivat koulurakennuksessa. Minun ensimmäinen opettajani oli Anni Lempinen. Tykkäsin hänestä.  Yhden ikimuistoisen päivän sain kuusivuotiaana olla siskoni mukana kuunteluoppilaana.  Oikeana koululaisena ekaluokalla lempiaineeni oli uskonto, sillä opettaja osasi kertoa mielenkiintoisella tavalla Raamatun henkilöistä. Joosefin tarina puhutteli. Ekaluokan kevätjuhlan näytelmässä sain lausua Otto Mannisen runon Joutsenet. Runo alkaa  Yli soiluvan veen ne sousi, ne aallon ulpuina ui. Koulumatka oli vajaat kaksi kilometriä ja kuljin sen jalkaisin sisareni ja naapurin poikien kanssa.

Minkälaisia leluja sinulla oli? Mitä leikit ja mitä loruja muistat?  Puulelut olivat mieluisia. Meillä asui orpo poika Yrjö, joka osasi tehdä Tuomaan ristit ja potkulaudat. Siskolla ja minulla oli nukkeja ja minulla nukenkätkyt, jonka isän veli Hannes oli tehnyt  minulle joululahjaksi. Isä haavoittui sodassa ja äiti kävi katsomassa häntä Porin sotilassairaalassa. Hän toi tuliaisina sisarelleni peltisen nukenastiaston ja minulle nukenvaunut. Meillä oli lastenkirjoja ja nuorten kirjoja, joita äiti osti. Naapurin tyttöjen kanssa leikin paperinukkeleikkejä. Teimme itse paperinuket ja niille vaatteet ja kehittelimme nukeille tarinoita, sellaisia mielikuvitustarinoita. Yksi kiva leikki oli tulitikuilla. Tulitikkuläjä kaadettiin pöydälle ja sitten kilpailtiin kuka pystyi eniten ottamaan tulitikkuja kasasta ilman että tikut liikahtivat. Yksi tikku sai olla kädessä, jolla piti yrittää ottaa toisia. Vuoro siirtyi seuraavalle jos tikut liikahtivat. Sitten oli tietysti Mustapekka- pelikortit ja erilaiset muistipelit ja sokkosilla olo. Kenen pantti täällä tulessa taivaalla liehuu oli suosittu leikki.  Olisi vaikka lapanen. Millä sinä sen lunastat? Sai sanoa tavan, vaikka lausumalla tai laulamalla tai juoksemalla talon ympäri. Kun sen teki, sai pantin takaisin. Suosittu leikki oli piilosilla olo siskon ja naapurin samanikäisten poikien kanssa. Piilopaikkoja löytyi pihapiiristä, kun oli navetat ja tallit ja tallin yliset ja elosuojat.

Loruja, jotka tulevat heti mieleen: Haravasta katkesi pii, katkesi toinenkii. Isä teki uuden piin, sitten sillä haravoitiin. Toinen, jonka opin kuunteluoppilaana: Ken pojat tahdissa astua taitaa, suorana selkä ja pystyssä pää ja kolmas; Pimpula pampula paimenpoika, aja sinä karjasi kottiin. Hyppää itse kiviä myöten, ettet puttoo jokkeen.

Mitä perinneruokia kotonasi tehtiin?  Ensimmäisenä tulee mieleen kotitekoinen viili, jota piimitettiin yön yli vasta lypsetystä maidosta komerossa, toiseksi äidin tekemä maksalaatikko jokaisena jouluna ja kolmanneksi  hänen tekemänsä mämmi pääsiäisenä. Kerran yritin itse tehdä mämmiä, en onnistunut.

Mitä työtä lapset tekivät? Kesällä  kitkimme kasvimaalla rikkaruohoja ja haravoimme heinäpellolla ojan pyörtäneitä. Heinäkuorman päällä ja ladossa polkeminen oli hikistä hommaa. Myös navettatöissä olin apuna, ruokkimassa lampaita ja possuja. Olin ylpeä kun opin lypsämään. Aikuisiällä  en ole halunnut kitkeä rikkaruohoja.

Saitko taskurahaa? Ei ollut sellaista käsitettä kuin taskuraha minun lapsuudessani. En muista että minulla olisi ollut omaa rahaa. Äiti ja isä ostivat mitä tarvittiin.

Miten juhlia ja merkkipäiviä vietettiin? Lasten syntymäpäiviä ei vietetty. Joulu oli suuri juhla. Äiti teki ruuat, joulusauna oli tärkeä ja joulukuusen hakeminen metsästä. Joulupukki kävi, toi usein kirjan ja nuken ja jonkin vaatteen. Jouluaamuna äiti herätti neljältä jouluaterialle ja joskus menimme kirkkoon hevosella. Joka ikkunalle sytytettiin kaksi kynttilää. Joulupäivänä ei saanut käydä kylässä, mutta tapaninpäivänä kyläiltiin. Pääsiäislauantaina kotiseudullani Keski-Pohjanmaalla  sytytettiin pimeän tultua pääsiäiskokot. Voi sitä lasten riemua kun pääsiäiskokko roihahti tuleen. 

Olitko työssä vieraalla? Sukulaisen kaupassa olin lyhyen aikaa kesällä myyjänä ja osuuskaupassa vuoden vaihteissa inventaarioissa. Opiskelun alussa Helsingissä pestauduin rakennuksille muurarin apulaiseksi. Se oli raskasta työtä. Kärräsin toiseen kerrokseen laastia muurarille ja piti olla nopea. Onneksi tuli lakko ja pääsin Veikkolaan mittamieheksi. Näistä sai oikeasti palkkaa. Opiskeluaikana työskentelin Vuorelan koulukodissa Vihdissä kesälomittajana.

Mikä oli ensimmäinen ulkomaanmatkasi?  Muutto Amerikkaan vuonna 1967 elokuussa oli ensimmäinen ulkomaanmatkani ja samalla ensimmäinen lentomatkani. Mauri-puoliso pääsi stipendiaattina opiskelemaan Purduen yliopistoon WestLafayetten kaupungissa Indianassa. Meillä oli neljä pientä lasta, isäsi oli silloin kuusivuotias ja pienin puolivuotias. Se oli muistorikas ja merkittävä vuosi. Kirjoitin tuolta vuodelta yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin kirjan Minun Amerikkani.

Kerro Iloista, huolista, toiveista, terveydestä. Lapsista ja lasten perheistä on suuri ilo. Sinun veljesi Patrik on 30.lastenlapsi. Joskus ajattelen pelolla maailman tilannetta, varsinkin lasten kärsimyksiä. Jokaiselle toivoisin ainakin yhden ystävän, johon voisi luottaa.  Liikun, pyöräilen kesällä ja talvella lähes kaikki matkat muutaman kilometrin säteellä, syön kohtalaisen terveesti, olen mieluummin hyvällä tuulella kuin huonolla. Nauru on terapiaa.

Mikä oli erityisin lelusi kymmenvuotiaana?  Vaikka kuinka mietin, en muista erityistä lelua kymmenvuotiaana. Mutta lammas minulla oli, oikea elävä karitsa, jonka emo hylkäsi. Sain hoitaa sitä. Juotin sille tuttipullosta maitoa. Se seurasi minua minne meninkin.

Minkälaista oli koulu-urheilu?  Hiihtäminen oli mieluisinta talvella, luistimia ei ollut muuta kuin sahanterät. Sain kerran kolmannen palkinnon koulujenvälisistä hiihtokilpailuista ja palkinnoksi Aleksis Kiven Seitsemän veljestä lapsille. Sukset minulla siis oli ja ainakin potkukelkka. Pituutta varmasti hyppäsin , kuinka paljon, en osaa sanoa. Korkeuttakin hypättiin. En ollut mitenkään urheiluihminen, mutta Raittiuskirjoituskilpailuista sain palkinnoksi Alli Trygg-Heleniuksen kirjan Alli-tädin ystävät. Molemmat palkintokirjat ovat minulla kirjahyllyssä.

Post scriptum . Rainer on jo  nuorukainen. Rainerin pikkuveljelle Patrikille opetin joululomalla tulitikkuleikin. Hän innostui leikkiin. Leikimme sitä uudelleen ja uudelleen. Ja vielä tähän lisämauste sukupolvien välisistä yhteyksistä: maaliskuussa isomummi ja isovaari pääsevät  vierailulle lastenlastenlastensa päiväkotiin. Ja taas lainaan LeenaKrohnia: Ei ole inhimillistä kulttuuria ilman ikäpolvien vuorovaikutusta. Ei ihmiskuntaa ilman sukupolvien yhteyttä.

Kirjoita minusta

Aika virtaa .On kuin kirjoittaisin itsestäni kun kirjoitan vanhoista  esineistä. On runsauden pula, vaikea päättää, mistä aloittaa. On kuin jokainen pyytäisi: Kirjoita minusta.

Vaatteeni kertovat

On joitakin vanhoja  vaatteita, joista en raski luopua. En minä koskaan pidä niitä, mutta niihin liittyy muistoja.  Muistot ovat arvokkaita. Voin milloin tahansa siirtyä 1960-luvun loppupuolelle, kun katson kaunista yöpaitaani, jota pidin hellemekkona  Amerikassa tai 1970-luvulle kun katson vaatekomerossa keltaraitaista  Marimekkoani, josta en raski luopua, hellekesästä sekin kertoo, työtoverista, joka vilvoitteli järven rannalla jalkojaan, kun hauki tarrasi varpaaseen. Naapurin Maikin nahkapaloista ompelema hame ja liivi, kuinka voisin panna ne kierrätykseen. En ikinä. Samettista äitiysmekkoa säilytin kauan komerossa. Melkein kadun, että luovuin siitä. Ensimmäinen lapsemme ilmoitti maailmaan tulostaan juuri syntymäpäivänäni ja kävelin yöllä äidin minulle lahjaksi lähettämä viltti lämmittämässä itseäni ja tulevaa pientä. Sinikukallinen aamutakki liittyy nuorimman lapsen syntymään. Ystäväni ompeli sen minulle.

Kaappi muistelee elämäänsä

Entä huonekalut. Olen vanhojen kaappien ystävä. Kaappi on tärkeä huonekalu, myös vertauskuvallinen. Vai mitä tarkoittavat sanonnat näyttää kaapin paikka tai nostaa kansakunnan kaapin päälle.

Ostin kerran mielijohteesta Helsingistä messuilta  vanhan kaapin. Jokin siinä vetosi minuun, melkein kuin se olisi pyytänyt päästä kotiimme. Toisen teki minulle sukulaiseni, kun pyysin. Ja kolmannen äiti ja isä saivat häälahjaksi, äidin isän omin käsin tekemä. Tämä kaappi pyysi kirjoittamaan itsestään. Ja minä kirjoitin Vanhan kaapin tarinan, viiden sukupolven tarinan. Takakannen tekstistä lainaus:

Kaapin tarina alkaa sen syntymävuodesta 1934. Vanha kaappi muistelee elämänsä vaiheita ja ihmisiä. Ennen muuta tarina on kertomus vanhan arvostamisesta. Kirjan teksti on selkokielistä ja sitä voi lukea eri-ikäisenä. Varttunutta lukijaa kirja palvelee hänen oman tarinansa muistojen kuvaamisessa. Pirkko  Myllylä selaa elämänsä kuvakirjaa ja muistelee isoäitejään. Elämänkaari näkyy käden töissä.

Lapsuuden lelujen tekijät ovat poissa

Rakkaan nukenkätkyeeni olen kadottanut jonkin muuton yhteydessä. Sen teki minulle neljävuotiaalle joululahjaksi isäni lapsuudenkodin verstaassa setäni Hannes välirauhan jouluna. Hannes oli joulupukkina yhdessä nuoremman veljensä Reinon kanssa. Mutta minä uskoin että he olivat tulleet Korvatunturilta. Siellä joulupukinpajassa minun nukenkätkyeni oli valmistettu. Molemmat isäni nuoremmat veljet kaatuivat jatkosodassa.

Kaipasin kadottamaani nukenkätkyttä ja puhuin siitä usein, etenkin joulunaikaan. Sain uuden  joululahjaksi tyttäreni puolisolta. Se on samanlainen kuin kadottamani setäni Hanneksen tekemä. Olen siitä todella kiitollinen.

Nukenvaunut äitini toi minulle kun oli katsomassa isää sotasairaalassa Porissa. Nekin ovat kadonneet matkan varrella. Ostin uudet ja nyt lastenlapset ja lastenlastenlapset leikkivät niillä.

Keinutuoli häälahjaksi ja ullakon aarteita

Äidin isä teki jokaiselle tyttärelleen häälahjaksi keinutuolin. – Tee minullekin keinutuoli häälahjaksi, pyysin. Äidille tekemänsä keinutuolin sain isältäni äidin kuoleman jälkeen. Nyt minulla on kaksi äidin isän tekemää keinutuolia. Myös pieni rukki on muistona hänestä. Isompi rukki on hajallaan. Lapset olivat innokkaita polkemaan rukkia eikä se kestänyt kovaa kohtelua. Voisin jonakin päivänä pyytää nuorinta poikaani korjaamaan sen. Hän on perinyt esivanhempiensa kädentaidot.

Kun olin nuori ja kihloissa, pyysin lupaa saada jotain muistoksi äitini kodin ullakolta. Tuo suuri hirsitalo oli rakennettu 1900 -luvun alussa. Kaikki suvun jäsenet olivat taitavia käsityöntekijöitä, naiset ja miehet. Kaikki talouteen tarvittava osattiin tehdä itse, huonekalut, kengät, vaatteet ym.

Otinhan minä yhtä ja toista, 1800-luvulla tehdyn arkun ja lapsen kätkyen. Se oli esikoisemme kehtona ja se on ollut lastelestemme ja nyt jo neljännen sukupolven käytössä. Onko oma äitini ja hänen sisarensa nukkuneet siinä?

Historia herää eloon

Kävimme Turkansaaressa 20.7.2019, jossa oli meneillään perinneviikonloppu. Palasin lapsuuteni aikoihin. Sepän pajaan kotikylällä, tuvassa äiti kehräämässä  rukilla, ”kasvattiveljeni” Yrjö veistelemässä pikkutuvassa puusta milloin mitäkin, vaikka minulle potkulautaa tai Tuomaan ristiä, päretöitä, tätini nypläämässä pitsiä, jossa hän oli taitava. Sain häneltä lahjaksi monta kaunista pitsiliinaa ja seinäryijyn .

Isän lompakko on enemmän kuin sen rahat

Olen kirjoittanut aikaisemminkin esineestä, joka on elämässäni merkinnyt minulle paljon. Se on isän nahkalompakko ja sen sisällä oleva sotilaspassi. Vanhasta päiväkirjasta löydän merkinnän 20.10.1993:

”Isän lompakko, sen sisällä passi, sairasvakuutuskortti , lappuja, joissa puhelinnumeroita – on minulle pieni merkittävä esine. Tuossa se on pöydällä.

Sotilaspassin merkinnät – niissä elän elämääni. Muistoja tulee isästä, äidistä, kodista. Tekee kipeää.

Isä on ollut sodassa, lähtenyt kun olen ollut kolme ja puoli vuotta, ollut lomautettuna kun olen ollut neljä vuotta, ollut sotilassairaalassa, kun olen ollut viisi ja puoli vuotta, lomautettu, kun olen ollut kuusivuotias ja kotiutettu, kun olen ollut kahdeksan-vuotias.  Lapsuus, isättömyys, koko elämä – isän kaipuu.

Myös lompakko itsessään kertoo omaa tarinaansa. Ruskeankiiltäväksi kulunut taskussa taipunut nahkalompakko, jonka isä antoi minun haltuuni sairaalassa ennen leikkaukseen lähtöään.

— Elämän koko kirjo avautuu tuon edessäni olevan lompakon välityksellä.”

Kun muistamme aikoja ja paikkoja, muistamme itsemme, on Leena Krohn todennut. Myös esineet liittyvät elämämme kertomukseen.

Katselen elettyä elämää

Katselen elettyä elämää ihmetellen ja kiitollisena. Synnyin rauhan aikana ennen talvisotaa.

Kirjoituspöydän laatikoissa on parikymmentä päiväkirjaa yli kolmenkymmenen vuoden ajalta ja lukuisia muistivihkoja. ”Hävittäkää käsikirjoitus, mutta tallentakaa se minkä olette raapustaneet sinne ikävissänne, hämmennyksissä ja ikään kuin unessa.” Osip Mandelstam

”Tunsitko itsesi vanhaksi, kun minä synnyin? Oliko sinusta mukava tulla isoäidiksi?” kysyi vanhin lastenlapsi minulta ollessaan 18-vuotias.

Nuorin lastenlapsi muistaa kysyä tavatessamme: ”Mummu, kuinka vanha sinä olet?”

Olen saanut oppia työssäni tuntemaan kehitysvammaisia ihmisiä, heidän perheitään ja erilaisissa sosiaalialan, diakonian ja terveydenhuoltoalan tehtävissä opiskelleita. Omat lapsemme, lasten perheet,  lastenlapsemme ja lastenlastenlapsemme ovat ilonamme tänä päivänä.

Ex tempore on ollut luonteenlaatuani. Olen tehnyt äkkinäisiä päätöksiä niin ammatinvalinnassa kuin työelämässä. Nyt tuuli on tyyntynyt. On aikaa pysähtyä.

Teuvo Ahon runo tulee lähelle:

Minulla on kiire.
Elämä odottaa.

Enää ei ole kiirettä.
On vain aikaa ajatella.
Odottaa auringon laskemista,
odottaa uuden päivän
ihmettä.
Kiittää elämän lahjasta
tällä pysäkillä.

Selaan vanhoja muistiinpanoja ilman suunnitelmia. Pysähdyn, luen ja melkein hätkähdän:
1939-1940
Venäjä ja Suomi – kaksi sisarusta.
Suomi ja Venäjä – kaksi äitiä.
Nyt he muodostavat tämän Murheen Ristin.
Itsestään.
 Heidän päänsä ovat sulautuneet yhdeksi
ja kätensä liittyneet yhteen.
Toivossa.
Että rakkaus voittaa.
Se riippuu meistä.
Jokaisesta.

Ajatukseni palaavat vuoteen 2005. olemme muistojen matkalla. Meitä on viisitoista, osa sotaveteraaneja ja osa sukulaisia. Lemetin tienristeyksessä ennen Sortavalaa pysähdymme Murheen ristillä eli Surun ristillä. Sen ovat pystyttäneet venäläiset ja suomalaiset yhdessä vuonna 2000 molempien maiden talvisodassa kaatuneiden muistolle. Yli viisi metriä pitkään valurautaristiin nojaa surevien äitien hahmot. Erotan kivestä suomenkieliset sanat, jotka olen kirjoittanut muistiinpanoihini.

Palaan tähän päivään. 

”Että rakkaus voittaa. Se riippuu meistä. Jokaisesta.”

Välirauhan joulu ja kaksi joulupukkia

On jouluaatto ja olen neljä vuotta eikä ole sotaa. Sukulaiset ovat kokoontuneet isän syntymäkotiin yhteiseen joulujuhlaan. Kaikki isän veljet ja siskot ovat siellä ja kaikki serkut. Keskellä tupaa komeilee kattoon asti ulottuva joulukuusi. Hopeatähti kimmeltää kuusen latvassa ja kynttilöiden liekit lepattavat kuusen oksilla. Hellan ääressä isän äiti hämmentää joulupuuroa isossa kattilassa ja tädit kattavat tuvan pitkää ruokapöytää. Tulen rätinä, astioitten kilinä, puheensorina, lasten nauru ja jokin ihmeen odotus sekoittuvat toisiinsa.

Eteisestä kuuluu töminää. Kaksi joulupukkia kolistelee sisään. Kumpikin kantaa selkä köyryssä viljasäkkiä. Ne ovat täynnä joululahjoja. Joulupukit istuvat ovensuuhun tuoleille. He ovat kiltin tuntuisia eikä minua pelota.

He rupeavat jakamaan lahjoja. Seison lähellä pukkeja ja odotan. Minun nimeäni kumpikaan ei sano. Itku rupeaa kohoamaan ylöspäin kohti kurkkua. Ovatko pukit unohtaneet minut ja jään ilman lahjoja?

Toinen joulupukeista sattuu katsomaan minuun ja viittaa lähemmäksi. Pääsen istumaan pukin syliin. Hän rupeaa kaivamaan säkin pohjalta muitten lahjojen alta isoa pakettia ja antaa sen minulle. Joulupukin antama lahja täyttää sylin kokonaan. Se on kova ja kun avaan ruskean käärepaperin, sisällä on nukenkätkyt, minulle rakas ja tärkeä. Kun joulupukit ovat lähteneet, ilmestyvät isän veljet Hannes ja Reino myöhästyneinä jouluaterialle. Ovat olleet ruokkimassa talissa hevosia.

Myöhemmin saan tietää, että minut syliin ottanut joulupukki oli Hannes, isän nuorempi veli, ja hän oli tehnyt nuken kätkyen pajassa. Toinen joulupukki, Reino, oli isän nuorin veli. Lapsi kuulu puhuttavan heidän kohtalostaan. Välirauhan joulua seurasi sodan varjo. Kumpikin veljeksistä lähti jatkosotaan ja kaatui. Ensin tuotiin Reinon arkku kotipitäjään, pian jatkosodan puhjettua. Lapsi kuuli kerrottavan, että oli kielletty avaamasta arkkua. Miksi arkkua ei saanut avata? Hanneksen arkku tuotiin myöhemmin aittaan, jossa se avattiin. Isän äiti ja isä kävivät avatun arkun äärellä ja lapsi istui aitan kynnyksellä odottamassa.

Muistoissa mukana on kulkenut kaksi joulupukkia ja heidän tarinansa. Miksi Reinon arkkua ei saanut avata? En osannut kysellä eikä enää ole ketään kertomassa. Anni, nuorin sisaruksista olisi osannut kertoa, jos olisin osannut kysellä. Kuulin, että hän, myöhemmin lottana toiminut, oli kielloista huolimatta kurkistanut arkkuun. – Oli siellä ainakin Reinon saappaat, Anni oli kertonut. 

Oppia ikä kaikki

Ruotsinkieltä oppimassa

Koulutoverini Kyllikki oli idean äiti. Åland -lehdessä etsittiin kesätyöntekijöitä. Innostuin heti. Lähtisimme yhdessä oppimaan ruotsinkieltä. Pidin kielestä ja pidin ruotsinkielen opettajastamme Maritasta. Menin ensimmäiseen työpaikkaani Maarianhaminaan seitsemäntoistavuotiaana.

Lähdössä. Kuva Laura Fiskaali 1954

Jos tarkkoja ollaan, olin ollut tilapäisiä lyhyitä keikkoja työssä kaupoissa, mutta ilman palkkaa. Kotikyläni osuuskaupan tuttu myyjä pyysi joululomilla vuodenvaihteen inventaarioon. Se tarkoitti jokaisen neulan ja naulan, karkkien ja kankaitten, kahvien ja jauhokilojen, kaiken myytävän tavaran merkkaamista muistiin. Työskentelin lyhyen rupeaman myös kesäapulaisena sukulaisen kaupassa. Yksi mies osti pallojuustoa, jossa oli paksu punainen kuori. Hän käski irrottaa kuoren ennen punnitsemista. Minä tottelin. Ei olisi saanut tehdä niin, Hannes-kauppias neuvoi.

Maalaistalon tyttönä kesälomat tarkoittivat heinätöitä, kasvimaan kitkemistä, syksymmällä sadon korjuuta, aamu- ja iltalypsyjä laitumella, kaikkea mahdollista halonhakkuusta alkaen. Isä epäilikin onnistumistani herrasväen palveluksessa ja ennusti minun tulevan kipin kapin takaisin.

Popliinitakissa iso matkalaukku edessäni seison siskon ottamassa valokuvassa kotini pihamaalla ennen lähtöä Ylivieskan asemalle. Kyllikin kanssa matkustimme junalla Turkuun ja sieltä laivalla Maarianhaminaan. Tiesin osoitteeni Havsgatan tio ja tiesin työni. Palvelisin herraa ja rouvaa, vanhempaa avioparia. Piikomista se olisi minulle tutummalla termillä.

Melkein kättelyssä sain kuulla suomen kielellä edeltäjästäni. Palvelijanhuone oli heti ulko-ovesta tullessa oikealla, kapea huone, jossa kalusteena sänky. Ikkuna avautui pihamaalle. Ikkunasta edeltäjäni oli paennut mukanaan varastettuja kruunuja.

Kyllä minun rehellisyyttäni sitten testattiin. Siivotessani löysin kolikoita ja seteleitä milloin mistäkin, pöydiltä pölyjä pyyhkiessä tai lattialle pudonneina. Nostin lattialle pudonneet rahat näkyviin ja pöydiltä löytyneet annoin olla samassa paikassa. Vähitellen rouva uskoi, että en ole varas.

En osannut laittaa ruokaa. Äiti meillä kokkasi. Rouva tyytyi ja sain auttaa muuten.

Rouva ja herra olivat rikkaita, niin päättelin. He omistivat omakotitalon lisäksi kaupunkiasunnon, joissa majoittui ruotsalaisia turisteja. Vaihdoimme rouvan kanssa lakanoita ja siistimme huoneita asukkaiden vaihtuessa.

Kotiin kirjoitin: ”Ostin uimapuvun.” Käsialaani luettiin: ”Ostin omenapuun” ja ihmeteltiin. Kävin joka aamu uimassa meressä. Isän rippilahjaksi ostama kullanhohtoinen rannekello kastui ja lakkasi käymästä. Surin sitä.

Herra oli ateisti. Minä puhuin herralle Jumalasta. Pidin keskusteluista herran kanssa ja pidin herrasta. Luulen että herrakin piti minusta. Ainakin hän oli kiinnostunut ajatuksistani.

Vapaata minulla oli sunnuntai-iltapäivät. Sain lainaksi polkupyörän ja lähdin Kyllikin luo Jomalaan. Hän tuli minua vastaan. Katselimme kirkkoa ulkopäin ja pyöräilimme lähiseuduilla muuten vain. Kyllikki oli apulaisena lapsiperheessä. Juhannuksena hän tuli Maarianhaminaan. Värikäs koristeltu juhannussalko puistossa oli nähtävyys, se jäi mieleen.

Herran ja rouvan puutarha oli upea. Kirsikkapuita en ollut aikaisemmin nähnyt edes kuvissa. Opettelin keittämään kahvia ja tarjoilemaan rouvalle ja hänen vierailleen puutarhaan.

Ne kirsikkapuut! Minulla on lastenkirja Kirsikkakestit, Edith Unnerstadin kirjoittama ja Ilon Wiklandin kuvittama. Kun katselen kirjan kuvia kirsikkapuista, muistan puutarhaa osoitteessa Havsgatan tio.

Ett halvt kilo sibullor

Kirsikat kypsyivät ja minä sain tehtäväksi poimia niitä ja viedä myytäväksi. Täydet kirsikkaämpärit pyöränsangassa poljin läheiseen kauppaan. Rahat kauppias tilitti rouvalle. Minä tein samalla muita ostoksia, ruotsinkielellä tietenkin. Korviani punoittaa vieläkin kun muistan. Halusin ostaa ett halvt kilo sibullor. Olisihan minun pitänyt tietää. Löökistä naapurin mummokin puhui.

Isän ennustus ei toteutunut. Palvelin herraa ja rouvaa kaksi kuukautta. Sain ensimmäisen palkkani. Kesätyön rahallista arvoa suurempi merkitys selvisi vuosia myöhemmin. Yliopisto-opintojen loppuvaiheeseen kuului suorittaa kypsyysnäyte ruotsinkielen taidossa. ” Har du varit I Sverige?” tentaattori kysyi. Ylpeänä kerroin kesätyöstäni Maarianhaminassa rouvan ja herran palveluksessa. Ansioluettelossani lukee:

”Asianomaisen tutkintolautakunnan apujäsenen antaman todistuksen mukaan osoittanut hyvää taitoa käyttää suullisesti ja kirjallisesti ruotsinkieltä.”

Oulussa 15.11.2022

Pirkko Myllylä

Muistojen vuosirenkaat

Kuva Yrjö Myllylä

On marraskuu, kun lupauduin pitämään alustuksen vanhusten kerhossa. Samaan aikaan asuinalueeni lähistöllä on menossa metsätyöt. Useampi metsuri on kaatamassa suuria honkia ja raivaamassa aluskasvillisuutta. Pyöräilen yhden luo ja kysyn, voisiko hän samalla sahata minulle kiekon jonkin kaadetun hongan tyvestä. Tarvitsen sitä havaintovälineeksi. Saan kiekkoni.

Mitä saamani puun vuosirenkaista voi lukea? kyselen. Mitä kaikkea vuosirenkaat kertovat? Saan vastauksia tai pikemminkin kysymyksiä, joihin vuosirenkaita tutkimalla voi etsiä vastauksia. Millaisessa maaperässä puu on kasvanut? Onko kasvuympäristö ollut valoisa vai pimeä? Onko ympäristössä tapahtunut jotakin muutosta, esimerkiksi saastepäästöjä? Onko puulla ollut tilaa kasvaa? Onko ympäristöä avarrettu ja ja valo lisääntynyt? Kaikki tällainen on luettavissa puun vuosirenkaista. Minun saamastani kiekosta näkyi puun valoisa lapsuus ja hyvä kasvupaikka vanhetessa. Välissä on ollut kitukasvuisia vuosia, metsäalan ihminen selittää.

Tarkastelemme kerholaisten kanssa puun elämää alkaen kiekon sisimmistä vuosirenkaista. Johdattelen kuulijat vuosirenkaitten tutkimisessa heidän lapsuutensa maisemiin, alkaen ennen kouluikää. Missä päin maailmaa oli heidän kotinsa, minkälainen oli talo, millainen ympäristö, kun he lähestyivät kotia ulkoapäin. Ulkoa he siirtyvät mielikuvissaan sisälle taloon, kävelevät huoneissa, aistivat lattian askeleittensa alla, matot, kodin seinät, näkymän ikkunoissa, huonekalut, tuoksut, tunnelmat, äänet.

Olen varannut jokaiselle piirustuspaperia ja värikyniä. Pyydän heitä piirtämään itsensä lapsuuden puuna ja sijoittamaan puuhun ikäkauteen liittyviä tapahtumia ja tunnelmia värien avulla. Pyydän heitä piirtämään myös nykyisyyden puunsa. Millainen puu siitä tulisi.

On mielenkiintoista jakaa kokemuksia puun piirtämisestä ja lapsuuden tarinoista yli kahdenkymmenen ihmisen kanssa. Lapsuuden maisema, koti paikkana, elää mielen syvissä kerroksissa. Muistiin palautuu tarkkoja kuvia. Kuikan huuto sunnuntaiaamuna järvellä. Joulu ja joulukuusi uudessa kodissa, johon lapsi on muuttanut. Kahden perheen talojen läheisyys ja lasten yhteiset pihaleikit. Paljon kertomista, tarinoita. Monilla muutto kodista rajan takaa lapsena. Vaikka jollakin muisti on heikentynyt, syntyy piirustuslehtiölle koivun heleä vihreys ja mieleen palautuu puu lapsuudenkodin ikkunan takana ja pihlajan kellanpunaisuus kypsän iän väreinä.

Elämänpuumme vuosirenkaissa näkyy kasvupaikkamme muutokset, valojen ja varjojen vaihtelut. Aistien kautta lapsi ottaa vastaan kokemuksia ympäristöstään. Ne ovat tallentuneet ruumiin muistiin voimakkaina tuntemuksina vaikka tietoinen mieli on ne unohtanut. Vanhustenkerholaiset katselivat elettyä elämää siitä kohdasta, missä he nyt olivat kuin lempeän suodattimen läpi.

Ihminen kantaa mukanaan omaa elämänhistoriaansa. Hän on elänyt jossakin paikassa ja paikkaan liittyy merkityksiä, muistoja. Latinan tunnilta jäi mieleen sananlasku: ”Omnia mea mecum porto” eli kaiken oman kannan mukanani. Aikuisuudessa ja vanhuudessa ihminen voi tavoittaa kasvupaikkansa kokemuskerrostumat. Pirkko-Liisa Linjaman runon sanoin: ”…kuin lettipäätytön juoksu pihan yli / kuin kesä, lapsuus, elämä.”

Muistaisimmeko muistojamme, jos emme muistaisi paikkoja? Muistot kiinnittävät meidät paikkoihin samalla tavalla kuin puu kiinnittyy juurilleen kasvupaikkaansa. Jokainen vuosirengas kertoo eletystä elämästä samoin kuin uurre kasvoissa. Kuulin kertomuksia lapsuuden kodista ja siihen liittyvistä muistoista. Nykyisyyden puusta kertominen jäi tarkoituksella vähemmälle. Kun ihmiset kertovat maailmasta, jossa he ovat eläneet, he kertovat elämästään, itsestään, identiteetistään. Kertominen on oman elämän hahmottamista. Kertomalla menneisyys ja muistot saavat uudenlaista tulkintaa.

Kuunteluoppilas

”Kerro mummu, kun sinä olit lapsi”, pyysi uudenvuoden vieraaksi kotiimme tullut pieni tyttö.

Ja minä kerroin, kun lapsena etsimme kananmunia. Kanat olivat munineet ulkorakennuksen alle. Naapurin Kaukon kanssa menimme elosuojaan paistamaan kananmunia ja sytytimme elosuojan tuleen. Aikuiset muodostivat ketjun kaivolta elosuojaan ja sammuttivat alkavan tulipalon. Sisareni muisteli aikuisena, että hän pääsi koulusta aikaisemmin kotiin, koska kotonani oli tulipalo.

Katolle kiipeäminen oli uroteko, jota aina muistelen lastenlapsille ja sitä nytkin muistelin. Sisartani pidettiin edelläkävijänä ja rohkeana ja kiipesin hänen perässään tikapuita pitkin talon katon harjalle. ”Et se sinä kiivennyt katolle”, yksi tädeistäni sanoi myöhemmin. Mutta minä muistan, kun istuin jyrkän katon harjalla ja navetan rakennustyömaalla ollut setä tuli hädissään auttamaan meidät alas.

Kun olin lapsi, ei ollut erikseen lasten pyöriä. Opettelin ajamaan äidin pyörällä ja opinkin. En osannut jarruttaa. Onneksi oli perunakellarin katto, johon pyörä pysähtyi.

Kerroin, kun pääsin kuunteluoppilaaksi yhden päivän ajaksi isosiskoni luokalle. Kuvailin koulun peräseinällä olevia puolapuita, joille voi kiivetä. Voimistelusali oli näin valmis ja paras muistoni on kun marssimme opettajan perässä ja lauloimme: ”Ken pojat tahdissa astua taitaa, suorana selkä ja pystyssä pää.”

Kerro, kun sinä olit kahdeksanvuotias, pyysi nyt kahdeksanvuotias tyttö.

Vieläkin voin palauttaa mieleen sen tunnin, jota muistelin lapsenlapselleni. Opettaja kertoi mielenkiintoisesti Joosefin tarinaa ja minä kuuntelin herpaantumatta. Niin kuunteli nyt kuunteluoppilaanikin kertomusta. Miten veljet olivat kateellisia Joosefille ja miten lopulta Jumala johdatti Joosefin elämää ja pelasti egyptiläisiä nälänhädästä ja miten Joosefin veljet tulivat hakemaan viljaa Egyptistä ja isä Jaakobkin tuli. Joosefin tarina oli minusta ihmeellinen ja meni yli ymmärrykseni.

Sitten alkoi Raamatun lukeminen Raimo Österbergin toimittamasta Kodin kuvaraamatusta. Sitä en ole lahjoittanut kenellekään. Tyttö kuunteli ja makasi kerrossängyn yläosassa, katsoi aina kuvat ensin ennen seuraavaa lukua. Minä istuin jakkaralla ja luin. Lue lisää, hän pyysi, kun aioin lopettaa. Jossakin vaiheessa panin merkin kirjan väliin. Jatkoimme jo seuraavana aamuna kirjan lukemista. Vanhan Testamentin jälkeen aloitimme Uuden Testamentin lukemisen.

Hän kuunteli, katsoi kuvia ja minä luin. Aina joskus hän kysyi jotakin. Mitä tarkoittaa evankeliumin kirjoittaja, hän kysyi, kun publikaani Leeviä kutsuttiin Matteukseksi. Ja mitä tarkoittaa ihmisten kalastaja? Se on vertauskuva, aloitin. Tarkoittaako se, että ihmiset uskoisivat Jumalaan? Olin lukenut, kuinka Henki vei Jeesuksen erämaahan Paholaisen kiusattavaksi ja Jeesus käski kiusaajaa menemään pois hänen luotaan. Nyt sinä sanoit kirosanan, hän kommentoi.

Mitä kaikkea tuo pieni tyttö mietti, kun hän keskittyneenä kuunteli. Yhtäkkiä hän kysyi: ”Miten kaikki tuo on voitu kirjoittaa Raamattuun?”

Selitin ja selitimme mitä osasimme. Meitä oli lopulta kolme aikuista vastaamassa lapsen kysymyksiin. Raamatun tapahtumia on kerrottu sukupolvelta toiselle suullisena perimätietona, selitimme. Myöhemmin on löydetty papyruskääröjä, joihin niitä on kirjoitettu. Jeesus syntyi kansan keskuuteen, jossa oli jo kirjoitustaito. Vanha Testamentti on kirjoitettu hepreaksi, Jeesus puhui itse arameaa. Uusi Testamentti on kirjoitettu kreikan kielellä. Esimerkiksi apostoli Paavali kirjoitti kirjeitä kreikankielellä tai hän saattoi sanella niitä. Kerroin, että minulla on kreikan- ja saksankielinen Uusi Testamentti kirjahyllyssä, Novum testamentum graece et germanice, painovuosi 1954. En ymmärrä kreikkaa, mutta kirja on minulle arvokas.

Raimo Österberg kirjoittaa lukijalle: ”Kodin kuvaraamattu on erityisesti lapsille ja nuorille suunnattu kirja. Sen tavoitteena on antaa kokonaiskäsitys Raamatun rikkaasta sisällöstä lyhyiden ja helposti ymmärrettävien kertomusten kautta. Kirjan jokaista kertomusta elävöittää kuva, jonka pyrkimyksenä on tukea kerrontaa ja havainnollistaa Raamatun maiden elämää, tapoja ja kulttuuria.”

Ei vain lapsille ja nuorille, ajattelen. Kuvaraamattu palvelee kaikenikäisiä lukijoita. Sitä voi tutkia yhdessä lasten kanssa ja yksinään. Se rohkaisee tarttumaan myös Raamattuun. Agricola käänsi aikoinaan Raamatun suomen kielelle. Kodin kuvaraamattu on käännetty englanniksi ja näin se tavoittaa lapsia ja nuoria ja vanhempia laajoilla alueilla.

Lapsi alkavan vuoden vieraana johdatti minut Raamatun kirjoitusten äärelle. Saimme kumpikin olla oppilaina.

Filippus julistaa evankeliumia etiopialaiselle hoviherralle. Kuva Raimo Österberg